Te, jotka olitte mukana “Kauneimpien joululaulujen illassa” täällä Sääksmäen kirkossa viikko sitten, muistatte tai muistanette, että puhuin tuolloin siitä, kuinka Betlehemin ensimmäinen joulu ja meidän joulumme vähän yli 2000 vuotta myöhemmin kuuluvat erottamattomasti yhteen. Voidaan sanoa, että Kristus syntyy kaksi kertaa: Ensin hän syntyi Betlehemissä ihmiseksi, meidän kaltaiseksemme, toiseksi hän syntyy meidän sydämeemme. Ilman Betlehemin joulua ei ole sydämen joulua. Ilman historiallista pohjaa, Jumalan syntymää ihmiseksi, joulu menettää merkityksensä. Itse tekemämme joulu ilman Betlehemin joulua jää vain toiveidemme virittämäksi ja katoavaksi tunnelmaksi.
Kuulemamme tuttu jouluevankeliumi on ensisijaisesti historiallinen kuvaus Kristuksen syntymästä Betlehemissä, mutta vanhastaan on ajateltu, että se voidaan nähdä samalla myös vertauskuvana siitä, miten Kristus syntyy meidän sydämeemme. Kun lähestymme jouluevankeliumia tästä näkökulmasta, voimme löytää siitä esimerkiksi seuraavanlaisia vertauskuvia.
Ensinnäkin voimme ajatella tallia. Siellä Kristus syntyi, joten talli voidaan nähdä kuvana sydämestämme, mihin Kristus syntyy. Millainen paikka on talli tai millainen paikka oli Jeesuksen ajan karjasuoja? Joidenkin mielestä talli on epäilemättä hyvinkin mukava paikka, mutta vertauskuvana talli, karjasuoja on pimeä, kylmä ja likainen. Tällainen on meidän sydämemme ilman Kristusta Jumalan sanan mukaan.
Paavali kuvaa meitä ja meidän sydäntämme seuraavaan tapaan: “Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. … heidän kielensä puhuu petollisesti. … tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä. Rauhan tietä he eivät tunne, jumalanpelko on heille vieras.” (Room. 3: 10–18) Jeesus puolestaan sanoo: “Sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset.” (Matt. 15:19)
Perimmäisessä mielessä eli sydämessämme ja Jumalan edessä me kaikki olemme samanlaisia ja täysin samassa asemassa. On tietysti tärkeää ja välttämätöntä, että yritämme olla tekemättä sellaista, mikä ei ole oikein, ja yritämme palvella lähimmäisiämme. Mutta Jumalan edessä meidän kaikkien omatunto todistaa meidät syyllisiksi ja tuomion ansainneiksi.
Kristus syntyy vain syntiseen sydämeen: itsessään pimeään, kylmään ja likaiseen sydämeen. Jokaisen sydän on siis tosiasiallisesti tällainen, mutta me voimme kuvitella ja uskotella, että sydämemme on toisenlainen. Silloin Kristus ei voi syntyä sydämeemme ja tuoda sinne omaa valoaan, lämpöään ja puhtauttaan tai pikemminkin kysymys on siitä, että me emme ota häntä vastaan, koska emme koe tarvitsevamme häntä.
Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään: “Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa (toisin sanoen Kristus) ole meissä.” (1. Joh. 1:8-9)
Toiseksi voimme miettiä, mikä merkitys on kapaloilla. Ensimmäisen joulun tapahtumana Kristuksen kapaloiminen todistaa hänen todellisesta ihmisyydestään. Seimen lapsi oli samanlainen ihmislapsi kuin kaikki muutkin, ja Maria-äiti osoitti rakkauttaan kietomalla vastasyntyneen kapaloihin, kuten siihen aikaan oli tapana tehdä. Tämä lapsi oli kuitenkin myös Jumala: Kaikkivaltias kapaloissa – siinä joulun käsittämätön salaisuus ja paradoksi.
Entä mitä kapalot kertovat Kristuksen syntymisestä meidän sydämeemme? Ne ovat kuva siitä, että Kristus syntyy myös meissä ja elää meidän sydämessämme ikään kuin kapaloissa, salattuna ja verhottuna. Me emme voi kohdata kaikkivaltiasta ja tutkimatonta Jumalaa hänen pyhyydessään ja majesteettisuudessaan, voimme kohdata hänet vain ihmiseksi tulleena Vapahtajana. Kapalovaate, johon Kristus on kääritty, on evankeliumi, joka puhuu siitä, miksi hän on syntynyt ja mitä hän tehnyt puolestamme.
Evankeliumi tuntuu vähäiseltä ja mitättömältä, pelkiltä sanoilta, ikään kuin kapalorievuilta. Voimme loukkaantua kapaloissaan avuttomana makaavaan Vapahtajaan, mutta hän on enemmän kuin ymmärrämme. Samoin voimme loukkaantua evankeliumin yksinkertaisiin sanoihin ja odottaa jotain suurempaa ja parempaa, mutta näissä sanoissa, näissä kapaloissa on Kristus, kaikkivaltias Jumala läsnä ja tulee sydämeemme.
Eikö ole niin, että jos me olemme syntisiä, mikään ei voi olla sen parempaa ja suurempaa kuin yksinkertainen ilosanoma siitä, että meille on syntynyt Vapahtaja ja saamme hänen tähtensä syntimme anteeksi? Eikö ole sanomattoman hyvä asia, että Jumala syntyi talliin, salasi kaikkivaltiutensa ja asettautui meidän asemaamme – tai jopa meidän alapuolellemme, kun hän suostui kärsimään ja kuolemaan meidän puolestamme? Eikö ole käsittämättömän hienoa, että Jumalan on tänä jouluna samanlainen kuin ensimmäisenä jouluna? Eikö ole ihmeellistä, että Kristus ei vaadi, että sydämemme pitäisi olla kaunis ja puhdas, vaan hän tulee evankeliumin kapaloissa meidän luo, joiden sydän on kylmä, pimeä ja likainen.
Kolmanneksi otamme vielä esille seimen. Kerran paimenet löysivät Kristuksen, joka makasi juuri seimessä. Samoin Kristus voidaan tänäänkin löytää tietyistä paikoista. Kristus on seurakuntansa keskellä, sieltä hänet voidaan löytää, ja siksi seimi on mahdollista nähdä seurakunnan vertauskuvana.
Meidän aikamme korostaa yksilöllisyyttä enemmän kuin mikään aikaisempi historian ajanjakso. Usko Kristukseen on kuitenkin yhteisöllinen asia. Olemme tietysti jokainen sydämessämme yksin Jumalan edessä, ja on tärkeää, että mietimme hiljaisuudessa, mitä hän haluaa meille puhua. Mutta samalla on niin, että seurakunta ja tämä kotikirkkomme on se paikka, missä Kristus on läsnä evankeliumin sanan ja pyhän ehtoollisen kapaloissa jokaista varten ja kaikkia varten yhdessä.
Seurakunnan luo ja tekee seurakunnaksi vain Kristus ja hänen läsnäolonsa. Seurakunta on parantumattomasti syntisten sairaala, missä Kristus hoitaa meitä. Me voimme loukkaantua sairaalan muihin potilaisiin, mutta Kristukseen meidän ei ole syytä loukkaantua muiden syntisten takia.
Meitä kaikkia kutsutaan tänä jouluna yhdessä ja jokaista erikseen käymään seimessä kapaloissaan makaavan lapsen luo, tunnustamaan hänelle syntimme ja kuulemaan niitä hyviä sanoja, joita hän meille puhuu.