Pääsiäisaamu valkeni kauniina, kirkkaana ja aurinkoisena. Juuri tällainen sää pääsiäiseen sopii. Vanhan sanonnan mukaan pääsiäisenä aurinkokin tanssii. Koko luomakunta julistaa tänään riemullista sanomaa: Kristus on totisesti ylösnoussut ja voittanut kuoleman vallan!
Auringon tanssin lisäksi kevään merkit, joita jo näemme ympärillämme, todistavat vertauskuvallisesti pääsiäisen sanomasta. Mieleen tulee, että pääsiäinen sijoittuu täällä Pohjolassa mahdollisimman sopivaan vuodenaikaan. Luonto alkaa herätä horroksestaan uuteen kasvuun ja kukoistukseen pimeän ja kylmän talven jälkeen. Se on suuri ihme. Mutta Kristuksen ylösnousemus on ihmeiden ihme, josta on alkanut Jumalan uusi luomistyö.
Eteläisellä pallonpuoliskolla vietetään pääsiäistä syksyllä. Ehkä sielläkin pidetään pääsiäisen ajankohtaa juuri oikeana. En tiedä, onko asian laita näin, mutta syksyinen pääsiäinen on mahdollista liittää uuden kevään odotukseen. Vaikka luonto näyttää syksyllä kuolevan, voidaan luottaa siihen, että se virkoaa eloon seuraavana keväänä. Samalla tavoin Kristuksen ylösnousemuksen tähden on olemassa toivo ja lupaus siitä, että todellinen ja perimmäinen kuolemakaan ei ole kaiken loppu.
Kristilliseen uskoon kuuluu kaksi puolta, “jo nyt” ja “ei vielä”. Keväinen pääsiäinen korostaa näistä ensimmäistä: Kristus on noussut kuolleista ja me olemme jo nyt uskossa osallisia hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Syksyinen pääsiäinen muistuttaa meitä jälkimmäisestä: Voimme odottaa Kristuksen ylösnousemuksen tähden oman ylösnousemuksemme päivää, mutta ikuinen elämä ei ole vielä alkanut, ja meidän on käytävä siihen Kristuksen tavoin kuoleman kautta.
Uskomme kaksi puolta kuuluvat erottamattomasti yhteen. Me emme usko johonkin aatteeseen, vaan ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen, joka on elävä ja todellinen tässä ja nyt ja vaikuttaa meidän elämässämme, meidän keskellämme ja tässä maailmassa. Samalla uskomme kurottautuu ajallisen elämän ja maailman yli kohti Jumalan ikuista todellisuutta, johon olemme matkalla. Kristityn elämä on elämää näiden uskon eri puolien samanaikaisuudessa ja jännitteessä. Tämän tosiasian kohtasivat jo ensimmäiset Jeesuksen seuraajat.
Ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista opetuslapset ja muut hänen seuraajansa elivät ihmeellistä “jo nyt aikaa”, kun Jeesus teki suuria tunnustekoja. Luvattu Messias oli heidän keskellään, ja näytti siltä, että aivan pian hänen valtakuntansa toteutuisi lopullisesti. Näin ei kuitenkaan tapahtunut – tai tapahtui sittenkin. Ilmeinen ja vastaansanomaton Jumalan valtakunnan toteutuminen ei ollut vielä käsillä tai edes lähellä, mutta opetuslapset saivat olla todistamassa, kuinka Jeesus voitti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan synnin, kuoleman ja pahan vallan. Kun Jeesus naulittiin ristille, opetuslapset eivät tätä vielä käsittäneet. He päinvastoin pettyivät täydellisesti, ja Jumalan todellisuus, josta he tunsivat olevansa osallisia, haihtui ikään kuin savuna ilmaan.
Jeesukseen seuraajiin kuuluneet naiset jakoivat opetuslasten kokemuksen. He lähtivät kuitenkin etsimään “ristiinnaulittua Jeesusta”, kuten naisille ilmestynyt enkeli totesi. Emme tiedä, mitä naiset miettivät mielessään. Ehkä heillä oli jokin hämärä aavistus siitä, että heidän Mestarinsa ei voinut kärsiä täydellistä tappiota, vaikka siltä näytti. Ehkä epämääräinen toivo, jota he eivät osanneet sanoiksi pukea, kyti jossain syvällä heidän sydämessään. Ainakaan he eivät voineet unohtaa häntä, joka oli ollut heille niin tärkeä ja rakas.
Kaikki muuttui, kun naiset tapasivat enkelin ja näkivät tyhjän haudan. Tai oikeastaan tämä ei ollut vielä ratkaiseva asia. Päivän evankeliumia seuraavissa jakeissa kerrotaan, kuinka Jeesus itse ilmestyi naisille. Ylösnousseen kohtaaminen oli ratkaisevaa, se antoi naisille pääsiäisilon.
Samasta ilosta tulivat myöhemmin myös opetuslapset osallisiksi, kun Jeesus ilmestyi heillekin. Jeesuksen ylösnousemuksen ja helluntaina tapahtuneen Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen opetuslapset saivat kokea, kuinka Ylösnoussut oli heidän kanssaan elävänä, voimallisena ja todellisena. Opetuslasten “kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja”, kuten Apostolien teoissa sanotaan. (Apt. 2:43) Ilman ristinnaulitsemisen muistoa opetuslapset olisivat epäilemättä ihastuneet taas siihen, mitä tapahtui. Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa oli heidän kannaltaan erityisen kipeää se, että olivat hylänneet Mestarinsa. Aikaisemmat kokemukset palauttivat opetuslasten mieleen, että he olivat vasta matkalla kohti Jumalan kirkkautta.
Totuudesta ja todellisuudesta irtautumista ehkäisi myös se, että opetuslasten elämä ei ollut pelkästään kulkemista voitosta voittoon Ylösnousseen Kristuksen antamassa voimassa. He saivat osakseen vastusta ja ankaraa vainoa. Niinpä Paavali tähdensi, että “Jumalan valtakuntaan on mentävä monen ahdingon kautta”. (Apt. 14:22) Ulkonaisen ahdingon lisäksi opetuslapset joutuivat toteamaan, että oma heikkous, epäilykset ja synti eivät olleet ylösnousemuksen jälkeenkään jättäneet heitä. Niiden kanssa oli jatkettava vaellusta. Ei toki yksin vaan Ylösnoussen kanssa. Mutta välillä ikään kuin uusiutui se, mitä ennen pääsiäistä oli tapahtunut. Kristus näytti kätkeytyvän, ja opetuslapsista tuntui siltä, että he jäivät yksin samalla tavoin kuin ristiinnaulitsemisen jälkeen.
Silloin opetuslasten oli palattava taas alkuun. Heidän täytyi etsiä ristiinnaulittua Kristusta, kuten naiset tekivät lähtiessään haudalle. Ja aikanaan he myös kohtasivat hänet. Taivaaseen astumisensa jälkeen Ylösnoussut ei enää näyttäytynyt opetuslapsille samalla tavoin kuin sitä ennen, mutta opetuslapset saivat tavalla tai toisella kokea, että hän oli heidän kanssaan. Ylösnousseen kohtaaminen oli aina yllätys, Jumalan armoteko. Tietenkään opetuslapset eivät yllättyneet enää samalla tavoin kuin silloin, kun Jeesus ilmestyi heille kuolemansa jälkeen, mutta jokainen ylösnousseen kohtaaminen oli uusi, tuore ja yllätyksellinen.
Opetuslasten kokemukset toistuvat myöhempien Jeesuksen seuraajien elämässä, jokaisen kohdalla omalla tavallaan. Ylösnoussut Kristus ilmoittaa itsensä seuraajilleen, mutta heillä on paljon oppimista matkalla taivaaseen. Kaikenlainen ulkonainen ahdinko ja vastoinkäymiset opettavat heille uskoa Kristukseen. Samoin heikkous ja epäilykset, ja ennen kaikkea se, että he joutuvat tunnustamaan syntinsä ja syntisyytensä. Ja kun Kristus kätkeytyy seuraajiltaan, hän tekee sen siksi, että nämä ymmärtäisivät, että kaikki on yksin hänen varassaan.
Uskon vastakohta, epäusko on Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen vastustamista ja luottamista johonkin muuhun kuin häneen. Taivaassa olemme päässeet eroon Jumalaa vastustavasta luonnostamme ja luotamme täydellisesti Kristukseen. Jos uskomme olisi jo nyt täysin varma ja ehdoton, vailla mitään epäilyksiä, me emme pelkäisi mitään, kohtaisimme vaikeimmatkin asiat iloisella ja turvallisella mielellä ja kävisimme rohkeasti kuolemaan. Eli me olisimme itse asiassa jo taivaassa. Kaikki kipu, kärsimys ja kuolema ovat tietysti jääneet taakse taivaan kodissa, mutta ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus ja yhteys häneen tekee taivaasta taivaan.
Emme ole vielä taivaassa. Mutta kun etsimme ristinaulittua Kristusta, hän ja samalla taivas on jo nyt salatulla tavalla läsnä heikkoudessa, kärsimyksessä, synnissä ja kuolemassa. Kristus ei hylkää meitä, vaikka emme aina koe hänen läsnäoloaan. Etsintämmekin ja puutteellinen uskomme on hänen työtään ja vaikutustaan.
Uskossa kasvaminen merkitsee sitä, että opimme luottamaan Kristuksen salattuun läsnäoloon. Mutta me emme jaksaisi uskoa Kristukseen, jos hän aina kätkeytyisi meiltä. Näin hän ei tee. Kun Jumalan aika tulee, taivas, Kristus on läsnä jo nyt myös sillä tavalla, että koemme Jumalan todellisuuden koskettavan meitä. Meidän osamme on etsiä syntiemme tähden ristiinnaulittua Kristusta. Hän ilmestyy meillekin kuten haudalle lähteneille naisille. Hän yllättää meidät kuten hän yllätti heidät.