”Seisomme kaikki pitkän pöytämme ääressä äänettöminä, muistellen pois menneitä veljiämme. Joku alkaa epävarmalla äänellä laulaa jouluvirttä, ja me muut yhdymme siihen. Pienen kuusemme muutamat kynttilät lepattavat. Muita koristeita ei siinä olekaan. Istuudumme aterialle, syömme melko äänettöminä raskaan tunnelman vallitessa. Jokaisen ajatukset vaeltavat kotiin omien luo. Siellä varmaankin vaimot ja lapset nyt tuskaisin mielin rukoilevat maan ja meidän puolesta.”
Näin kuvaa huoltopäällikkö Wolf Halsti joulun viettoa Karjalan kannaksen rintamalla 80 vuotta sitten. Tämä kuvaus voisi olla oman isäni kertoma. Hänkin oli ikätovereidensa kanssa sotahommissa. Ei hän paljon noista ajoista eläessään kertonut. Sen kylläkin että tuo talvisodan joulu oli erilainen.
Sisko oli lähettänyt isälle paketin. Siinä olivat villasukat ja makeita leipomuksia. Leivonnaiset jaettiin korsun asukkaiden kesken. Nekin, jotka eivät saaneet kotoa pakettia, saivat suun makeaksi. Kaikki lauloivat Enkeli taivaan. Ja joulu tuli korsuun, kuoleman varjon maahan.
Tämä kirkon vieressä olevan Klassisen koulun kasvatti Yrjö Jylhä oli myös Talvisodassa. Hän julkaisi sodan jälkeen kuuluisan runoteoksen Kiirastuli. Siinä on myös jouluruno Pyhä yö:
Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.
Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:
On poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle !
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.
Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.
Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta –
maa, taivas kiitosta soi.
Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.
On poika syntynyt Joosepille ja Marjatalle. Jylhä kuvaa runossaan karun rakastettavasti joulun tapahtumia. Poissa ovat kynttilät ja kultanauhat, kimallus ja välke. Isä Jooseppi on rintamalla, kuoleman kentillä. Kotona syntyy uusi elämä. Ja parrakkaat paimenet suojelevat lasta, kaikkia Suomen lapsia. Että näillä olisi toivo tulevasta.
Paimenet vartioivat myös kaksi tuhatta vuotta sitten. Myös he kuulivat lapsen syntymän. He lähtivät ja kumarsivat pyhää lasta. He löysivät toivon ja valon kuoleman varjon maahan.
Isämme, äitimme, isoisämme ja isoäitimme valvoivat ja vartioivat 80 vuotta sitten. Ja lapset säästyivät pedoilta. Ateistinen ideologia ei saanut heitä hampaisiinsa. Kansamme varjeltui ihmisestä piittaamattoman diktatuurin raatelulta. Kiitos parrakkaiden paimenten!
Entä nyt? Onko nyt paimenia, parrakkaita tai parrattomia? Kuka nyt valvoo ja vartioi? Ja missä ovat nyt pedot?
Näyttää siltä, että iso osa lapsistamme ja nuoristamme selviävät hyvin elämässä. He saavat riittävästi huolenpitoa kotoa. Monista lapsista kasvaa vastuullisia nuoria, jotka ovat meitä vanhempiaan valveutuneempia. He näkevät maailman meitä tarkkanäköisemmin, nämä internet-ajan lapset.
Mutta sitten on osa lapsia ja nuoria, joiden osa ei ole niin valoisa kuin muiden. He syntyvät varjoihin, vanhemmat eivät kykene heistä riittävästi huolehtimaan. Yhteiskunnan toimenpiteet eivät riitä nostamaan heitä omille jaloilleen. He ovat helppoja uhreja päihteille ja rikoksille. Mistä heille tukijoita ja vartijoita, ettei nuori elämä ajaudu umpikujaan? Sillä eikö kaikilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet elämään ja tulevaisuuteen?
Jouluyön lapsi ei olisi selvinnyt, ellei Joosef olisi hankkinut perheelle majapaikan. Jeesus lapsi olisi menehtynyt yön kylmyydessä, ellei Maria olisi kapaloinut häntä. Hänen syntymänsä olisi jäänyt unohduksiin, elleivät paimenet olisi valvoneet ja nähneet enkelin.
Jeesus-lapsen ympärillä oli vahva turvaverkko. Se kannatteli hänen hauraan elämänsä alkua.
Eikö kaikilla lapsilla tulisi yhtä lailla olla turvaverkko? Eikö lapsilla eri puolilla yhteistä maapalloamme ole oikeus tulevaisuuteen ja toivoon? Myös niillä lapsilla, jotka ovat odottaneet vuosikaupalla Syyrian leirillä pääsyä parempaan tulevaisuuteen.
Näyttää siltä, että joudumme painamaan päämme tulevien sukupolvien edessä. Ahneus näyttää sokaisevan meidät niin, ettemme kykene vähentämään ympäristön kuormitusta. Hiljan päättynyt Madridin ilmastokokous oli raskas pettymys erityisesti tulevien sukupolvien kannalta.
Mutta ehkä vielä on toivoa. Ehkä vielä havahdumme parannukseen. Ehkä vielä on toivoa muutoksesta. Että lapsilla olisi tulevaisuus – täällä ja muualla.
Sillä kaikesta huolimatta Jumala luottaa ihmiseen edelleen. Hän sitoutui meihin jouluyönä. Hän tuli veljeksemme, elämään ja kokemaan ihmislapsen osan. Kristuksessa Jumala sitoutui ihmiseen, elämän iloon ja toivoon, mutta myös tuskaan ja kuolemaan.
Mutta sitoudummeko me Jumalaan? Luotammeko me häneen? Suostummeko etsimään hänen tietään paimenten jäljissä? Sitoudummeko rajoittamaan ahneuttamme lastemme ja tulevien sukupolvien hyväksi? Puolustammeko heitä välinpitämättömyyden ja itsekkyyden pedoilta?
Me katsomme tänä jouluna heitä, jotka seisoivat vartiossa 80 vuotta sitten. Muistamme heitä, jotka kuoleman varjoissa korsuissaan yhtyivät Enkeli taivaan -virteen. Heitä, jotka etsivät toivoa Betlehemin lapsesta. Kumarruksemme heille olkoon syvä.
Vielä syvempi olkoon kumarruksemme Jeesukselle, Betlehemin lapselle. Hän sytytti toivon tähden maailman pimeälle taivaalle. Toivon, joka tuli kaikelle kansalle. Tuo tähti johtaa meitä kotiin, tähti kirkkaampi muita.
Rakkaat kristityt! Toivotan teille kaikille valoisaa ja toivorikasta Jeesuksen syntymäjuhlaa.