Pyhäinpäivän evankeliumi on katkelma Vuorisaarnaa, Jeesuksen huikeaa opetuspuhetta. Mutta hänen sanansa eivät vain anna neuvoja, miten elää tai miten löytää apu. Nuo sanat myös tekevät sen, mitä ne lupaavat – niissä nimittäin, jotka ne kuulevat ja uskovat.
Jeesuksen sana, joka tarkoittaa ”tosi onnellista”, on käännetty suomen kielessä ”autuas”. Sana on verrattain harvinainen nykyajan kielenkäytössä. Mutta vieläkin sitä kuulee merkityksissä epätavallisen tai merkittävän onnellinen: Onpa autuas ilme! Olen autuaan tietämätön!
Mitä onni on? Mistä sen voi löytää? Saatamme ajatella: onnellisia ovat rikkaat, iloiset, ne, jotka saavat heti, mitä vain haluavat, kylläiset, itseään toteuttavat, vahvat … ne, joilla jotakin on. Etsimme onnea, mutta monesti myös petymme. Monia asioita, joita tavoittelemme, emme saa. Ja niistä, joita meillä on, meitä riisutaan. Kuoleman koskettaessa monet ovat joutuneet luovuttamaan onnensa – rakkaimpansa.
Mutta kenen elämä olisi täydellistä? Suru ja kärsimys ovat yksinkertaisesti ihmisen osaa maan päällä, ja jokaisen on kerran lähdettävä. Tästä näkökulmasta maailmaa kutsutaan murheen laaksoksi ja kuoleman varjon maaksi. Menetyksillä on aikansa, kohteensa ja vaikutuksensa. Ne herättävät perimmäisiä tai ainakin suuria kysymyksiä, joihin etsimme vastauksia. Mutta murheita saatamme myös paeta tai kovettaa itsemme niiden edessä.
Kuka on onnellinen? Ei se, jolla ei ole koskaan mitään murheita, vaan se, joka saa avun, löytää lohdutuksen. Jeesus julistaakin autuaiksi juuri murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Jeesus itse on tullut tuomaan lohtua murheisille – lohtua, joka kestää kuolemankin edessä. Autuus on onnea, jota tämä maailma ei voi tarjota – taivaallista onnea siis. ”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa” (Ps.73:28).
Ihminen on tarkoitettu yhteyteen Jumalan ja toisten ihmisten kanssa. Eräs näkökulma suruun onkin yksinäisyys. Näin varsinkin, kun läheisin on poistunut viereltä ja jättänyt jälkeensä tyhjän tilan. ”Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu” (Ps.102:8). No, jääväthän muistot, mutta ne eivät riitä. Herra lähettää lohduttajia surevan luo. Ensimmäinen asia on läsnäolo ja kaikkinainen apu. Koemme, että emme ole yksin. Toinen asia on osanotto: joku toinen ottaa surun kuin omakseen, ja silloin se on helpompi kantaa. Kolmanneksi tarvitsemme lohdutuksen sanoja. Paras lohduttaja on se, joka on itse käynyt läpi surun ja saanut lohdutuksen.
Jeesus on paras vierellä kulkija ja lohduttaja. Eikä häntä tarvitse lähteä kaukaa etsimään. Hän on läsnä tänäänkin, sanassa ja ehtoollisessa.
Jeesus on itse kärsinyt kaikessa niin kuin vain ihminen voi kärsiä – ennen muuta ristille naulittuna. Johannes kirjoittaa, miten Jeesus itki ystävänsä Lasaruksen haudalla ja lohdutti tämän sisaria Marttaa ja Mariaa sanoen: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (Joh.11:25). Hän lahjoittaa elävän toivon: kuolema on voitettu, ja uskon myötä mekin olemme osalliset hänen voitostaan. Hän tulee meidänkin murheemme syvyyteen ja antaa meidän kuulla lohdutuksen sanoja Raamatun pyhistä kirjoituksista. Hän lähettää meitä kulkemaan surevien rinnalla, kuuntelemaan, auttamaan ja lohduttamaan sillä lohdutuksella, jolla hän itse on meitä lohduttanut – tuomaan toivoa sanasta, joka loistaa kuin kynttilä pimeän keskellä.
Surun keskellä voi myös tuntua: ”Minä syön leipänäni tuhkaa, kyyneleet maustavat juomani” (Ps.102:10). Ruokahalut hiipuvat. Tukijoina tarvitaan läheisiä ja ystäviä, jotka pitävät huolta elämän tarpeista. Hautajaisissakin nautitaan yleensä ateria tai ainakin kahvit. Mutta yhteisten eväiden äärellä olemme osalliset yhteisestä surusta, mutta myös yhteisestä lohdutuksesta. Tarvitaan lohdutuksen leipää, Jumalan sanaa – tarvitsemme Jeesusta, elämän leipää.
Nälkä ilmoittaa ruuan tarpeen. Vanhurskauden nälkä puolestaan ilmoittaa, että omin voimin ja ansioin, omin töin ja toimin, emme voi kelvata Jumalalle. Emme pysty elämään niin kuin Jumala tahtoo. Mutta niin kuin nälkäinen ravitaan ruualla, niin myös vanhurskauden nälkäinen ruokitaan Jumalan sanalla ja ehtoollisella. ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suuusta” (Matt.4:4). Hengen ruoka ja juoma ovat tänään katettuna meillekin.
Puhdassydämiset ovat tosi onnellisia ja saavat nähdä Jumalan. Mutta surun pohjalta löytyy monesti syyllisyys: kävinkö katsomassa, autoinko parhaani mukaan, rakensinko rauhaa vai riitoja …? Vaatimus puhdassydämisyydestä asettaa meidät mahdottomuuden eteen. Mutta juuri tässä mahdottomuudessa saamme muistaa, että Jeesus on tullut päästämään meidät synneistämme verellään, puhdistamaan omatuntomme anteeksiannolla. ”Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu”. Uskon kautta meillä on pääsy tähän armoon ja armon myötä uuteen elämään, rakkauteen, rauhaan ja iloon. ”Anna armosi lohdukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut. Ole minulle laupias, silloin jaksan elää” (Ps.119:76-77).
Rakas ystävä! Millainen Sinun surun maisemasi onkaan, seurakunta tahtoo kulkea rinnallasi surun tiellä. Tässä voi lopulta palvella kuka tahansa seurakuntalainen. Voit pyytää minulta lukuohjeeksi luetteloa lohduttavista Psalmeista. Samoin Virsikirja on runsaan lohdutuksen lähde. Eikä sitten tarvita kuin lukutaitoa ja rakkautta palvella paitsi surevia myös sairaita tai muuten ahdingossa eläviä. Näin sanalla ja muutenkin palvellen toimimme enkeleinä toinen toisillemme.
Autuaat ovat pyhiä. Mutta meillä ei ole Jumalalle kelpaavaa pyhyyttä omasta takaa. Kaikki pyhyytemme on Kristuksen pyhyyttä. Toisin kuin me, hän ei tehnyt mitään väärää. Ja kuitenkin, ristille naulittuna, hän otti kantaakseen koko maailman syntivelan. Ja kuka ikinä turvaa häneen, on Jumalalta armahdettu, luetaan pyhäksi hänen edessään, ja on matkalla hänen luokseen, kaikkein pyhimpään. Perille pääsyn toivo kantaa tämän maan päällä elettäväksi annetun ajan vaivoissa. Ja niin kauan kuin on uskoa, on myös pyhää elämää – uhrautuvaa lähimmäisen rakkautta, ymmärrystä ylempää rauhaa ja iloa, jota tämä maailma ei voi tarjota.
Yksin jääminen voi merkitä mielen maisemassa myös turvattomuutta. Ehkäpä ajatus viivähtää myös siinä, miten voi itse siirtyä turvallisin mielin ajan rajan yli. Kun lähdön hetki näyttää lähestyvän, voi aina kutsua papin sairasvuoteen äärelle armon antimien, sanan ja ehtoollisen kanssa, rukoilemaan ja veisaamaan. Mitä muuta paitsi hoivaa, lähtijä tarvitsee sillä hetkellä kuin kuulla vakuutuksen syntien anteeksisaamisesta? Sitähän me tarvitsemme joka päivä, jokainen meistä. Jeesus sanoo: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi” (Luuk.7:48). Tämän lupauksen varassa voimme jatkaa matkaamme turvallisin mielin, lohdutettuina, niin kauan kuin itse kunkin on määrä täällä vaeltaa.
Matkalla kohti kirkkautta nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme:
Pyhäinpäivän evankeliumi on katkelma Vuorisaarnaa, Jeesuksen huikeaa opetuspuhetta. Mutta hänen sanansa eivät vain anna neuvoja, miten elää tai miten löytää apu. Nuo sanat myös tekevät sen, mitä ne lupaavat – niissä nimittäin, jotka ne kuulevat ja uskovat.
Jeesuksen sana, joka tarkoittaa ”tosi onnellista”, on käännetty suomen kielessä ”autuas”. Sana on verrattain harvinainen nykyajan kielenkäytössä. Mutta vieläkin sitä kuulee merkityksissä epätavallisen tai merkittävän onnellinen: Onpa autuas ilme! Olen autuaan tietämätön!
Mitä onni on? Mistä sen voi löytää? Saatamme ajatella: onnellisia ovat rikkaat, iloiset, ne, jotka saavat heti, mitä vain haluavat, kylläiset, itseään toteuttavat, vahvat … ne, joilla jotakin on. Etsimme onnea, mutta monesti myös petymme. Monia asioita, joita tavoittelemme, emme saa. Ja niistä, joita meillä on, meitä riisutaan. Kuoleman koskettaessa monet ovat joutuneet luovuttamaan onnensa – rakkaimpansa.
Mutta kenen elämä olisi täydellistä? Suru ja kärsimys ovat yksinkertaisesti ihmisen osaa maan päällä, ja jokaisen on kerran lähdettävä. Tästä näkökulmasta maailmaa kutsutaan murheen laaksoksi ja kuoleman varjon maaksi. Menetyksillä on aikansa, kohteensa ja vaikutuksensa. Ne herättävät perimmäisiä tai ainakin suuria kysymyksiä, joihin etsimme vastauksia. Mutta murheita saatamme myös paeta tai kovettaa itsemme niiden edessä.
Kuka on onnellinen? Ei se, jolla ei ole koskaan mitään murheita, vaan se, joka saa avun, löytää lohdutuksen. Jeesus julistaakin autuaiksi juuri murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Jeesus itse on tullut tuomaan lohtua murheisille – lohtua, joka kestää kuolemankin edessä. Autuus on onnea, jota tämä maailma ei voi tarjota – taivaallista onnea siis. ”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa” (Ps.73:28).
Ihminen on tarkoitettu yhteyteen Jumalan ja toisten ihmisten kanssa. Eräs näkökulma suruun onkin yksinäisyys. Näin varsinkin, kun läheisin on poistunut viereltä ja jättänyt jälkeensä tyhjän tilan. ”Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu” (Ps.102:8). No, jääväthän muistot, mutta ne eivät riitä. Herra lähettää lohduttajia surevan luo. Ensimmäinen asia on läsnäolo ja kaikkinainen apu. Koemme, että emme ole yksin. Toinen asia on osanotto: joku toinen ottaa surun kuin omakseen, ja silloin se on helpompi kantaa. Kolmanneksi tarvitsemme lohdutuksen sanoja. Paras lohduttaja on se, joka on itse käynyt läpi surun ja saanut lohdutuksen.
Jeesus on paras vierellä kulkija ja lohduttaja. Eikä häntä tarvitse lähteä kaukaa etsimään. Hän on läsnä tänäänkin, sanassa ja ehtoollisessa.
Jeesus on itse kärsinyt kaikessa niin kuin vain ihminen voi kärsiä – ennen muuta ristille naulittuna. Johannes kirjoittaa, miten Jeesus itki ystävänsä Lasaruksen haudalla ja lohdutti tämän sisaria Marttaa ja Mariaa sanoen: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (Joh.11:25). Hän lahjoittaa elävän toivon: kuolema on voitettu, ja uskon myötä mekin olemme osalliset hänen voitostaan. Hän tulee meidänkin murheemme syvyyteen ja antaa meidän kuulla lohdutuksen sanoja Raamatun pyhistä kirjoituksista. Hän lähettää meitä kulkemaan surevien rinnalla, kuuntelemaan, auttamaan ja lohduttamaan sillä lohdutuksella, jolla hän itse on meitä lohduttanut – tuomaan toivoa sanasta, joka loistaa kuin kynttilä pimeän keskellä.
Surun keskellä voi myös tuntua: ”Minä syön leipänäni tuhkaa, kyyneleet maustavat juomani” (Ps.102:10). Ruokahalut hiipuvat. Tukijoina tarvitaan läheisiä ja ystäviä, jotka pitävät huolta elämän tarpeista. Hautajaisissakin nautitaan yleensä ateria tai ainakin kahvit. Mutta yhteisten eväiden äärellä olemme osalliset yhteisestä surusta, mutta myös yhteisestä lohdutuksesta. Tarvitaan lohdutuksen leipää, Jumalan sanaa – tarvitsemme Jeesusta, elämän leipää.
Nälkä ilmoittaa ruuan tarpeen. Vanhurskauden nälkä puolestaan ilmoittaa, että omin voimin ja ansioin, omin töin ja toimin, emme voi kelvata Jumalalle. Emme pysty elämään niin kuin Jumala tahtoo. Mutta niin kuin nälkäinen ravitaan ruualla, niin myös vanhurskauden nälkäinen ruokitaan Jumalan sanalla ja ehtoollisella. ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suuusta” (Matt.4:4). Hengen ruoka ja juoma ovat tänään katettuna meillekin.
Puhdassydämiset ovat tosi onnellisia ja saavat nähdä Jumalan. Mutta surun pohjalta löytyy monesti syyllisyys: kävinkö katsomassa, autoinko parhaani mukaan, rakensinko rauhaa vai riitoja …? Vaatimus puhdassydämisyydestä asettaa meidät mahdottomuuden eteen. Mutta juuri tässä mahdottomuudessa saamme muistaa, että Jeesus on tullut päästämään meidät synneistämme verellään, puhdistamaan omatuntomme anteeksiannolla. ”Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu”. Uskon kautta meillä on pääsy tähän armoon ja armon myötä uuteen elämään, rakkauteen, rauhaan ja iloon. ”Anna armosi lohdukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut. Ole minulle laupias, silloin jaksan elää” (Ps.119:76-77).
Rakas ystävä! Millainen Sinun surun maisemasi onkaan, seurakunta tahtoo kulkea rinnallasi surun tiellä. Tässä voi lopulta palvella kuka tahansa seurakuntalainen. Voit pyytää minulta lukuohjeeksi luetteloa lohduttavista Psalmeista. Samoin Virsikirja on runsaan lohdutuksen lähde. Eikä sitten tarvita kuin lukutaitoa ja rakkautta palvella paitsi surevia myös sairaita tai muuten ahdingossa eläviä. Näin sanalla ja muutenkin palvellen toimimme enkeleinä toinen toisillemme.
Autuaat ovat pyhiä. Mutta meillä ei ole Jumalalle kelpaavaa pyhyyttä omasta takaa. Kaikki pyhyytemme on Kristuksen pyhyyttä. Toisin kuin me, hän ei tehnyt mitään väärää. Ja kuitenkin, ristille naulittuna, hän otti kantaakseen koko maailman syntivelan. Ja kuka ikinä turvaa häneen, on Jumalalta armahdettu, luetaan pyhäksi hänen edessään, ja on matkalla hänen luokseen, kaikkein pyhimpään. Perille pääsyn toivo kantaa tämän maan päällä elettäväksi annetun ajan vaivoissa. Ja niin kauan kuin on uskoa, on myös pyhää elämää – uhrautuvaa lähimmäisen rakkautta, ymmärrystä ylempää rauhaa ja iloa, jota tämä maailma ei voi tarjota.
Yksin jääminen voi merkitä mielen maisemassa myös turvattomuutta. Ehkäpä ajatus viivähtää myös siinä, miten voi itse siirtyä turvallisin mielin ajan rajan yli. Kun lähdön hetki näyttää lähestyvän, voi aina kutsua papin sairasvuoteen äärelle armon antimien, sanan ja ehtoollisen kanssa, rukoilemaan ja veisaamaan. Mitä muuta paitsi hoivaa, lähtijä tarvitsee sillä hetkellä kuin kuulla vakuutuksen syntien anteeksisaamisesta? Sitähän me tarvitsemme joka päivä, jokainen meistä. Jeesus sanoo: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi” (Luuk.7:48). Tämän lupauksen varassa voimme jatkaa matkaamme turvallisin mielin, lohdutettuina, niin kauan kuin itse kunkin on määrä täällä vaeltaa.
Matkalla kohti kirkkautta nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme: