Kynttilänpäivä on oikeastaan viimeinen joulunpyhä. Se on viimeinen niistä kirkkovuoden pyhäpäivistä, jotka liitty-vät Jeesuksen syntymään ja hänen elämänsä ensimmäisiin viikkoihin. Kolmannen Mooseksen kirjan 12. luvussa säädetään vanhempien velvollisuuksista lapsen synnyttyä. Viikon kuluttua syntymästä poikalapsi oli vietävä ympärileikattavaksi. Viikko joulusta uuden vuodenpäivä onkin Jeesuksen nimen päivä. Kuukauden ajan lapsen syntymästä äidin oli vältettävä koskemasta kaikkea pyhää. Hän ei saanut myöskään tulla pyhäkköön. Sen jälkeen oli puhdistus- ja sovitusuhrin tuomisen aika. Luukas kertoo, kuinka Maria ja Joosef tässäkin kohden täyttivät tunnollisesti Jumalan lain käskyt. Tämän tapahtuman muistoksi vietämme kynttilänpäivää aina helmikuun ensimmäisen’ sunnuntaina runsaan kuukauden kuluttua joulusta.
Nuori perhe, äidillä sylissään vastasyntynyt lapsi, isällä käsissään häkki ja siinä pari kyyhkysenpoikaa. Sellainen oli Jerusalemin temppelissä tuttu näky. Samanlaisia köyhiä perheitä siellä taisi käydä vuosittain tuhatmäärin. Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi, yksi perhe tuhansien joukossa, ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Temppelissä heitä oli vastassa odottava seurakunta, lupausten varassa elävä Jumalan kansa. Tuon seurakunnan Jumalan valitsemia edustajia olivat kaksi vanhusta, Simeon ja Hanna.
Vuosisatojen ajan Jumalan kansa oli rukoillut: ”Herra, kirkasta meille kasvosi, niin saamme avun.” Jokaisena sapattina synagogiin kokoontuneille seurakunnille oli luettu siunaus: ”Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle, ja olkoon sinulle armollinen.” Sama siunaushan edelleen luetaan meidänkin jumalanpalveluksessamme.
Tiedettiin, että elämä on rikkinäistä, valheellista, rauhatonta ja tuhoon tuomittua orjan elämää niin kauan, kun Jumala peittää kasvonsa, armahtavan Isän kasvot. Mutta kun Jumala kerran antaa armonsa ja rakkautensa tulla kaikkien tietoon, silloin uhka on poissa, silloin koittaa vapaus, rauha ja ilo. Tätä vapautta, rauhaa ja iloa oli Juma-lan kansa odottanut ja rukoillut. Odotettiin profeettojen lupaamaa kuningasta, Jumalan voideltua, hepreaksi Messiasta, kreikaksi Kristusta. Hän tulisi valaisemaan Jumalan kasvot. Hän toisi vapauden, rauhan ja ilon.
Simeon oli yksi Jumalan kansan uskollisista odottajista. Varmasti hän oli myös yksi niitä, joiden kutsumuksena oli rohkaista ja kehottaa muitakin odottamaan ja seuraamaan Jumalan antamia merkkejä. Jumalan Henki oli tehnyt Simeonista uskollisen odottajan ja kehottajan. Sama Henki sai Simeonin sinä päivänä menemään temppeliin sydän täynnä iloa ja odotusta. Sama Henki paljasti lähes sokealle Simeonille muilta kätketyn Jumalan salaisuu-den, sen, että temppeliin saapuvan käyhän perheen lapsi oli hänen hartaasti odottamansa Messias.
Simeon pyysi saada pitää lasta sylissään. Kädet vapisten ja kasvot onnesta säteillen hän painoi pienen nyytin rintaansa vasten. Uskon silmin hän sai nähdä ne uskollisen Jumalan armolliset kasvot, joiden näkemistä hän oli lapsesta saakka rukoillut. Sittenkään hän ei ollut odottanut turhaan, eikä aiheetta kehottanut siihen muitakin. Vihdoin hänen edessään avautui se vapauden, rauhan ja ilon valtakunta, josta profeetat olivat puhuneet. Eikä se ollut avautunut vain hänelle. Se oli valmistettu koko Israelille, Jumalan valitsemalle kansalle. Ja vieläkin enem-män olivat profeetat luvanneet. Jumala valaisee armolliset kasvonsa myös pakanoille, siis kaikille kansoille. Nyt oli kiitoksen aika.
Monet ihmiset näkivät myöhemmin Jeesuksen kasvot. Monet kuulivat hänestä, monet kuulivat hänen itsensä puhuvan ja näkivät hänen tunnustekojaan. Silti kaikki eivät nähneet sitä, mitä Simeon sai nähdä. Monet terveh-tivät Jeesusta Messiaana, kun hän saapui mainetta saaneena opettajana temppeliin juhlakulkueen keskellä, mutta eivät enää, kun hän kantoi ristiään.
Messiaan salaisuus raottui niille, joiden ainoana toivona olivat Jumalan lupaukset. Se raottui niille, jotka pyysivät: ”Herra kirkasta meille kasvosi, niin me saamme avun.” Heille Jeesus sanoi: Olette onnellisia, kun näette silmillänne, mitä nyt näette. Mutta autuaita ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat. He jakavat saman onnen, vapauden, rauhan ja ilon, koska he näkevät silmien sijasta Jumalan antaman uskon varassa.
Kirkkoon tai seuroihin kokoontuneille ihmisillä oli ennen tapana sanoa: ”Tulin, kun tuotiin.” He tarkoittivat, että Jumala oli koonnut heidät yhteen. Jumala oli antanut tarpeen ja halun tulla kohtaamaan Jumalaa, kuulemaan hänen sanaansa ja rukoilemaan häntä. Niin saattoi sa-noa vanha Simeonkin temppelissä. ”Tulin, kun tuotiin.” Jumalan Henki oli tuonut hänet sinne. Jumalan herättämä Jumala-yhteyden kaipaus, hänen virittämänsä odotus oli saanut vanhan miehen tulemaan Herran huoneeseen.
Mikä meidät toi kirkkoon? Joskus tulemme, kun kutsutaan. Muulloinkin tulemme usein toistemme takia, kutsut-tuina, toistemme seurassa. Mutta koskaan ei ole sattumaa, että olemme kirkossa tai siellä, missä rukoillaan ja kuunnellaan Jumalan sanaa. Voimme aina ajatella: Jumala toi minut tänne. Siksi hänellä on minulle myös sanottavaa. Konkreettisin, ihmissuhteista otetuin kielikuvin mekin voimme sanoa: Hän kääntää armolliset kasvonsa minuunkin päin. Hän kääntyy puoleeni nähdäkseen hätäni ja kuunnellakseen minua. Hän antaa minullekin vapauden, rauhan ja ilon. Hän antaa sen siinä lapsessa, jota Simeon piti sylissään. Hän on minunkin Vapahtajani, minunkin elämäni valo.
”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä”, sanoi vanha Simeon sydän iloa täynnä. Luukkaan evankeliumin runomittainen sanamuoto tällä kohden paljastaa, että ensimmäisten vuosikymmenten kristityt olivat tehneet Simeonin sanoista kiitosvirren, jota yhdessä veisattiin. Mekin saimme sitä äsken veisata, joskin varmaan aivan eri sävelellä, kuin evankelista Luukkaan tapaamat kristityt. Koko seurakunta oli päässyt osalliseksi siitä vapaudesta, rauhasta ja ilosta, jonka Simeon oli aikoinaan kohdannut. Niinpä meillekin sanotaan jumalanpalveluksesta lähtiessämme: ”Lähtekää rauhassa, ja palvelkaa Herraa iloiten.” Näin on Kristusta kohtaamaan tulleita ihmisiä lähetetty ehtoolliselta ja jumalanpalveluksesta ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka. Saamme lähteä rauhassa, vapaina ja iloiten, koska Jeesus on myös meidän Vapauttajamme, Messiaamme, elämämme valo.