Kauan olemme odottaneet kesän saapumista. Nyt se on tullut. Joulun pimeydestä alkoi valon vastustamaton voittokulku. Ja nyt keskikesän juhlassa pimeys on kukistettu eikä yötä enää ole.
On siis vuoden valoisin aika. Juuri näinä päivinä, napapiirin pohjoispuolella, aurinko unohtaa jopa oman laskunsa. Mutta nyt, kun kesäpäivän seisaus on jo ohitettu, alkaa illan hämärä laskeutua maan ylle.
Eilen illalla paloivat kokot rantojen partailla. Joku taisi silloin apeana tokaista: ”Nyt se kesä sitten meni!” Mutta ei se mihinkään mennyt, vaan suven aikaa kestää vielä kauan.
Mutta nyt iloitsemme siitä, että kesäinen luonto hehkuu vehreänä ympärillämme. Metsän syvä vihreys, kukan loistava kauneus ja lämpöiset vedet elähdyttävät mieltämme ja antavat meille elämisen voimaa.
Suuret juhlat eivät koskaan saavu varkain, ei myöskään juhannus. Juuri tänä viikonvaihteena ovat monet kaupunkilaiset kääntäneet autonsa nokan kohti maaseutua – kuka mökille, kuka ulkoilmajuhlaan, kuka vesien ääreen. Sauna ja yhdessäolo – vain Pohjolassa voimme tämän kaiken kokea.
Tätä vuotta vietämme reformaation eli uskonpuhdistuksen juhlavuotena. Uskonpuhdistuksen myötä monet kirkolliset juhlat jäivät kalenterista pois. Pyhimysten päivät ovat liki kaikki hävinneet, vain joissakin nimipäivissä ne vielä tulevat esiin.
Myös juhannuspäivä oli aina ennen kesäkuun 24. päivänä, mutta jo kauan sitten se on siirretty lauantaipäivään. Mutta mikä onni: tänä vuonna juhannus osuu ihan oikealle kohdalle eli 24. päivään!
Juhannus on Johannes Kastajan syntymän ja nimen antamisen muistopäivä. Ajankohtansa puolesta se on joulun kesäinen vastine.
Oikeastaan juhannus on kirkollinen paradoksi, siis yhtä aikaa kahteen eri suuntaan vievä.
Paradoksi sikäli, että ihmiset mieltävät keskikesän juhlan ihan toisella tavalla kuin miksi kirkko on sen alun perin tarkoittanut. Juhannusjuhlijat viettävät aattoiltaa lavatansseissa, käristävät makkaraa kokkohiilloksella, saunovat ja virkistyvät järvien aalloissa.
Tämä tällainen ei suinkaan ole pahasta, mutta tapa, jolla juhannusta vietämme, on kovin kaukana kamelinkarvoihin pukeutuneesta, heinäsirkkoja ja metsähunajaa syövästä Johannes Kastajasta.
Sitä paitsi Johanneksen kyltymätön parannussaarna on kaikkea muuta kuin herttaista juhannusjutustelua: kirves on pantu puitten juurelle, hedelmää tuottamattomat puut on hakattava ja poltettava roviolla!
Näin puhui se mies, josta juhannus on saanut nimensä ja jonka syntymän aikaan moni aprikoi: Mitä tästä lapsesta oikein tulee?
Nyt tiedämme: Hänestä tuli erämaan profeetta, Kristuksen tulon kuuluttaja, joka vaati, että ihmisten oli muutettava mielensä, tehtävä parannus ja käännyttävä Jumalan puoleen.
Tällainen puhe sattuu arkaan sisimpäämme. Käymme näet outoa valtataistelua hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Aina sattuu jotakin, mistä omatunto pääsee meitä syyttämään. Olemme parannusvaatimukselle otollista maaperää.
Ja tämän Johannes Kastaja tuo kursailematta esiin. Hänen äänessään kuulemme suorasukaisen parannusvaatimuksen – jopa niin kursailemattoman, että kauhistumme.
Vaikka kuinka yrittäisimme, synnittömiä meistä ei tule, ja pelastuksen asiassa olemme täysin Jumalan varassa.
Synti ja sitä seuraava syyllisyys on kummallinen asia. Kukaan ei toivota syntiä tervetulleeksi, ja silti se pesii meissä. Usein tunnen olevani kuin tyhjän tuomarinistuimen edessä tietämättä, kuka minut oikein tuomitsee ja mistä.
Tämä on kummallista myös sikäli, että lähtökohtamme on kaiken syyllisyyden ulkopuolella, mutta sen jälkeen, kun olemme maailmaan tulleet, on syyllisen poltinmerkki seurannut meitä kaiken aikaa.
Syy, synti ja syyllisyys – ne rusikoivat meitä, kaikkia ihmisiä kaikkialla maailmassa. Kun synti kolkuttaa ovelleni, mieluusti neuvon sille tietä naapuriin. Mutta ei, lupaa kysymättä se ottaa sisimpäni kortteeripaikakseen.
Voin kuvitella, miten ne ihmiset, jotka kuuntelivat Johannes Kastajan parannussaarnaa, tunsivat itsensä lyödyiksi.
Kiivasluonteisia parannussaarnaajia toki nykyisinkin löytyy. Aina, kun kuuntelen parannuskehotusta, se herättää minussa pohjatonta armon ikävää.
Uskon näet, että Jumala tahtoo olla minulle ja kaikille ihmisille armollinen. Mutta armo avautuu vain elämän tummaa horisonttia vasten. Vasta sitten, kun tajuan oman viheliäisyyteni, kaipaan armoa ja haluan tulla armahdetuksi.
Ja ihmeellinen tuo armo on, kun se vapauttaa synnin sitomat omattunnot vapaiksi, niin että pimeässä, kuoleman varjossa elävälle ihmisille, jota syyllisyys painaa ja epäuskon kipu kalvaa, alkaa valjeta aamu.
Aikakausien taitteessa Jumala lähetti karun erämaan profeetan todistamaan valosta, jotta ihmiset uskoisivat Kristukseen. Ei Johannes itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Ja valo on Kristus.
Valon merkitys meidän on helppo ymmärtää myös siksi, että juuri nyt, sydänkesällä, olemme valon valtapiirissä.
Myös tänä juhannuksena löydämme ilonaiheita, valon viehkeitä pilkahduksia, joita ympärillämme avautuva luonto meille antaa.
Kuulemme lintumaailman soidinäänet ja näemme kukkien värikylläisen loiston. Tällaiset arkipäivän ylittävät elämän hienot hetket kantavat meitä, saavat mielemme keveäksi ja iloiseksi.
Meidän juhannuksemme on siis valon juhla. Tuskinpa muualla kuin täällä pohjoisessa ymmärretään, mikä rikkaus voi kesään liittyä. Lahjaa tämä on – kaikki tyystin.
Tai kuten nuoret tänäkin juhannuksena rippijuhlassaan laulavat: ”Uskoa ei synny omin voimin, ilmaiseksi anova sen saa. Sitä ansaita ei töin ja toimin, Jumala sen meille lahjoittaa”.
Tämän muistaen ja tähän uskoen nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.