Jumala on ”häikäisevä pimeys”. Tällä kielikuvalla on kristillisessä perinteessä haluttu tuoda esille se, että Jumala on samalla kertaa pyhä ja voimallinen ja häntä on mahdoton käsittää, vaikka toisaalta Raamatun ilmoitus piirtää hänestä selkeän kuvan. Rudolf Otto -niminen saksalainen uskontotieteilijä kuvasi tunnetussa määritelmässään Jumalan olevan yhtäaikaa kiehtova ja pelottava mysteeri. Juuri sellaisena hän meitä sekä vetää puoleensa että saa kavahtamaan pyhää, ilmestyksenomaista läsnäoloaan. Jumalan kuvaaminen ilmaisulla ”häikäisevä pimeys” tuo esiin jotakin varsin olennaista myös kirkastussunnuntain evankeliumista. Sen pohjalta kuva lienee osin syntynytkin.
Jeesus lähtee yhdessä lähimpien oppilaidensa, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, kanssa vuorelle yksinäisyyteen. Hän siis vetäytyi hiljaisuuteen, kuten hän tapasi tehdä halutessaan keskittyä rukoilemaan taivaallista Isää kaikessa rauhassa. Tämä vetäytyminen tapahtui ”kuuden päivän kuluttua”. Päivien lukumäärä ei liene sattumaa vaan viittaa siihen, että kuudentena päivänä oli maailman luominen valmiina ja Jumala lepäsi. Kaiken tähtäyspisteessä oli autuas lepo sen jälkeen, kun Luoja oli saanut nähdä, että tehty työ oli hyvä. Jotta me syntiset pääsisimme autuaiden lepoon, tarvittiin kuitenkin Jumalan Pojan uhri täällä maan päällä. Hän tuli tuomaan uuden luomisen päivän, kirkkauden koiton meidän ulottuvillemme. Kirkastusvuorella uuden luomisen todellisuus jo kajastelee siinä, kun Jeesuksen ulkomuoto muuttui: ”hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.”
Oppilaat eivät kuitenkaan täysin ymmärtäneet, mistä oli kyse. He aavistivat kyllä, että tässä oli kyse ihmeellisistä, jumalallisista salaisuuksista. Näkiväthän he vanhan liiton merkkimiehet Mooseksen ja Elian Jeesuksen seurassa. Oli kuin taivas olisi jo tullut maan päälle. Siispä Pietari nokkamiehen ominaisuudessa ehdotti: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” He olisivat halunneet pitää ilmestysmajan, Jumalan ihmeellisen läsnäolon paikan keskellään. Vanhan testamentin perusteella tiedämme, että Israelin kansalla oli erämaavaelluksella mukanaan ilmestysmaja eli telttapyhäkkö ennen temppelin rakentamista. Myös liitonarkku, Jumalan läsnäolon ja liiton erityinen merkki, oli Daavidin pystyttämässä telttapyhäkössä ennen kuin se sijoitettiin Salomon rakentamaan temppeliin.
Jeesuksen kirkastettu hahmo sekä Mooseksen ja Elian kohtaaminen ei ollut aivan tavanomainen asia, ja niinpä Pietari halusi ihmeellisen kokemuksen säilyvän pitempään. Nyt oli kaikki hyvin. Jumalan kunnia oli läsnä näkyvällä tavalla maan päällä näiden pyhien kautta. Armonväläys ja kirkastusvuorikokemus ei kuitenkaan täällä ajassa ole vielä yhtäjaksoinen ja särötön. Välillä on hyviä päiviä ja aikoja, mutta taivaassa emme vielä ole. Helppoa ei ole kuin vasta kirkkaudessa. Niinpä esimerkiksi sairaudesta voi parantua kuin ihmeen kaupalla, mutta ikuista ajallista elämää parantuminen ei vielä takaa.
Pietari reagoi tapahtumaan samoin kuin hän muulloinkin näyttää käyttäytyneen: innoissaan hän ei olisi halunnut myöntää sitä, että Jeesuksen on kärsittävä ja kuoltava, jotta Jumalan valtakunta voisi tulla keskellemme taivasten valtakuntana. Realiteettien taju katosi tunnelmien päästessä vallalle. Tästä voimme ottaa opiksi tänäkin päivänä. Ihmisen tunteet, tunnelmat, oivallukset ja menestykset eivät ole mitään itsestään selvää eikä lopullista. Asian ydin ei ollut tässä ihmeellisessä ilmestyksessä ja kokemuksessa vaan äänessä, joka sanoi samoin kuin Jeesuksen kasteen hetkellä: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Kaiken ytimessä on siis Vapahtajamme Jeesus Kristus ja hänen sanomansa Jumalan valtakunnasta, syntien anteeksiantamuksesta ja lähimmäisenrakkaudesta, joka ulottuu syntisiin, halveksittuihin ja vihollisiin asti.
Opetuslapset kavahtivat maahan, kun itse Isä Jumala puhui. Aivan samoin kuin aurinko on luonnollisille silmille niin kirkas, että sen katsominen vie näkökyvyn ja kuljettaa siten pimeyteen, aivan samoin Jumalan kirkkaus on jotakin sellaista, jota ihminen ei voi luonnostaan ottaa vastaan. Jumalan armoa on se, että hän ilmoittaa itsensä kätketysti eikä suoraan, sillä tällaisina emme hänen kirkkauttaan kestäisi. Varjossa loikoilu on huojentavaa, vaikka aurinkoa kaipaamme.
Samalla kertaa kaipaamme ja kavahdamme valoa, joka meille loistaa Jumalan sanasta, hänen omasta puheestaan meille. Vähän toisin sanoen sama asia ilmaistaan virren 386 ensimmäisessä säkeistössä: ”Salattu Herra, valtakunnassasi ei kuolevainen kestä valoasi, niin syvä meidät peittää pimeys. Me kasvojasi, Herra, tunne emme, se valo, jolla kohtaat sydämemme, on salattu.” Samaten kuin totumme pimeydestä tultuamme auringon valoon eikä enää tarvitse niin kovin siristellä silmiä, ihminen voi kasvaa hengellisesti, vaikka hän yhä uudelleen joutuu nöyrtymään aloittelijan ja pelkkään armoon tyytyjän osaan. Jumalaa ei voi vangita eikä selittää puhki. Häntä voi vain kiittää ja panna hänen lahjansa kiertoon yhteiseksi hyväksi.
Owe Wikström kuvaa tätä kirjassaan Häikäisevä pimeys näin: ”Kun taistelu on ohi, ihminen pääsee uskon valoisaan sapatin lepoon. Mutta tässä rauhassa ja tyhjyydessä tapahtuu jotakin. Nyt on sen aika, mistä Jeesus puhuu kylväjävertauksessaan. ’Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten’. Huomaamatta Jumala luo luomattoman valon kautta uutta ihmistä, kostuttaa erämaata kasteella ja ravitsee sisäistä elämää. Jumala on valo, joka ei kulu palaessaan, kuten ei se pensas kulunut, jonka Mooses näki. Luotu ei voi nousta Luojan yläpuolelle. Totuus ei pala tulessakaan. Jumala on niin suuri, että hänellä on varaa myös riisuutua näkyvästä vallasta ja voimasta ja auttaa meitä ristin tien kautta. Ihmisen ei ole helppo nähdä Luojan kunnian toteutuvan Golgatan tapahtumissa. Kuitenkin ihminen, joka on kokenut Jumalan armollisen läsnäolon silloinkin, kun on ollut ahdistunut omasta syntisyydestä ja Jumalan näennäisestä poissaolosta, uskon yössä, kuten sanotaan, on entistä kypsempi kristitty ja ihminen.
Paavali kirjoittaa 2. Kor 4:16 luvussa: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkoinen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” Jumala on lähellä vaikeimpinakin päivinä ja öinä ja kerran saamme nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Kristillinen realismi myöntää tämän maailman ja omakohtaisen langenneisuutensa ja katoavaisuutensa. Samalla kertaa se avaa silmät näkemään, ettei tämä näkyvä maailma ole koko totuus. Elämä on suurempi asia kuin järki, tunteet ja aistikokemus. Kestävää perustaa ei voi löytyä muualta kuin Jumalan lupauksista eli Raamatun ilmoituksesta, jonka keskuksessa on sanoma Vapahtajastamme syntiemme väsymättömänä kantajana.
Katekismuksessa tämä sanotaan Raamatun merkitystä selitettäessä näin: ”Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.” Meidän elämämme keskeinen kirkastusvuorikokemus on ollut se, kun kolmiyhteinen Jumala on meillekin sanonut Poikansa hankkiman syntien anteeksiantamuksen tähden kasteemme hetkellä: Tämä on minun rakas lapseni, johon minä olen mieltynyt.