”Ylpeyden ylistys!”
Seitsemän kuolemansyntiä: niin, muistatteko miten tuo sinänsä tuttu luettelo meneekään? Itse en muistanut siitä kuin muutaman kohdan, mutta googlettamallahan tämäkin selviää.
No, yksi tapa kuvata ne on tämä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus. Toinen tapa kuvaa ne puolestaan näin: ylpeys, tottelemattomuus, haureus, epäjumalanpalvelus, varkaus, ahneus ja viha. Olipa kumpi tahansa se oikea lista, niin hyvin samoista asioista niissä lopultakin puhutaan.
Ensimmäisenä kuitenkin on ylpeys. Ylpeys, joka vanhastaan on meille suomalaisille perin kielteinen asia. Olemme kansakunta, joka haluaa vaalia vaatimattomuutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta. Emme ole koskaan halunneet elämöidä omalla erinomaisuudellaan ja rintaamme röyhistäen paukutelleet henkseleitämme todeten, miten hyviä olemme – emme edes silloin kun siihen olisi todella ollut syytä.
Ymmärrän toki, että ylpeys, vääränlainen ylpeys johtaa meidät sellaisiin valintoihin ja elämänasenteeseen, jossa ei ole sijaa toiselle ihmiselle ja jossa kaiken navaksi tulee vain minä itse. Mutta on myös oikeanlaista ylpeyttä, jota saa ja voi tuntea aivan hyvillä mielin ja vieläpä vapaasti ja iloiten jopa Jumalan kasvojen edessä.
Sillä on kuuntelitte tarkkaan Johannes Kastajan isän Sakariaan kiitosvirttä, ylistystä, niin siinä puhui – pojastaan ylpeä isä.
Ja olihan Sakariaalla syytä ollakin ylpeä: ensinnäkin hänelle oli syntynyt poika! Tuon ajan yhteiskunnassa pojan syntyminen jo yksistään oli ylpeyden aihe. Sakarias oli saanut pojan, ja vielä vanhoilla päivillään: kyllä se on tuntunut hyvältä ja Sakarias on oikeutetusti tuntenut ylpeyttä pojastaan.
Puhumattakaan siitä, että rinta rottingilla ylpeys äänessään hän kuvaa poikansa asemaa ja tehtävää: ”ja sinua, lapsi, kutsutaan korkeimman profeetaksi”. Vau, mikä upea kuvaus oman poikansa tehtävästä ja asemasta: kaikkea muuta kuin vaatimattomasti Sakarias kutsuu poikaansa ”korkeimman profeetaksi” – ripaus oikeaa ylpeyttä äänessään.
Ja jatkaa isän ylpeydellä: ”Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdatat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien
anteeksiantamuksen”. Upea, hieno kuvaus oman poikansa elämän tehtävästä ja työstä – ei ole ollenkaan väärin kuulla hänen sanoistaan oikeanlainen ylpeys. ”Tämä on minun poikani – tämä on hänen tehtävänsä”.
Olen itse, kuten tiedätte, kolmen aikuisen lapsen isä. Voin hyvin omasta kokemuksestani jakaa Sakariaan ylpeyden tunnot, olenhan juuri viikko sitten käyttänyt samanlaisen ylpeän isän puheenvuoron keskimmäisen lapseni, tyttäreni Pian valmistujaisjuhlassa. Hän suoritti taiteen maisterin tutkinnon Aalto –yliopiston taide-teollisessa korkeakoulussa erinomaisin arvosanoin. Älkää luulko, että en olisi ollut ylpeä tuossa hetkessä tyttärestäni – puhumattakaan siitä, että hänelle saattaa, jos Herra ja yliopiston herrat ja rouvat suovat sen avautua mahdollisuus jäädä taloon töihin. Sitten kuulkaa minä vasta ylpeä olisinkin! Tyttäreni työskentelisi yliopistossa – siinä kuulkaa kalpenee kaikki omat ansioni tällä pappisuralla laakista.
Voi sitä ylpeyden määrä, joka täyttäisi silloin sydämeni – eikä siinä olisi yhtään mitään pahaa. Jokainen isä ja äiti saa olla ylpeä omasta jälkikasvustaan, puhumattakaan lastenlapsistaan ja heidän menestyksestään maailmassa.
Mutta yhtä lailla meillä suomalaisilla on monta syytä olla oikeasti ylpeitä itsestämme: olemme uutteralla ja kovalla työllä rakentaneet tätä karua ja kolkkoa maata, niin että tänä päivänä se on yhä edelleen yksi rikkaimmista maista maailmassa. Meidän pohjoismainen hyvinvointivaltiomme on kadehtimisen arvoinen asia – sen myötä yritämme pitää huolta kaikista, myös heikoimmassa asemassa olevista veljistä ja sisarista. Tästä maasta kannattaa olla ylpeä, tästä hyvästä maasta, jonka Jumala on meille antanut.
Eikä meillä kristityillä ole syytä olla jotenkin kallella kypäräin myöskään kirkostamme: meidän kirkkomme on vuosisatojen ajan luonut uskoa, toivoa ja rakkautta tähän maahan, eivätkä tuonelan portit sitä edelleenkään voita. Kirkko elää niin kauan, kuin olemme uskollisia Jumalan sanalle ja Raamatun totuuksille – ja sitä me yhä edelleen olemme.
Yhä edelleen seurakunnissamme julistetaan armon ja anteeksiannon sanomaa.
Yhä edelleen saamme vapain sydämin ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen Kristuksen sovitustyön vuoksi.
Yhä edelleen Jumalan hyvyys armahtaa meitä ja loistaa meidän pimeyteemme ja kuoleman varjoissa eläville – tätä me saamme oikeasti ylpeitä edelleen yhdessä Johannes Kastajan ja kaikkien meitä ennen ja
meidän jälkeemme tulevien kanssa julistaa. Sillä ei meidän uskossamme ole mitään hävettävää, eikä sitä tarvitse vaatimattomasti julistaa: me olemme Kristuksen työtovereita jokainen – ja on ylpeys olla yksi heistä, jotka saavat julistaa pelastusta, syntien anteeksiantamusta.
Tätä on oikea ylpeys – eikä se ole kuolemansynti, vaan elämän teko.