Pääsiäispäivä, Matt. 28:1-8, Hannu Tiainen

Sinä joka nousit haudasta (tämä saarna on mietiskely pääsiäiskynttilän ääressä, puhutaan kynttilälle)
Sinä, joka nousit haudasta ylös viikon ensimmäisenä päivänä.
Hautaamiseesi asti olit suunnilleen ymmärrettävissä. Ylösnousemisen jälkeen et. Viikon ensimmäisen päivän tapahtuman jälkeen olit outo ja selittämätön. Ymmärrykselle avautumaton.
Ilmestyit, mutta ei selitellyt, sanoitko edes olevasi ylösnoussut. Tosin jo elämäsi päivinä itseymmärryksesi tiivistyi vertauskuvallisiin sanoihin: valo, elämä, leipä, tie, rakkaus, vapahtaja.
Mutta viikon ensimmäinen päivä jätti nämäkin sanat sivuun. Henkisen perintösi jäi avoimeksi selityksille ja tulkinnoille. Niitä onkin sittemmin riittänyt. Eivät mahdu minnekään ne kirjat, jotka selittävät sinua, eivätkä kuitenkaan selitä! Järjetöntä on yritetty selittää järjellä.
Vuorisaarnasi vielä vetosi ymmärrykseen, mutta avoin hauta ei vedonnut eikä vetoa. Vain kuollut kivi huutaa: Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.
Viikon ensimmäisen päivän jälkeen ilmestyit monille. Oleskelit puutarhassa, missä sinua luultiin puutarhuriksi. Kävelit Emmaukseen kahden järkyttyneen kulkijan seurassa. Tulit lukittuun huoneeseen ja aterioit. Kävelit rannalla ja kyselit: tuleeko kalaa?
Ilmestyit. Et selitellyt. Saatoit sanoa, että rauha teille, älkää pelätkö, siunasit leivän ja mursit sen läsnä oleville, neuvoit heittämään verkon veneen toiselle puolelle, minkä seurauksena saatiin mykistävä kalansaalis, hiillostit kalaa.
Ilmestyit, hämmensit mielet ja poistuit. Jätit jälkeesi epämääräisen olon ja haparoivan uskon ylösnousseen seurassa olemisesta.
Pietaria koulit kovasti. Vielä vuosituhansien jälkeen muistetaan uhon jälkeinen kukon laulu. Kuolemasi jälkeen kysyit kolmesti: rakastatko minua. Kaksi kertaa Pietari ilmoitti pontevasti, kuin kirkkohallitus, tuomiokapituli, vatikaani, muslimiveljestö ja Pietarin synodi, että rakastaa enemmän kuin muut.
Kolmannella kerralla Pietari murtui: Herra, sinä tiedät kaikki.
Murtunutta miestä neuvoit tien alkuun: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.
Jätit ristin tien kulkijoille ohjeen murtua leiväksi, asettua kulkijaksi kyselevän kulkijan rinnalle, hakeutua rauhan toivottajaksi rauhattomille, kalastusvinkin voisi antaa. Palatseista valtaistuimesi tyyssijana en sanonut sanaakaan.
Jälkeen ei jäänyt mausoleumia, ei edes varmuutta hautapaikasta, jossa olisi voitu muistaa Suurta Mestaria ja hänen elämäänsä. Jätit kiven huutamaan: Ei hän ole täällä.
Viikon ensimmäisen päivän jälkeen sinusta jäi leivän murtamisen kautta syntyvä usko, ja leiväksi murtumisen kautta elävä rakkaus. Ei muuta.
Sinä vaikenit; et vedonnut ymmärrykseen, et vedonnut näkemiseen, kuulemiseen. Sinä annoit uskon ja rakkauden tien; leivän murtamisen ja leiväksi murtumisen yhä uudestaan toistuvan tapahtuman. Murtamisen ja murtumisen hetkissä laskeutuu keskellemme valtakuntasi, joka on ollut ennen kaiken alkua, ja on yhä näkyvän loputtua.
Merkillinen olit. Selittämättömäksi jäit. Sydämiin synnytit uskon, toivon ja rakkauden.