Tänään meillä on syytä iloon. Pieni Suomenniemen pitäjä viettää jälleen vuotuista juhlaviikonvaihdetta. Viime talven pakkasista lähtien olemme valmistelleet tätä kesäistä juhlaamme. Tutut ja vieraat ovat tervetulleita tänne metsien ja järvien pitäjään

Nyt vielä on se aika vuodessa, jolloin kesäyöt verhoutuvat valoisaan hämyyn. Sydäntalvella pimeys tuli jo varhain, mutta kun kesä saapui, kaikki oli toisin: jopa aurinko unohti oman laskunsa.

Täällä Suomenniemellä idyllinen kesämaisema pääsee oikeuksiinsa. Ken hetkeksi pysähtyy näille rannoille, huomaa monenlaisia luonnon pikkutapahtumia. Linnut pesivät – niiden poikaset ovat jo lähteneet pesästä, majava käyskentelee rantavesissä, vesilinnut pitävät omaa lystiään.

Suomalainen elämänrikkaus on vahvasti sidottu luontoon. Eikä ihme, tarjoaahan luonto ainutlaatuisen kokemuksen. Kun katselemme syvälle luontoon, meille avautuu uusia maailmoja. Samalla voimme kesän lämmössä ja kirkkaudessa aavistella jotakin elämää suurempaa.

Kyläjuhlat ovat maaseudun ominta rikkautta – ei vähiten Suomenniemellä. Usein juhlat liittyvät vuodenkiertoon. Etenkin entisaikaan heinään lähti koko kylän väki yhdessä. Heinänteon lomassa vietettiin sitten kahvihetki pellon pientareella. Ja kun sato saatiin korjattua, vietettiin sadonkorjuujuhlaa, kekriä.

Maaseudun ihmisellä on myös ylisukupolvinen ajattelutapa. Aikaperspektiivi on pitkä, ja se pelkistyy usein lauseeseen: ”Täällä on eletty ennenkin, ja eletään yhä.”

Tänään on syytä kiittää myös menneitä polvia, jotka ennen meitä ovat tätä maata viljelleet, näitä teitä kulkeneet ja tätä paikkakuntaa rakentaneet. Vaikka maailma muuttuu, jotain alkuperäistä voimme tuntea kaikessa siinä, mikä täällä yhä on läsnä.

Kun ihmiset entisaikaan tulivat kaupungista maaseudulle, kirkon torni oli ensimmäinen, joka tervehti tulijoita. Myös Suomenniemen kirkko rakennettiin korkealle paikalle, jotta ihmiset jo kaukaa havaitsisivat sen.

Jälleen tänä aamuna on tapulissa kumahdellut pyhäaamun vuosisatainen soitto. Tämä yksinkertainen ristikirkko on monille tuttu ja rakas pyhäkkö. Sukupolvien ajan se on kantanut matkassaan ihmisten monenlaisia tuntemuksia, murheita ja iloja sekä pyhän kosketusta. Kirkon puisilla penkeillä on paikkansa löytänyt – joku tavan vuoksi, joku satunnaisesti, joku heikkoa uskoaan surren. Mutta jokainen heistä on ollut, kuten mekin olemme, ikiaikaisten totuuksien äärellä.

Sydänkesän juhla on siis nyt käsillä. Juuri tänä ajankohtana Suomen luonto on kukkeimmillaan. Eino Leinonen sepittämä ja meidän kaikkien tuntema Nocturne-runo on täynnä mielikuvia. Kesäinen yö ottaa omakseen. Varjoisat valot ja hennot tuoksut valtaavat sielun.

Nämä kesäiset kuvat palauttavat mieliimme myös ne Raamatun kertomukset, joissa Jeesus vaelsi Galilean niityillä ja kukkuloilla seurassaan ystäväjoukko, parhaasta päästä nuoria ihmisiä, joiden kanssa hän jakoi päivän helteen ja yön kylmyyden.

Useimmat olivat kalastajia, jotka eivät voineet tutuilta rannoilta juuri kauemmas lähteä. Mutta jokainen heistä on jäänyt historiaan, niin että heistä yhä puhutaan.

Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus kulki heidän ohitseen ja kutsui heitä seuraansa. Joku oli kalastaja, joku tullimies. Heitä kaikkia yhdisti näky taivasten valtakunnasta, jonka esimakua he Mestarinsa seurassa kokivat. Vähitellen koko olemassaolo alkoi hehkua heille uutta merkitystä.

Ja nyt meille kerrotaan kalantuoksuisista raavaista miehistä, jotka huuhtelevat verkkojaan. Jeesus nousee veneeseen ja pyytää Pietaria työntämään sen vähän kauemmaksi rannasta, jotta hän voisi veneessä istuen puhua väkijoukolle. Seuraa apaja, jonka tunnemme Pietarin kalansaaliina.

Koko yön olivat kalastajat yrittäneet saada verkkoihinsa saalista, mutta turhaan. Vaivannäkö ei tuottanut tulosta – kunnes alkoi tapahtua. Epäuskoinen Pietari laski Mestarinsa käskystä verkot veteen – keskellä päivää. Vastoin odotuksia he saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät.

Täällä Suomenniemellä olemme kalaisten vesien äärellä. Kertomus Pietarin kalansaaliista on oikeastaan hyvin kotoisa tarina. Nimittäin Kuolimon poukamissa ja selillä on laskettu verkkoja ja iloittu saaliista, jos kohta myös tyhjät katiskat ovat tuottaneet pettymyksen.

Mutta mitä kummallista on Pietarin kalansaalissa? Onhan kalanvonkaleita saatu läpi maailmansivun. Miksi siis tästä puhua?

Ei ainakaan siksi, että ammattikalastajat rohkaistuisivat heittämään verkkonsa silloinkin, kun pyyntiedellytykset ovat olemattomat. On ehkä yllättävää, mutta tällä kertomuksella ei ole nimeksikään tekemistä kalastuksen kanssa. Tähtäyspiste on muualla, mutta missä’?

Vanhassa mainoksessa myyskenneltiin saappaita miehille, jotka kulkevat omia polkujaan. Mutta kalastajien kohdalla tämä ei päde. Kalastus kysyy hyvää yhteishenkeä, yhdessä yrittämistä, tarvitaan monia, jotka ovat mukana laskemassa verkkoja. Tällaista yhteishenkeä tapaamme nykyisin jääkiekkoilijoilla, kun he eivät ota omakohtaista kunniaa maalinteosta, vaan antavat kiitoksen koko joukkueelle!

Kertomus Galilean kalastajista on muuta kuin ensisilmäyksellä arvaamme. Se on kuvausta siitä, mitä usko on. Se on jotain sellaista, mitä emme omalla yrittämisellä saa. Omalla yrittämisellä vedämme vain tyhjät verkot. Tai voisin verrata uskoa hiipuvan nuotioon. Vasta sitten kuin Jumalan palkeet alkavat puhaltaa sammuneeseen hiillokseen, syttyy myös tuli.

Nuoret rippikoululaiset laulavat: Uskoa ei synny omin voimin, / ilmaiseksi anova sen saa. / Sitä ansaita ei töin ja toimin, / Jumala sen meille lahjoittaa.

Tässä on jotain samaa kuin mitä kalastajat kokivat. He olivat koko yön tehneet turhaa työtä saamatta mitään saalista. Mutta kun he luopuivat omasta yrittämisestään, ja toimivat kuten Jeesus heitä kehotti, he saivat niin paljon kalaa, että verkot repeilivät. Tapahtui ihme: vaikka verkot heitettiin pyyntiedellytysten vastaisesti keskellä päivää veteen, saalis oli suurempi kuin verkot kestivät.

Tänä heinäkuisena sunnuntaipäivänä olemme nyt hetken viipyneet historian kuuluisimman kalansaaliin äärellä. Mutta ei siksi, että ihastelisimme saaliin runsautta, vaan siksi, että havahtuisimme näkemään uskon avaamia näköaloja.

Nimittäin Galilean järven kalastajilla ei ollut kuin tyhjä vene, tyhjät verkot ja tyhjä ihmismieli. Heidän verkkonsa tuottivat olemattoman saaliin. Mutta koska heidän veneensä oli tyhjä, Kristus saattoi astua siihen, koska heidän verkkonsa olivat tyhjät, Kristus saattoi täyttää ne, ja koska heidän mielensä oli tyhjä, Kristus saattoi antaa heidän elämäänsä uuden, rikkaan sisällön.

Kertomus suuresta kalansaaliista kuvaa tilannetta, miten uudet mahdollisuudet avautuvat hetkellä, jolloin kaikki tuntuu menetetyltä.

Tarinan juju on siis siinä, mikä koskee uskoa. Kalansaalis on arkinen aihe. Mutta kun katsomme syvemmälle, pienet asiat alkavat hehkua merkitystään.

Kun opetuslapset saivat verkkonsa täyteen, tapahtui jotain, mikä ylitti heidän ymmärryksensä. Näin käy, kun sydän avautuu Jumalan kutsulle. Ja kun näin tapahtuu, silloin armo laskeutuu arkeemme.

Mutta usko – se on hyvin henkilökohtainen asia. Parhaimmillaan se on sitä, kun me yön hiljaisina hetkinä muilta salassa hapuilemme rukousta. Ei mitään suurta, ei mitään näyttävää, vain arka, voimaton pyyntö, että Jumala kuulisi. Silloin on uskon hetki. Tällaisen uskon omistajiksi me kaikki kelpaamme.