Tapaninpäivä, Matt. 10: 16-22, Tuomo Lindgren

Tuomo Lindgren
Harjavalta

Setäni kertoi tarinaa hevosesta, mikä oli isäni isoisällä Iisakki Vihtori Eliaksenpoika Lindgrenillä Kankaanpään Veneskoskella. Heillä oli siis vanha hevonen, minkä nimi oli Usko. Nimi ei ollut harvinainen hevoselle.

Usko oli ollut kova työhevonen. Se oli palvellut talossa monta vuotta eri tehtävissä sekä metsässä että pelloilla – missä vain raakaa lihasvoimaa tarvittiin. Talvisin se oli vetänyt monia tukkikuormia metsästä tienvarteen. Pellon raivauksessa se kiskoi irti kantoja ja kiviä. Sitä normaalia hevosen työtä.

Silloin tällöin, kun hevonen oli vielä nuori, Tapanin-päivänä oli sellainen tapa, että ajettiin kilpaa naapu-ritilojen hevosten kanssa, kun tultiin kirkolta kotiin.

Mutta mitä vanhemmaksi Usko tuli, sen voimat vähenivät eikä siitä ollut samalla tavalla enää raskaisiin töihin. Mutta ei siitä tietenkään luovuttu, vaikka eivät he rikkaita olleet. Vuosien saatossa hevosesta oli tullut heille kuin perheenjäsen. Silloin tällöin vanha Usko pääsi kuitenkin kyyditsemään lasten lapsia eli minun isäänikin. Kesällä laitettiin rattaat ja talvella reki. Joulukirkkoon tietysti mentiin hevosella. Se oli lapsista aina hienoa.

Eräänä talvena – en tiedä tarkkaan milloin lapset lähti keskenään kyläilyreissulle – (en tiedä keitä isän serkuista siinä oli ollut). Usko valjastettiin reen eteen ja lapset ohjasivat. Heidän joukossa oli jo muutama isompi lapsi ja heihin luotettiin. Matka oli melko pitkä, mutta lopulta päästiin peltojen ja metsien poikki sinne, minne pitikin. Talvella tulee pimeä hyvin varhain ja lasten oli lähdettävä kotiin. Ei muuta kuin porukka jälleen rekeen ja lähdettiin kotimatkalle. Lunta satoi ja kaikki vanhat jäljet olivat peittyneet – Pimeässä kaikki näytti erilaiselta. Mitään maisemia ja reitin tuntomerkkejä ei näkynyt. Ennen pitkää kävi niin, että lapset eksyivät. Eivät tienneet missä olivat, eivätkä osanneet enää jatkaa eteenpäin. Heille alkoi suru tulla puseroon. Sinnekö he jäisivät ja paleltuisivat kuoliaaksi.

Silloin yksi lapsista sai ajatuksen! Tämä vanha hevonen Usko tunsi seudun läpikotaisin. Mitäpä jos se löytäisi tien kotiin! Niinpä yksi lapsista meni Uskon eteen silitti sitä ja sanoi: Vie sää Usko meidät kotiin.

Lapset irrottivat ohjaksista ja hetken päästä Usko lähti lönköttelemään pimeässä eteenpäin. Matka oli pitkä kuten tullessakin, mutta Usko tunsi jaloissaan tien. Vaikka oli pimeää, eivätkä he tienneet missä olivat, matkanteko tuntui niin turvalliselta. Joku lapsista nukahti vällyjen alle. Lopulta pimeän ja kylmän keskeltä kajasti pehmeä, tuttu kotipirtin valo. He olivat päässeet kotiin ja kyllä he olivat enemmän kuin onnelllisia.

– Moni teistä ehkä arvasi, että ei minun tarkoitukseni ollut puhella vain hevosesta – vaan jostakin muusta. On jotenkin mielenkiintoista, että hevosen nimi oli Usko. Ja juuri usko vei heidät kotiin. Kun omat neuvot ovat käyneet vähiin; kun on joutunut pimeään ja on eksynyt, tietämättä mitä tehdä ja minne mennä, usko on se mikä pitää meidät oikealla tiellä. Vähäinenkin usko tuntee tien ja näkee valon, joka johtaa perille kotiin; taivaan kotiin.

Me olemme kristittyjä – me olemme oikeasti nuo lapset reessä. Kirkko ja kirkon usko on tarinan hevonen. Kirkon usko on vanha. Tämä hevonen on kulkenut monet matkat. Se on kulkenut kaikissa sodissa, vainoissa, nälänhädissä, kriiseissä, suruissa ja iloissa kahden vuosituhannen aikana. Tämä kirkon Usko on löytänyt aina tien kotiin. Se on tuonut aina toivon pimeän keskelle. Voi olla, että et aina ymmärrä kaikkea, mitä kirkko on ja miksi se opettaa asioista niin kuin opettaa. Mutta rauhallisesti se kulkee oikeaan suuntaan.

Kun tänään vietetään Tapaninpäivää, pyhän Stefanoksen päivää, muistamme, että hän kuoli uskonsa tähden. Hän on esimmäinen kristillinen marttyyri, uskonsa tähden kuollut. Herää kysymys. Ohjasiko Usko hänet tuhoon? Eikö se vienytkään kotiin – tai turvaan, jos koti oli tullut vaaralliseksi. Olisiko hänen sittenkin pitänyt itse olla ohjaksissa? Eikö tässä ollut esimerkki juuri siitä, mitä tapahtuu jos luopuu ohjaksista sokean uskon varaan? Alkuperäiseen tarinaan viitaten muistutan siitä, että päivällä lapset olivat ohjaksissa. Mutta vasta kun tuli pimeää ja jäljet olivat peittyneet, Uskolle annettiin ohjakset kokonaan – usko ei silloinkaan ollut sokea. Uskolla oli uskon silmät. Hevonen vei heität kotiin. Usko ei ole sokeaa uskoa, ei jästipäistä uskoa. Useimmiten se on juuri sitä, että kuljetaan päivävalossa, tarkkaillaan maailman menoa ja usko kuljettaa eteenpäin, mutta itse ollaan ohjaksissa. Mutta joskus tulee tilanteita, että ympärillä on pelkkää pimeyttä eikä oma viisaus auta. Silloin jätetään kaikki Jumalan haltuun – aivan kaikki. Se on niitä uskon syvimpiä rukouksen paikkoja.

Usko ei kulje aina helpointa reittiä, mutta aina se vie kotiin. Stefanos olisi voinut hypätä pois Uskon kyydistä, valita toisen tien, helpon tien – ja niin pelastua. Mutta hän olisi joutunut tekemään sen uskonsa hinnalla. Pietari tunnetusti kerran kielsi uskonsa ja samalla minuutensa. Hän kielsi tuntevansa Jeesuksen, hän kielsi kuuluvansa joukkoon. Hän valitsi toisen tien ja hyppäsi Uskon kyydistä. Silloin hän eksyi, mutta Jumalan armosta pääsi takaisin Uskon kyytiin – ja kerran hänkin todisti uskostaan Jeesukseen loppuun asti. Stefanoksella olisi ollut mahdollisuus valita toinen suunta. Mutta hän tiesi, että se toinen tie ei olisi vienyt kotiin. Hän olisi eksynyt syvemmässä mielessä – eikä mikään muu, mitä elämä olisi antanut hänelle, olisi korvannut sitä, mitä hän menettäisi. Usko Jeesukseen oli hänellä syvällä sydämessä. Se ei ollut vain jokin mielipide, jonka olisi voinut vaihtaa toisten painostuksenkaan tähden.

Usko koskettaa ihmisen sisintä, joka määrittelee keitä me viime kädessä olemme. Jos luopuu uskostaan, ihmisen minuus horjuu. Stefanos oli uskollinen. Hänelle ei kelvannut tämän maailman aarteet. Elämänsä viimeisellä hetkellä Stefanos näki taivaat avoinna ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella. Stefanos oli tullut jo kotiovelle. Kodin tutut valot näkyivät hänen silmäänsä. Tähän viimeiseen huomioon päätän saarnani. Miksi Jeesus seisoi Jumalan oikealla puolella? Jeesus itse Matteuksen evankeliumissa sanoo, että Ihmisen Poika istuu Voiman oikealla puolella. Samoin uskontunnustuksen mukaan Jeesus istuu valtaistuimellaan Isän oikealla puolella. ”Alstui ylös taivaisiin. Istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan oikealla puoella.” Miksi Stefanoksen näyssä Jeesus ei ole istumassa valtaistuimellaan? Marttyyrien historiaa käsittelevässä kirjassa Jalmari Kauppila sanotaan kauniisti: Henkilön, joka on kiihdyksissä ja jännittynyt on mahtodonta istua. Hän nousee seisomaan. Tiedätte sen omasta kokemuksesta. Tunnepuuska saa teidät jaloillenne ja te ehkä kävelette edes takaisin. Niin tässäkin. Niin kuin Stefanos näkee Jeesuksen, myös Jeesus näkee Stefanoksen, eikä hän voi pysyä levollisesti istumassa.

Hän katsoo ja seuraa tarkkaan, mitä meille hänen lunastamilleen tapahtuu. Eikä hän ole välinpitämätön. Se rakkaus mikä lähetti hänet kerran maailmaan kärsimään puolestamme, rakkaus mikä sai hänet tuntemaan meidän kivut omanaan, se rakkaus ei ole sammunut.

Hyvät ystävät. Taivaan kotivalot palavat. Siellä odotetaan. Usko vie meidät varmasti perille.

(Alun tarina muokattu past. Timo Ahoinpellon tekstistä.)