Paastonaika on lähellä, tänä vuonna kalenteriin sijoitettuna vielä varsin aikaisin. Ensi keskiviikkona vietämme tuhkakeskiviikkoa, nelikymmenpäiväisen paastonajan ensimmäistä päivää. Paastonaika on itsensä ja oman elämänsä tutkimisen aikaa. Paastonaika on Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkimisen aikaa. Molemmat aiheet ovat vahvasti mukana tänään, laskiaissunnuntaina – paastoon laskeutumisen sunnuntaina – kuulluissa Raamatun lukukappaleissa ja evankeliumissa.
Ensimmäiseksi kuultu profeetta Jeremian kirjan katkelma (Jer.8:4-7) voisi aivan hyvin olla kirjoitettu meistä, tämän hetken suomalaisista, joista edelleen vahva valtaosa on kristillisen kirkon jäseniä. Kun Jeremia välitti Jumalan sanan omalle kansalleen, Israelille, hän saattoi lähteä oletuksesta, että kansa kyllä tietää, milloin on kompastuttu tai eksytty. Kyllä kai mekin voimme olettaa, että ainakin suurissa linjoissa meillä suomalaisilla on tieto siitä, milloin olemme elämänvalinnoissamme heikoilla jäillä tai jo aivan väärillä reiteillä. Jos emme todella tiedä, silloin tilanne olisi jo tosi hälyttävä. Silloin olisi aivan turhaa leveillä tilastoilla, jotka kertovat esimerkiksi yhdeksän kymmenestä nuoresta käyvän edelleen rippikoulun. Toivon todella sitä, ettei missään päin Suomea ole mahdollista rippikoulun käyneen olla tietämätön siitä, milloin ja miten tässä elämässä on kompastuttu tai eksytty.
Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Israel tiesi varmasti, ja silti Jeremia joutui välittämään kysymyksen: Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä, miksi Jerusalem pysyy luopumuksessaan? Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni? Nimen Jerusalem paikalle voi valitettavasti panna minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan nimen, ja kysymykset ovat edelleen yhtä oikeutettuja. Elämän ulkonaista mielettömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ajatellen voisimme helposti sijoittaa siihen vaikkapa nimen Helsinki ja käydä ikään kuin katsomosta päivittelemään etelän vallankäyttäjiä. Jumalan sana ei kuitenkaan toimi näin, vaan se pakottaa meidät katselemaan juuri itseämme: omaa elämäämme sekä ulkoisten että sisäisten arvojen ja valintojen näkökulmasta. Jerusalemin tilalle sopii yhtä hyvin Suomen ev.lut. kirkko tai Kemijärvi tai – mitä lukeekaan minun omassa henkilöllisyystodistuksessani.
Minä olen kuunnellut heitä tarkoin – eivät he puhu niin kuin tulisi puhua. Kukaan ei kadu pahuuttaan, ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!”
Tässä Jumalan sanan lukemisen tai kuulemisen kohdassa on hyvä mahdollisuus sille, että meidän sydämessämme, meidän sisimmässämme tapahtuu myös jotain. Tietysti meitä kaikkia kirkkoon saapuneita koskettaa se vakava tosiasia, ettei tämänkään paastonajan alla ylivoimaisesti suurin enemmistö suomalaisista edes kohtaa koko sanomaa. Se, mitä ei kuulla eikä lueta, ei voi vaikuttaa millään lailla. Miten me voisimme vaikuttaa asiaan? Jos kuullaan, raamatulliseen tapaan oikein kuulemalla kuullaan, silloin on todennäköistä jonkinlainen särähdys tai ristiriita. valitettavan usein reaktio on jokseenkin seuraava: ”Mikä tuo on minua arvostelemaan! En minä sen suurempi syntinen ole kuin muutkaan, pitäisi huolta omista asioistaan!” Me ihmiset olemme suorastaan mestareita sekoittamaan Jumalan sanan sananpalvelijan persoonaan. Jos ja kun Raamatun sana aivan oikeutetusti tuomitsee synnin, joka meissä asuu, koemme sen ihmisten meille langettamaksi tuomioksi. Yksikään pappi tai muu saarnan pitäjä, joka tältä paikalta välittää Jumalan lain sanoja seurakunnalle, ei itse jää ulkopuoliseksi. Tuomarin virka tämä ei ole. Jumalan sanan palvelijana joutuu ensin itse taipumaan sanan alle omassa elämässä. Sen jälkeen on suostuttava välittämään myös kaikki se, mikä aiheuttaa kipua, sillä Jumalan sanan aiheuttama kipu on varma paranemisen lupaus. Lopulta kai on niin, että pieni joukko koko kansasta tuntee sydämessään sen kivun, johon myös Jeremian välittämä sana tähtäsi. Sen kivun sisältö on tunnustautuminen Jumalan edessä todellisesti syntiseksi ja syylliseksi. Lyhyesti sanottuna on kyse tosiasioiden tunnustamisesta.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus lausuu: ”Nyt olen järkyttynyt.” Meidän todellisen tilamme tunteminen ja Jeesuksen järkytys kuuluvat yhteen. Kun Jeesus oli järkyttynyt, Hän tiesi ja tunsi kaiken senkin, minkä me nyt tunnemme itsestämme. Hänen järkytyksensä syy oli koko maailman syntien taakka ja se, mikä siitä välttämättä oli seurauksena. Juuri ennen päivän evankeliumikatkelmaa Jeesus oli ruvennut puhumaan kuolemastaan: ”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh.12:23,24) Jeesus suostui vehnänjyvän, kuoleman, tielle tuottaakseen sellaisen sadon, jonka on määrä kypsyä meissä. Hän pani alttiiksi, lahjoitti, oman elämänsä, jotta me voisimme saada ansaitsemamme iankaikkisen kadotuksen sijaan elämän Jumalan yhteydessä. Se elämä ei löydy meistä eikä meidän saavutuksistamme. Se ei avaudu omia suorituksia korjaamalla tai parantelemalla, vaan ainoastaan Jeesuksen kuvaamalla tiellä: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.”
Elämän rakastaminen tarkoittaa tässä yhteydessä juuri sitä syntiinlankeemuksen vääristymää, että kuvittelemme itse kykenevämme hoitamaan kaiken aina iankaikkisuutta myöten. Alttiiksi paneminen, alkukielen mukaan jopa vihaaminen, merkitsee juuri sen tunnustamista, että oikea palkkamme on kuolema. Mutta koska Jeesus meni kuolemaan meidän puolestamme, on synnin palkka jo maksettu! ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” kirjoittaa apostoli Paavali päivän toisessa lukukappaleessa kirjeessään Galatalaisille (Gal.2:19-21). Tässä on meille kaikille syntisille ihmisille laskiaissunnuntain ihmeellinen evankeliumi: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” Siis minulle aiheesta kuuluva rangaistus on jo kärsitty. Kaikki on maksettu. Minä saan olla vapaa. Sinä saat olla vapaa. Vapaa mihin?
Apostoli Paavali antaa vastauksen myös tuohon kysymykseen. Samalla vastaus avaa toisen tason Jeesuksen sanoille elämän alttiiksi panemisesta ja Hänen seuraamisestaan. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” Profeetta Jeremia välitti viestin: ”Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.” Jeesus kutsuu nyt aivan uudella tavalla etsimään Jumalan tahdon toteutumista elämässämme. Kyse ei ole siitä, että Jeesusta seurattaisiin Jumalalle kelpaamisen toivossa. Jumalalle kelvataan vain Jeesuksen Kristuksen ja Hänen lahjoittamansa anteeksiantamuksen tähden. Kun Paavali kuvaa uutta elämäänsä Kristuksessa, hän muistaa samalla alleviivata: ”Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” Sille, jonka elämän perustana on saada olla Kristuksen kanssa ristiinnaulittuna, on Kristuksen seuraaminen rakkauden vaatimus. Rakkaudesta elämän antajaan on mielekästä elää niin kuin Hän sanoo! Hurja on myös Jeesuksen lupaus jokaisesta armahdetusta seuraajastaan: ”ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.” Olisihan mieletöntä ajatella, että meissä itsessämme olisi sellaista, mitä kaikkivaltias Jumala kunnioittaisi, mutta Kristuksessa sekin voi tulla osaksemme.
Jeesus rukoili: ”Isä, kirkasta nimesi!” Me rukoilemme tässä jumalanpalveluksessa samaa asiaa sanoin: pyhitetty olkoon sinun nimesi. Jumala ja Hänen rakkautensa kirkastui merkillisellä tavalla: Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Jos me todella tahdomme pyytää Jumalan nimen kirkastumista tai tulemista pyhitetyksi meidänkin elämässämme, silloin meidän on suostuttava silläkin tavoin Kristuksen seuraajaksi, ettemme väistä edes kärsimystä tai kuolemaa. Lopultahan tiemme taivaaseen kulkee kuitenkin ajallisen kuoleman kautta, ellemme ole täällä silloin kun Kristus palaa kunniassaan. Jeesus taisteli ainutlaatuisella tavalla ja aivan yksin kulkien oman tiensä loppuun asti. Meille Hän lupaa läsnäolonsa ja tukensa tiellä taivaaseen. Tänään meillä on jälleen mahdollisuus polvistua siihen pöytään, jossa Kristus itse vahvistaa ja ruokkii meitä ruumiillaan ja verellään. Kun Hänet oltiin ripustamassa ristille, Hän ajatteli jo siitä jatkuvaa tietä aina taivaaseen saakka ja lupasi: ”kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Tahdotko olla siinä joukossa?