”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta mihin Jeesusta tarvitaan?” Tällaisen kysymyksen monet ovat kuulleet ja esittäneet viimeisen kahden tuhannen vuoden aikana. Jos katsomme taaksepäin, niin tiedämme, että monet ovat kieltäneet Jeesuksen jumaluuden. Toiset ovat torjuneet puolestaan Jeesuksen ihmisyyden. Joillekin Jeesus on ollut sinänsä tärkeä eettinen esikuva, mutta sitten he kysyvät, miksi häneen tulisi uskoa. Ja jos uskallamme ajatella kehityksen kulkua eteenpäin, niin mihin me olemme menossa!
Kirkossa, puhutaanpa sitten paikalliskirkostamme tai vaikkapa kirkosta maailmanlaajuisessa mielessä, taistellaan aivan kuin Jeesus Kristus olisi sittenkin jaettu. Onko mitään positiivista kehitystä tapahtunut kahden vuosituhannen aikana, jos nykytilannetta peilataan apostolien aikaan? Pyhä Paavali, apostoli Jumalan täydellisestä armosta kirjoittaa: ”Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ”Minä olen Paavalin puolella”, toiset taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1. Kor. 1:12–13) Saatamme siis korostaa Raamatun arvovaltaa, mutta kaikesta huolimatta Raamattua käytetään enemmän lyömäaseena, ilman että todella ymmärrettäisiin sen keskushenkilöä, siis Jeesusta, joka syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden, ja joka kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden, jonka Jumala voimallaan herätti kuolleista kolmantena päivänä, ja jossa on ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi”. (Gal. 3:28) Kirkossa taistellaan unohtaen Vapahtajan antama varoitus valtakunnasta, joka tuhoutuu, koska taistelee itseään vastaan. Me kylmin käymme sydämin laps’ sivuun vain jos jää. Jokaisen rippikoulunkäyneen luulisi olevan helppoa vastata alussa esittämääni kysymykseen tutun toisen uskonkappaleen pohjalta. Luulo ei ole tässäkään tiedon väärti. Vanha Athanasioksen uskontunnustus kertoo kuka Jumala on, millainen hän on: ”Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, Yhtä lailla Jumala ja ihminen. Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä. Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yhdeksi hän ei ole tullut siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan siten, että Jumala on omaksunut ihmisyyden. Yksi hän ei ole sen vuoksi, että luonnot olisivat sekoittuneet toisiinsa, vaan siksi, että hän on yksi persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis yhdessä ovat yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus.”
Pyhän Kolminaisuuden päivä seuraa kirkkovuodessa Helluntaita, siis Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa, jonka vanhaa kirkkorukousta toivon sydämiemme toistavan päivästä päivään: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.” Usein kuulee myös puhuttavan, että luterilainen kirkko vaikenee Pyhän Hengen työstä ja lähes kaikesta sen merkityksestä. Vaikeneminen ei sentään onneksi estä Pyhän Hengen toimintaa, eikä välttämättä kuvaa selän kääntämistä. Jeesus itse antaa puheessaan esimerkin todellisesta synnistä: ”Joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, hänelle annetaan anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa.” (Matt. 12:32) Äskettäin luin kuopiolaisesta seurakuntalehdestä emerituspiispa Matti Sihvosen haastattelun. Siinä hän esitti toivomuksen, että jokaisessa jumalanpalveluksessa kirkkovuoden aikana laulettaisiin Pyhälle Hengelle omistettu virsi. Voisimmeko me täällä Maaningalla ottaa vaarin tästä ohjeesta? Ei Pyhä Henki loista poissaolollaan luterilaisessakaan kirkossa. Apostoli Pietari on lausunut tärkeät ja aina muistettavat sanat: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Ap. t. 2:38) Kirkkomme piispojen helluntaitervehdyksessä sanotaan näin: ”Kristittyinä olemme kaikessa riippuvaisia Pyhästä Hengestä. Hän on kolmiyhteisen Jumalan elävä persoona, joka puhuu meille pyhässä Raamatussa. Palvomme häntä yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Hän rukoilee puolestamme Isää silloinkin, kun emme itse osaa tai jaksa (Room. 8:26). Ilman häntä ei ole pelastavaa uskoa, ei palvelevaa rakkautta eikä kristillistä kirkkoa. Nöyrä rukous ”lähetä meille Pyhä Henkesi” on kirkon sydänääni aina ja kaikkialla.”
On myös sellaisia kristillisiä yhteisöjä, joissa kyllä puhutaan kovin paljon Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä, mutta joissa ei kuule julistusta taivaallisesta Isästä, iankaikkisesta Luojasta. Pyhä Kolminaisuus onkin vaikea aihe, joka muistuttaa, että käsityksemme Jumalasta eivät ole useinkaan sama asia kuin itse Jumala, Pyhä Kolminaisuus. Puhe kristittyjen Jumalasta ei siis voi kutistua epämääräiseksi puheeksi jostakin korkeammasta voimasta. Turvallinen johdatus yhteisen Isämme ymmärtämiseen on Herran rukous eli Isä meidän – rukous. Sen Jeesus on itse meille opettanut ja siihen tässäkin pyhässä messussa saamme Pyhän Hengen, Herramme ja eläväksi tekijämme voimasta yhtyä. ”Ylistetty olkoon Pyhä Kolminaisuus, yksi ja jakamaton Jumala. Hän on meille hyvä ja armollinen.” (Missale Aboense)