Siunaamme itsemme ja toisemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Laulamme rukouksen vastaukseksi kolminkertaisen aamenen Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Kiitosvirressä omistamme yhden säkeistön Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Kolminaisuus on näin esillä varsin monessa paikassa.
Mutta mikä on tuo kolminaisuus?
Katekismus opettaa asiasta näin: ”Jumala lähestyy meitä Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Hän on kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki.” Rippikoulussa pohdimme monenlaisia esimerkkejä siitä, mitä kolminaisuus on. Käytetään vertauskuvaa vedestä, jolla on kolme olomuotoa, tai kolmiosta, joka on yksi, mutta jolla on kolme kulmaa. Mutta nämä mallit jäävät auttamatta kaukaisiksi kolminaisuuden käsittämättömyyden edessä.
Raamattu tutustuttaa meidät Jumalaan, joka Sanallaan luo maailman, liikkuu Henkenä vetten yllä. Jumalaan, joka syntyy ihmiseksi, joka puhuttelee ja puhuu taivaallisesta Isästä, ja lupaa seuraajilleen Puolustajan, Totuuden Hengen. Jumalaan, joka lupauksen mukaisesti laskeutuu taivaasta, ja vaikuttaa nimeensä kastetuissa taistellen ihmisessä vaikuttavaa syntiä vastaan.
Vaikka Jumalaa ei voi määritellä, eikä kolminaisuusoppi ole Jumalan määrittelyä, keskiajalla läntinen kirkko määritteli kolminaisuutta näin:
– yksi olemus (substantia).
– kaksi lähtemistä (processiones): Pojan ikuinen syntymä (generatio) Isästä ja Hengen ikuinen ”henkäytyminen” (spiratio) Isästä ja Pojasta.
– kolme persoonaa (personae): Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kullekin on omistettu oma pelastustyön osa-alue (appropriationes). Isä: luominen; Poika: lunastus; Henki: pyhitys. Tästä huolimatta kaikki persoonat toimivat pelastuksen kussakin vaiheessa yhdessä.
– neljä relaatiota eli suhdetta (relationes): Isä on Isä vain suhteessa Poikaan (generatio activa) ja Henkeen (spiratio activa). Poika on Poika vain suhteessa Isään (generatio passiva). Henki on Henki vain suhteessa Isään ja Poikaan (spiratio passiva).
– viisi tuntomerkkiä (notiones): syntymättömyys (innascibilitas), isyys (paternitas), henkäyttäminen (spiratio activa), syntyminen (filiatio), henkäytetyksi tuleminen (spiratio passiva).
Tämähän selvensi asiaa, eikö?
Johanneksen evankeliumi antaa Jumalasta tällaisen määritelmän: ”Jumala on rakkaus.” (Joh.4:8) Rakkaus on jotakin, joka toimii suhteessa toiseen. Jumalassa tämä toteutuu suhteessa luomakuntaan, mutta myös Jumalan itsensä sisällä. Jumala on pysyvä, muuttumaton, ikuinen. Mutta Jumalan olemisen tapa on liikettä ja vuorovaikutusta: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä rakkautta, kunnioitusta ja tilan antamista, suhteessa olemista toinen toiseensa.
Jumalaa voi tarkastella myös esimerkiksi henkilöhahmona. Näin tekee hiljattain arkkipiispan erityisavustajaksi valittu Petri Merenlahti kirjassaan. Hän kirjoittaa näin: ”Raamattu piirtää kuvan Jumalasta, josta ei voi tehdä kuvaa ja joka siksi vähitellen katoaa näkyvistä… matka Jumalan luokse edellyttää jumalankuvista luopumista.”
”Jumalaan tutustutaan tutustumalla hänen henkilöhahmoonsa (jonka raamattu välittää) ja oivaltamalla sitten, että kysymys on vain henkilöhahmosta. Todellinen Jumala olisi jotakin sanoinkuvaamatonta.”
”Samalla hetkellä kun Jumala katoaa näkyvistä, hänen läsnäolonsa läpäisee kaiken mikä on.”
Kaiken tutkimuksen, opiskelun ja ajattelunkaan jälkeen tai avulla emme voi tavoittaa Jumalaa itseään. Tarkastelimmepa Häntä henkilöhahmona tai kolminaisuutena, Hän ei koskaan suostu käsityskykymme rajoihin, vaan ylittää ne kerta toisensa jälkeen. Silti meidän on yhä uudelleen etsittävä Jumalaa, piirrettävä kuvaa Hänestä, josta ei voi tehdä kuvaa, puhuttava Hänestä, josta ei voi mitään sanoa. Tunnustettava uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, vaikka emme voi käsittää mitä tuo kolminaisuus oikein on.
Mutta mitä sitten voimme käsittää?
Jeesus käyttää Jumalasta puhuessaan vertauksia. Hän antaa meille ikään kuin vihjeitä siitä, millainen Jumala on. Mutta kun Jeesus antaa meille tehtäviä, hän puhuu suoraan. Olemme täällä tänäänkin siksi, että tahdomme noudattaa Jeesuksen ohjeita. Vietämme ehtoollista, rukoilemme lähimmäistemme puolesta, kuulemme sanaa… Vaikka monet asiat tuntuvat olevan raamatussa tulkinnanvaraisia, voimme olla yhtä mieltä siitä, että Jeesus käskee meidän rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Ja että hän lähettää meidät kastamaan ja opettamaan, jotta kaikki kansat olisivat lopulta hänen opetuslapsiaan.
Jeesus sanoo myös: ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisemmistä (veljistäni), sen te olette tehneet minulle.” (Matt.25:40) ja ”Jos tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni.” (Joh.14:7)
Bonhoeffer kirjoittaa näin: ”Suhteemme Jumalaan ei ole ”uskonnollinen” suhde korkeimpaan, valtavimpaan ja parhaimpaan ajateltavissa olevaan olentoon – se ei ole mitään aitoa tuonpuoleisuutta –, vaan suhteemme Jumalaan on uutta elämää olemisessa ”vain toisia varten”, osallisuudessa Jeesuksen elämään.”
Jeesuksen esimerkki ei ollut mikään puolinainen, yksilökeskeinen ”elelläänpä nätisti ja ollaanpa kohteliaita ja ystävällisiä toisillemme”. Hänen olemuksensa on vapautta omasta itsestä, se on olemista vain toisia varten, vieläpä kuolemaan asti. (Tästä kasvaa Hänen kaikkivaltiutensa, kaikkialla läsnäoleminen.) Tässä on hänen jumalallinen luontonsa, Jumalan (ei-itseensä-käpertynyt vaan) ulospäin suuntautunut olemassaolo toisia varten.
Mikäli keskitymme vain tavoittelemaan Jumalaa järkemme ja ymmärryksemme avulla ympäröivän maailman unohtaen, ajaudumme Hänestä aina vain kauemmaksi. Mutta jos toimimme Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mukaisesti, jos suuntaamme voimamme ja rakkautemme lähimmäisiimme, heidän palvelemiseensa konkreettisin teoin, itsemme unohtaen, saatammekin tässä maailmassa ja tässä todellisuudessa kohdata Jumalan. Sillä Hän on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun saakka.
Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava.” (Luuk.9:23-24)