Pitkäperjantai, Teksti: Mt. 27: 33 – 54, Esko Väyrynen

Kristus ristillä, elämän päätöksessä, tien päässä.
Messias ahdistettuna tyhjyyden eteen, askeleen päähän kuolemasta. Mestari, tätäkö varten sinä tulit ihmiseksi?
Opetuslasten mielissä varmaan risteilivät tuon tapaiset kysymykset. Opetuslapset kuvittelivat inhimillistä valtaa ja voimaa Messiaalta, vieraan miehitysvallan, Rooman orjuudesta vapauttajaa.
Vstustajat täytti vahingonilo. Heidän mielestään Jeesus oli ollut haihattelija, kun kuvitteli olevansa Messias. Tämän vuoksi he kiinnitivät Jeesuksen ristin yläpuolelle kirjoituksen: Jeesus, juutalaisten kuningas. Ivaten he huusivat: Sinä väitit olevasi Jumalan Poika, mutta et pysty itseäsi auttamaan.
Kristus ei tullut tavoittelemaan valtaa ja kunniaa. Kristus tuli kuolemaan meidän puolestamme. Hän tuli kantamaan meidän syyllisyytemme. Kristus tuli tekemään tyhjäksi sielunvihollisen teot. Kristus tuli kukistamaan kuolemallaan kuoleman.
Opetuslasten oli ylivoimaista nähdä Golgatan ristillä kuolinkamppailussa kärsivässä Kristuksessa Jumalan Poikaa, luvattua Messiasta. Yhtä vaikeaa meidän on järjen avulla ymmärtää, että vanhurskas ja synnitön Luoja ottaa kantaakseen luotujensa synnit ja kärsii synnin palkan, kuoleman.
Kuoleman pelon todellisuutta evankeliumi kuvaa Jeesuksen tuskanhuudossa: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut. Siinä purkautui sanoiksi synnin tuottama Jumalan hylkäystuomio. Ristinkuolemassa Kristus kantoi meidän puolestamme hylkäystuomion. Kristuksen ristinkuoleman ansiosta meille kuuluu iankaikkinen elämä, Rm. 6:23.
Kristuksen ansion tähden meille syntisille kuuluu iankaikkinen elämä. Kristus kuoli syntisten puolesta. Kristus kuoli jopa tuomitsijoittensa puolesta.
Sielunvihollinen houkuttaa ihmistä lajittelemaan lähimmäisiään niihin, jotka menevät taivaaseen ja niihin, jotka eivät mene. Huomaamattamme lajittelemme lähimmäisiä uskoviin ja suruttomiin, seurakuntaan tuleviin ja seurakunnasta vieraantuneisiin, onnistuneisiin kasvattajiin ja epäonnistuneisiin kasvattajiin. Luettelo on loputon.
Ehkä kaikista pettävin sielunvihollisen jakolinja kulkee omassa sydämessä, itsesyytökseen sortumisena. Jos rohkenemme olla avoimia omalle sisimmälle, niin tuskin meistä löytyy itsesyytöksistä vapaata. Oikeassa olemisen vaatimus oman sisimpänsä edessä on raskainta suvaitsemattomuutta. Se torjuu Kristuksen lunastustyön.
Viime maanantai-iltana TV:ssa juontaja, pappi, kysyi äidiltä, jonka poika 12 vuotta sitten oli hypännyt korkealta, vieläkö itsesyytökset kiusaavat häntä. Tuo äiti, Reidun Kiuru, puolisonsa Sakari Kiuru vierellään, suorassa lähetyksessä sanoi: Minulta on pyyhitty kaikki syyllisyys. Se hätkähdytti. Hän viittasi profeetta Jesajan 40, jossa ovat mm. sanat: ”Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksinverroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä” 40:2. Tänä kristikunnan surun ja murheen päivänä tarttee sanoa: syyllisyys on sovitettu, sinun ja minun.
Rakkaat ystävät! Meitä kiusaa itsesyytökset monista eri syistä. On lukematon määrä asioita, joissa me olemme epäonnistuneet. Sananpalvelijana tiedän tahtomattanikin laiminlyöneeni. Sielunvihollisen työnä on saada meidät epäilemään, että Kristuksen sovitustyö kattaa myös minun laiminlyöntini ja epäonnistumiseni. Kun minä epäilen Kristuksen lunastustyön osuutta minun syyllisyyteni sovittamisessa, silloin minä vastustan Jumalan hyvyyttä syntistä ihmistä kohtaan. Syyllisyys ajaa minut pakenemaan Jumalaa rangaistuksen pelossa. Sovitus kutsuu minut elämään Jumalan yhteydessä. Jumalan yhteys vapauttaa minut oikeassa olemisen vaatimuksesta. Minun ei tarvitse yrittää olla jotakin. Kristus luopui ristillä ihmisarvosta, jotta syntisillä, arvottomilla ja epäonnistuneilla olisi pääsy iankaikkiseen elämään. Jumalan hylkäystuomion kantaneena Jeesus lunasti ihmisarvon myös Jumalan vastustajille, jopa omille tuomitsijoilleenkin.
Jumalan hylkäämänäkin Jeesus oli Isän hoidossa. Tämän Jeesus ilmaisi antaessaan henkensä Isän käsiin. Jeesus oli fyysisesti vangitsijoittensa ja teloittajiensa, pakanallisten sotilaiden käsissä. Mutta Jumalan pelastussuunnitelmaa toteuttaessaan Jeesus silloinkin oli Isän käsissä. Sadanpäällikkö ja teloituksen suorittajat olivat ainoat, jotka tunnustivat kärsivän ja runnellun Jeesuksen Jumalan Pojaksi. Ne, jotka meidän mielestämme olivat hirvittävän tehtävän toteuttajia, vieraantuneita, peräti uskottomia pakanoita, tunnustivat uskonsa Jumalan Poikaan: ”Tämä oli todella Jumalan Poika”.
Jumalan rakkauden epäilemisellä, lähimmäisten lajittelulla tai omalla toiminnalla pahennusta herättämällä olemme olleet Kristusta ristiinnaulitsemassa. Mutta meilläkin on uskon heräämisen toivo kuten roomalaisilla sotilailla, koska Jeesus rukoilee Isän edessä meidänkin puolesta. Sotilaat eivät varmasti tunnustaneet Jeesusta Jumalan Pojaksi oman järkensä tai terävän huomiokykynsä ansiosta. Usko Jumalaan ja Jeesukseen on Jumalan teko, ei ihmisen suoritus. Jumalan rakkaus ulottuu tuomion täytäntöön panijoihin.
Usko lunastukseen vapauttaa syyllisyyden taakasta. Isä lunastaa Poikansa ristinkuolemalla meidät synnin ja kuoleman vallasta. Isä lahjoittaa Pyhän Henkensä voimalla meille uskon Jeesukseen Jumalan Poikana. Se on Jumalan isällistä rakkautta luoduistaan. Se ulottuu kuolemankin yli. Me olemme Isän käsissä kuolemassakin. Raamattu sanoo: Aabrahamin helmassa, Jh. 16:22-23.