Evankeliumissa puhuttiin aika paljon kuningas Herodeksesta ja hänen käymästä keskustelusta Herodiaan tyttären kanssa, mutta evankeliumin keskuksena on asetelma, jossa Herodes näyttelee sivuosan. Päärooleissa ovat kaksi ihmistä, jotka yrittävät vaikuttaa kuninkaaseen. Vallanjanoinen Herodias ja erämaan profeetta Johannes Kastaja.
Suorapuheinen profeetta oli piikki Herodiaan lihassa. Se oli uhkatekijä hänen pyrkimyksilleen. Jos kuningas mieltyy liikaa kuuntelemaan profeetan puhetta, Herodiaan asema on uhattuna, sillä Johannes oli arvostellut heidän liittoaan. Yksi hyttynen häiritsi hänen rauhaansa. Ja sen häiritsevää ininää hän ei aikonut kauan kuunnella.
Tarina kaikkine yksityiskohtineen on julma, lähes oksettava. Herodekselle oli järjestetty syntymäpäiväjuhlat. Kuninkaan pöydän antimet olivat parasta mitä maassa sai. Näissä juhlissa viini ei loppunut kesken. Hillitön mässäily ja irstas meno oli jatkunut jo hyvän aikaa. Sillä mitä ilmeisemmin kuningas oli tukevassa humalassa, kun meni lupaamaan Herodiaan tyttärelle Salomelle niin avokätisesti, mitä vain hän halusi.
Sen seuraksena kuitenkin tuo jumalaton juhla kohoaa syntiseen huippuunsa, kun lautasella muiden ruokalajien ohella tarjoillaan vähäpukeiselle tanssijatytölle Johannes Kastajan pää.
Herodias teki tilanteesta ivallista näytelmää ja aivan varmasti hänen naurunsa kaikui palatsin käytävillä vielä kauan sen jälkeen kun juhlat olivat loppuneet.
On merkillepantavaa, että hänelle ei riittänyt se, että Johannes olisi vain teloitettu, vaan hän halusi tuon pyhän miehen pään kaikkien nähtäville. Ei missä tahansa laatikossa, vaan lautasella ja kukaties hedelmien ympäröimänä – ja todellakin tarjoiltiin kuin ruokalajina Herodeksen seurueelle.
Olisiko häntä voinut täydellisemmin häpäistä. Kaikkien tuntema profeetta, jonka elämä oli kieltäymystä Jumalan tähden ”Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Hänen ruokanaan oli heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.” – hänen elämänsä päättyi nautiskelijoiden pöytään yltäkylläisyyden ja herkkujen keskelle.
Tuo kaikki vaikutti tarkkaan suunnitellulta. Epäilemättä koko tilanne oli järjestetty. Salomen tanssi humalaisen kuninkaan luona oli Herodiaan juoni, jolla hän saisi totuuden äänen vaikenemaan. Eikä vain vaikenemaan, vaan tehtyä naurun alaiseksi.
Kaikki oli suurta näytelmää. Herodias teki selväksi, että heinäsirkkoja syövä Johannes oli vain pieni alkupala hänen ruokalistassaan: yksi kirkuvan punainen omena lautasella.
Olen kuvannut ehkä turhankin pitkään Herodiaan ja Johannes Kastajan välistä tilannetta, koska halusin samalla osoittaa nämä ääripäät niin selvästi kuin mahdollista.
Näissä kahdessa ihmisessä näkyy kaksi erilaista elämän mallia. Nimeän ne kukka-elämäksi ja hedelmä-elämäksi. Meidät ihmiset voidaan jakaa siis kukkasiin ja hedelmiin.
Kukkaset ovat näitä Herodiaita, joiden elämä kuluu nautinnoissa, jotka elävät itselleen. He nauttivat kyllä hedelmää – varsinkin kiellettyä, mutta eivät itse halua kasvaa hedelmäksi muita varten.
Johannes taas kuvaa hedelmä-elämää, jossa omat tarpeet ja edut on jätetty sivuun. Koko elämä on annettu suuremman palvelukseen ehdoitta. Sanomatta on myös selvää, että juuri hedelmä-ihmiseksi meidän olisi tultava.
Mutta sellainen elämä ei suinkaan ole helppoa. Jokainen hedelmä muistuttaa meille nöyryyden tiestä. Hedelmäksi tullaan vain luopumisen kautta. Vasta kauneutensa menettämällä voi kasvaa hedelmää. Nyt keskellä kesää saamme nauttia kukkaloistosta. Me haluaisimme olla kukkasia ikuisessa loistossa.
Elämän kukoistaessa saatamme pitää sitä suurimpana onnena. Kun kauneutemme, komeutemme, vaurautemme ja loistomme näkyy, ajattelemme, että tämä on huippukohta ja täyttymys elämässämme. Mitä menestyneempiä olemme sen komeampi on kukoistuksemme.
Mutta vasta kun kukka on menettänyt terälehtensä, kun sen kauneus on lakastunut. Vasta silloin elämän syvempi tarkoitus alkaa kypsyä. Jos me olemme kiintyneet kukkaloistoon, emme huomaa hedelmää.
Meidän tarkoituksemme ei ole vain kukkia ja kukoistaa, vaan tuottaa hedelmää. Johannes Kastaja itse muistutti tästä tulisilla saarnoillaan: Kirves on pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää hakataan poikki.
Tämä on siis nöyryyden tie, mitä Johannes opettaa, mihin Jumala meitä kasvattaa. Se on kukkasen kuihtumisen tie, jotta hedelmä pääsee kasvamaan. Nöyrtymisen tie se on vielä siten, että hedelmän nauttii toinen. Emme kasva hedelmää itsellemme.
Ei ole ihme, että nöyryyden ja vähenemisen tie ei tunnu houkuttelevalta. Ympäristö kutsuu meitä Herodeksen pitopöytään – eikä sinne kuulu Johanneksen ääni. Meille kuulutetaan kaikkialla: nauti, ole itsekäs, älä ajattele muita. Kiellettyjä hedelmiä ei ole. Pidä huolta että oma lautasesi on täynnä. Ole hehkeä, ole puutarhan näyttävin kukka. Muut kasvakoon hedelmää muille – sinulle riittää kukoistus.
Johannes eli Jumalalle. Hän ei keskittynyt kukkasen loistoon. Hän oli kaikkea muuta kuin kaunis näky. Jeesus sanoi Johanneksesta: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan. Ruokoako, jota tuuli huojuttaa. Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka koreilevat vaatteillaan ja elävät ylellisesti!” Ja sieltänäh se Herodiaskin löytyi, kuninkaan linnasta.
Johannes ei ollut koristekukka, jota mentiin autiomaahan katsomaan. Hän oli Hengen kasvattama autiomaan hedelmä – jota mentiin kuulemaan. Hänen sanoissaan pääsi ennakolta maistamaan sitä täydellisintä hedelmää, minkä Jumala ihmiskunnalle Jeesuksessa oli antava: pelastuksen hedelmä Jeesuksen ristinuhrin kautta.
Joka haluaa elää kukkasen elämän, kokee kukkasen kohtalon: hän tulee kuihtumaan ja sitten kaikki on kukkasen osalta loppu. Mutta joka antaa elämänsä Jumalan käyttöön, kasvaa hedelmää kukkasen kuihduttua. Ja tuo hedelmä kestää iäti.