”Sanot: Mutta sehän on mahdotonta. Vastaamme: Niin on todella. Sitähän juuri sanonkin. Ei ole järjen, ei ihmisviisauden eikä omien ajatuksiesi mukaista, että Sana, joka oli Jumala, tuli lihaksi. Uskon ja Jumalan sanan mukaista se kuitenkin varmasti on.” Näin Luther jakeesta 14 (Mannaa Jumalan lapsille, 26.12, SLEY-kirjat, 17. painos, 2002).
Lähestymme siis inkarnaatiota ja saarnaamme siitä yksin Jumalan sanan ohjaamina. Rationalismi, jossa ihmisjärki on ilmoituksen lähteenä ja jossa uskon todellisuus yritetään pakottaa järkiperäisyyden pakkopaitaan, joutaa jouluna(kin) romukoppaan. Kun tutkimme ilmoitustotuuksia uskossa, nöyrrymme ilmoituksen sanan alle ja sen valaiseman järjenkäytön mukaan (järjellisyys, rationaalisuus) kohtaamme ilmoituksen suurenmoisuuden ja syvyyden – uskossa Kristukseen.
Ihmiseksi tulleessa Jeesuksessa oli maailman ainoa todellinen valo (4, 9), joka samalla oli ja on ehdottoman välttämätön ihmisen Jumala-suhteen korjaantumiselle. Uskontopluralismin vallatessa alaa Kristuksen ainoalaatuisuutta pelastajana on saarnattava rohkeasti. Jeesus oli olemukseltaan sekä Jumala että ihminen ja näin siis myös muuta kuin ihminen. Spongin (Kirkkopäivät 2003) rationalismi ei sovi tähän(kään) sanan totuuteen. Johanneksesta sanotaan nimenomaan, ettei hän (eikä kukaan muukaan ihminen) ollut ”valkeus” (8), parhaimmillaan vain Valosta todistaja.
Teksti painottaa Jeesuksen suorastaan absoluuttista osallisuutta luomisessa (3, 10, 11). Maailma ja ihmiset ovat Jeesuksen tekijänoikeuden perusteella hänen omiaan eikä kenelläkään muulla ole oikeutta sanoa ihmistä omakseen (niin kuin ei sinullakaan ei ole oikeutta väittää Rembrandtin aitoa taulua tekemäksesi) ja pelastukseen yhteydessään. Kenelläkään epäjumalalla tai henkivallalla (joilla on ontologinen olemassaolon todellisuus) ei ole oikeutta vaatia itselleen ihmisen lojaliteettia, uskoa ja kiintymystä. Traagista on, etteivät hänen luomansa ihmiset (”hänen omansa, jae 11) ottaneet häntä vastaan (parelabon). Traagista on myös, ettei sanomaa hänestä ole vieläkään levinnyt maailman kaikkien kansojen tietoon. Jotkut kuitenkin vastaanottivat (elabon, jae 12) hänet. Näille hän antoi oikeuden (eksuusian; juridinen termi, ei tarkoita ”voimaa”, mitä muuten niin tavattoman luotettava KR 38 yllättävästi käyttää; NIV-käännös: the right) tulla Jumalan lapsiksi uskon kautta Jeesuksen nimeen. Jumalan lapseksi tuleminen tosin koetaan Jumalan voimana. Alkukielen verbimuodot tarkoittavat tässä nimenomaan ”ottaa vastaan” (engl. receive), ei ”ottaa (itselleen)” (engl. take tai take to oneself). Ero näiden välillä on suuri. Emme voi ”repiä” itsellemme mitään, emme varsinkaan Jeesusta, mutta häneen uskominen tuo hänet luoksemme. Hän tuli maailmaan Jumalan pelastussuunnitelman, ei meidän toiveittemme eikä edes rukoustemme perusteella. Jeesuksen lähettäminen oli ihmisiä rakastavan kaikkivaltiaan Jumalan suvereeni teko.
Jae 14 huipentaa jakson sanoman kirjoittamalla sen auki: Logos eli Jeesus eli Sana (joka oli Jumalan luona ja joka oli Jumala) tuli lihaksi ja me saimme katsella hänen kirkkauttaan. Sananvalinta ”lihaksi” kertoo, ettei inkarnaatiossa ollut kysymys mistään naamioitumisesta tai valeihmisyydestä vaan todellisesta ja täydestä ihmisyydestä. Jeesus kuitenkin pysyi Jumalana lihaan tultuaankin, vaikka ihmisenä hän luopuikin käyttämästä joitain kaikkivaltiutensa puolia. Jeesuksen kirkkaus oli armon kirkkautta heikkoudessa, ei voiman kirkkautta. Fil 2 osoittaa, miten Jeesuksella oli sekä Jumalan että ihmisen (alkukielessä: orjan) olemus (morfee, mikä ei tarkoita nykykielen sanaa ”muoto”). Jeesus ei ollut ”puolijumala” tai ”Jumalaksi korotettu (tai hänen pojakseen adoptoitu) ihminen”, vaan ihmiseksi tullut Jumala. Saarnaaja ja kuulija tarvitsevat uskoa siihen, että näin todella on.
Jeesuksessa näkyi alennusmuodossakin kirkkaus (doksa, tarkoittaa myös kunniaa). Se ei vain vilahtanut ohi, vaan sitä sai katsella (theaomai), se ei ollut vain näkemistä (horaoo) tai ”silmillään huomaamista ja tarkkailemista” (blepoo; tällä ja horaoo-verbillä on toki paljon muitakin merkityksiä). Vain Jeesuksella on kirkkaus ja kunnia sanan varsinaisessa mielessä; ihmisellä sitä nimenomaan ei ole (Joh. 5:41, 44), niinpä ihmiskunniaa etsivä on surkuteltava.
Norjalainen teologian professori Oskar Skarsaune, yhtenä monista, on osoittanut (viimeksi Lausannen liikkeen kansainvälisessä juutalaistyön konsultaatiossa Raamattuopistolla elokuun alkupuolella 2003), miten uskontunnustuksemme nousevat juutalaisista – ja siis vanhatestamentillisista – juurista eivätkä suinkaan ole ”hellenististä filosofiaa” kuten sata vuotta on teologiassa opetettu. Uskontunnustukseen voi yhtä hyvin yhtyä niin juutalaisuudesta kääntynyt kristitty (messiaaninen juutalainen) kuin muiltakin taustoilta tuleva Jumalan lapsi. Credon myötä emme vie lähetyskentille ”länsimaisten kirkkojen riitoja”, kuten lähetystä ymmärtämättömät tahot helposti väittävät, vaan yhteisen uskomme, jonka yhtenä keskeisenä lähteenä on juuri päivän evankeliumi. Ilman inkarnaatiota ei ole Jeesuksen synnitöntä elämää, ei pitkäperjantaita eikä pääsiäistä.