Veren tahrimia jalkakäytäviä. Lasinsirpaleita. Sireenien ulvontaa. Jotenkin pitkäperjantain veriset tapahtumat eivät tunnu lainkaan kaukaisilta viimepäivien uutisotsikoita ajatellessa. Länsi-Eurooppakaan ei ole säästynyt siltä järjettömältä väkivalta-aatteelta, joka saa ihmiset palvomaan kuolemaa ja tuhoa. Tuhon ulkoiset jäljet siivotaan, mutta parantumattomat haavat jäävät lukemattomien ihmisten ruumiiseen ja sieluun. Eikä ole meillä Suomessakaan kehumista: muutama päivä sitten 11-vuotias Suomeen adoptoitu Valtteri kertoi mediassa, kuinka hän kohtaa viikoittain järjestelmällistä rasismia paitsi koulutovereidensa myös aikuisten taholta. Välillä tuntuu, että ihmisyyden pahimmat puolet nostavat tässä ajassa päätään. Riidanhaastamisesta ja perättömistä puheista on tullut salonkikelpoisia. Lukemattomia muitakin esimerkkejä ihmisyyden pimeydestä voisi löytää, eikä tarvitse edes lukea uutisia esimerkkien löytämiseksi. Jonkun mielestä pitkäperjantain kuvaus on muinainen myytti verisestä uskontoriitistä, jolla ei ole kosketuspintaa nykyihmisen elämään ja joka pitäisi sensuroida lapsilta. Päinvastoin, se on hyvinkin realistinen kuvaus meistä ihmisistä. Se kääntää peilin meitä kohti. Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Se tuo meidät ristin luo, osaksi Golgatan ihmisjoukkoa.
Katsotaanpa, mitä väkeä oli kerääntynyt ristin juurelle. Evankeliumin mukaan kansa seisoi katselemassa. Tavallista väkeä, kauppiaita, käsityöläisiä. Moni oli varmasti vain liittynyt joukon jatkoksi, mennään nyt kun muutkin menevät. Kuinka helppoa onkin vain mennä virran mukana. Olla vaiti kun muutkin vaikenevat, huutaa kuin muutkin huutavat. Näin me olemme kaikki pelkureita. Länsimainen ihminen elää kuvitellun yksilöllisyytensä ja itsenäisyytensä harhassa mutta todellisuudessa hän hakee pakonomaisesti hyväksyntää. Haluamme olla ajan hermoilla, kannattaa vallalla olevaa kulttuuria tai ainakin kätkeä ajan hengestä poikkeavat ajatuksemme. Golgatalla tapahtui oikeusmurha, kansan hiljaisella hyväksynnällä. Martin Luther King sanoi, että pahinta eivät ole pahat teot vaan ihmisjoukkojen hiljainen hyväksyntä, niin sanottujen hyvien hiljaisuus.
Hallitusmiehiä oli paikalla ivailemassa Jeesusta. Oli helppoa lyödä lyötyä. Hallitusmiehet luulivat toimivansa oikein. Niin uskoivat toimivansa myös Brysselin pommittajat. Kuinka sokeaksi voi aate saada kannattajansa. On niin helppoa olla oikeassa. Ulkopuoliset nähdään arvottomina, vailla ihmisarvoa, tuntea moraalista ylemmyyttä. Jesajan sanoin: omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan. Me ihmiset olemme raja-aitojen rakentajia. Tähän törmäämme tänäänkin: ensimmäinen askel ”meidän” ja ”muiden” välisten raja-aitojen rakentelussa otetaan, kun ihmisistä aletaan puhua yksilöiden sijaan ensisijaisesti jonkin ryhmän jäseninä: porukkana, jota määritellään vaikka varasteluun taipuvaiseksi tai väkivaltaiseksi.
Sitten mainitaan vielä sotilaat, jotka tappoivat aikaa heittämällä arpaa Jeesuksen vaatteista. Miehet joille ristiinnaulitseminen oli yksi työkeikka muitten joukossa. Pitkästymistä he helpottivat liittymällä pilkkaajien joukkoon. Raaka ammatti oli turruttanut nämä miehet, mahdolliset omantunnonpistokset he saattoivat tukahduttaa ajattelemalla noudattavansa vain käskyjä. Mitäpä heitä joku kapinallisen puusepän kohtalo liikutti. On niin helppoa ulkoistaa oikean ja väärän pohtiminen ylemmille tahoille. Keskitytään vain arkirutiineihin, pakerretaan päivästä toiseen. Kunhan palkka juoksee, kaikki on ok.
Jeesuksen molemmille puolille ristiinnaulitut rikolliset olivat mahdollisesti Barabbaan kaltaisia väkivaltaisia vastarintataistelijoita. Heidän taistelunsa oli päättynyt epäonnistumiseen. Kituessaan ristillä toinen heistä oli selvästi katkera kohtalostaan ja purki pahaa oloaan Jeesukseen. Hän käytti elämänsä viimeiset hetket omassa pahassa olossa vellomiseen. Elämässä koetut vastoinkäymiset saattavat jättää meidät katkeruuden vangeiksi.
Tähän joukkoon mekin kuulumme luonnostamme. Hiljaisia hyväksyjiä. Oikeassa olijoita ja raja-aitojen rakentajia. Välinpitämättömiä. Elämän katkeroittamia. Nämä kaikki me näemme peilistä pitkäperjantaina. Mutta pitkäperjantaina meidän ei tarvitse jäädä katsomaan omaa rujoa kuvaamme vaan kääntää kasvomme ristille, Jeesukseen. Hänen silmistään emme näe vihaa emmekä tuomiota vaan ainoastaan rakkautta ja armoa. Voimme vain kuvitella, kuinka suurta yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta Ihmisen Poika koki ristillä, mutta silti hän pyysi Isäänsä antamaan anteeksi meille kaikille. Sinulle ja minulle. Tämän armon sai kokea myös toinen rikollinen, joka käänsi katseensa omasta kohtalostaan Jeesuksen kasvoihin. Ensimmäinen rikollinen keskittyi vain omaan tuskaansa, toinen katsoi kohti näkymätöntä, kohti itseä suurempaa ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi”. Nämä rikollisen sanat ovat mielestäni ehkä kaunein rukous Raamatussa. Tuomittu ei pyytänyt Jeesusta pelastamaan häntä ristiltä. Hän ei valittanut kohtalonsa kovuutta eikä alkanut puolustella tekojaan. Vain yksinkertaiset sanat: Muista minua. Tuomitun rukous perustui luottamukseen. Hän ymmärsi, että ihmisen olemassaolo ei pääty kuolemaan. Maallisten valtakuntien tuolla puolen on valtakunta, jota Jeesus hallitsee. Hetkellinen tuska olisi pian poissa. Katsomalla Jeesukseen tuomittu muuttui tuossa samassa hetkessä armahdetuksi. Tuo toivo, jonka hän sai, on myös meidän toivomme. Rujoina ja monin tavoin rikkinäisinä saamme tulla turvallisin mielin kääntyä ristinnaulitun puoleen.
Rukoilemme:
Jeesus Kristus, muista minua, kun en osaa rakastaa.
Muista minua, kun en osaa nähdä lähimmäisessä sinun kasvojasi.
Muista minua, kun arjen keskellä olen unohtamassa Sinut.
Muista minua, Herra, kun vastoinkäymiset ja tuska saavat minut kääntymään itseeni.
Muista minua, kun joudun luopumaan niistä ajallista lahjoista joita minulle tässä elämässä suot.
Muista minua, kun tulen luoksesi.
Amen.