Rakkaat kristityt!
Tämä sunnuntai on omistettu uskonpuhdistuksen muistolle. Minulla on jotenkin sellainen tuntuma, että sana uskonpuhdistus ei meidän aikanamme kovin paljon taida herättää enää tunteita tai taistelumieltä. Ei meidän ongelmamme ole paavinvalta tai anekauppa. Kyllä sellaiset asiat ovat jääneet kauas historian hämärään. Noilla mainituilla asioilla ei tässä suomalaisessa kristillisyydessä ja elämänmenossa ylipäätään ole enää merkitystä. Miksi siis pitäisi muistella uskonpuhdistusta?
Muutaman vuoden kuluttua uskonpudistuksen alkamisesta tulee kuluneeksi 500 vuotta. 1517 Martti Luther naulasi kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen ja siitä kaiketi uskonpuhdistus katsotaan alkaneeksi.
Onko Lutherin ajatuksilla meille annettavaa vielä lähes viisisataa vuotta hänen jälkeensä. Tai mitä hän oikeastaan ajatteli ja puhui?
Uskonpuhdistuksen ydin tunnetaan oikeastaan joistakin lähes sloganeiksi tulleista lauseista.
Ensimmäinen voisi olla vaikka tämä: Yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden. Noilla iskulauseilla Luther kuvaa ihmisen pelastusta. Me pelastumme yksin Jumalan armosta – siis ilman omia ansioitamme. Pelastus on aina lahja.
Mitä tämä oikein on? Minä ajattelen sen tarkoittavan muun muassa sitä, että minun ei tarvitse yrittää ansaita olemassaolon oikeutustani – vaan saan sen Jumalalta lahjaksi. Oikeus elämään – niin nyt kuin kerran kuoleman rajan ylitettyäni – on lahjaa. Se on annettua. Se on lahjaksi saatua.
”Yksin uskosta” kertoo siitä, että tämä lahja omistetaan uskomalla – luottamalla siihen. Usko ja luottamus kulkevat aika tavalla käsi kädessä ja kaiketi oikeastaan tarkoittavat samaa. Pelastumme uskomalla – emme tekemällä hyviä tekoja tai yrittämällä olla parempia. Uskomme kuuluu Jumalalle – hyvät teot lähimmäisillemme. Uskoa seuraa rakkauden teot – mutta niitä me osoitamme toinen toisellemme. Jumala ei meidän tekojamme tarvitse – me tarvitsemme ja lähimmäisemme tarvitsevat.
Pelastus – elämä – annetaan meille Kristuksen tähden. Kristuksen, joka antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme.
Tässä on lopulta uskonpuhdistuksen ydin. Lutherille avainasia oli uskonvanhurskaus ja se avautui hänelle ahdistusten keskellä nimenomaan tänään kuullussa Uuden testamentin lukukappaleessa: ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Tästä seuraa myös toinen uskonpuhdistuksen sloganeista: Latinaksi hienosti, ”Simul iustus et peccator.” Eli kristitty on yhtä aikaa vanhurskas eli Jumalalle kelvollinen ja syntinen. Me pysymme vajaina, me pysymme syntisinä, syyllisinäkin – mutta olemme saman aikaisesti Jumalalle rakkaita ja kelvollisia. Uudelleen ja uudelleen: Sinulla on lupa elää, katsoa elämää avoimin silmin, aloittaa uudelleen. Painopiste on siinä, mitä Jumala antaa – ei siinä mitä ihminen tekee.
Kolmas uskonpuhdistuksen slogan voisi olla: ”Yksin Raamattu”. Tuo sanonta tarkoitti periaatetta, että Raamattu on kirkon opin normi. Mutta Raamatun äärellä voidaan kuitenkin muistaa, ettei Lutherille Raamattu ollut kaikin kohdin yhtä arvokas. Ei hän ottanut sieltä sanaa tai lausetta irralleen ja perustellut sitten sillä milloin mitäkin. Arvokas oli sellainen Raamatun kirja, joka ”ajoi Kristusta”. Kirja, joka selvästi kirkasti ja kuvasi Kristuksen merkitystä Pelastajana ja Vapahtajana. Sen mukaisesti hän laittoi kirjoitukset järjestykseen.
Kristus on kaiken ydin. Ilman Jeesusta ei ole olemassa mitään kristinuskoa.
Kun puhun näin – huomaan tuottavani jonkinlaista kapulakieltä. Teologinen kieli tuppaa olemaan sitä. Näin varmaankin siksi, että sanoilla on vaikea kuvata sitä, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Tarkoitan nyt lähinnä sitä, että jos elämästä tekee teoriaa – jokin ei aivan toimi. Tai jos suhdetta – suhdetta Jumalaan, suhdetta Kristukseen, teoretisoi – oleellista ei voida sanoa. Aivan niin kuin rakkauden tai luottamuksen sanottaminen on tavattoman vaikeaa tai ehkä jopa mahdotonta. Elämä on jotain muuta kuin oppia.
Evankeliumit eivät tunnetusti onneksi ole kovin teoreettisia. Tänäänkin me tapaamme kuninkaan virkamiehen, jonka poika sairasti. Hänellä oli hätä. Hätänsä kanssa hän turvautui Jeesukseen. Hänelle riitti yksi sana: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Sen varassa hän palasi kotiinsa. Meidän uskossamme on jotain samaa – se on lopulta hyvin yksinkertaista. Me tartumme Jumalan sanan lupauksiin – luotamme niihin. Ja palaamme turvallisesti arkeen.