1.
Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses. Sillä katso, pimeys peittää maan ja synkeys kansan, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän. (Jes. 60:1-2)
Päivä valkenee. Pitkä yö on päättynyt. Valo voittaa.
Mutta valjua se vielä on. Pilvisenä päivänä sitä tuskin huomaa ennen seuraavan pimeän tuloa. Valoa kohti silti kuljetaan. Tulevaisuus on parempi kuin tämä päivä.
Niin se on. Mutta onko valoisampaan tulevaisuuteen helppo uskoa? Sillä totisesti ”pimeys peittää maan ja synkeys kansan”.
Täällä Suomessa pimeyttä yritetään urheasti pitää sähkövaloin loitolla. Ainakaan kaupungissa ei ole koskaan ihan kunnolla pimeää. Ja jos sittenkin oikein kovasti alkaa synkistää, voi aina lentää etelän aurinkoon.
Tai voi, jos voi. Kaikki eivät voi. Sekin on totta.
Eikä edes etelän aurinkoon voi kokonaan paeta pimeyttä. Myös aurinkorannoilla kuullaan uutisista, jotka täyttävät lehdet, television ja internetin: että vaikka hyvinvointivaltiota ei ole Suomessakaan haudattu, huonolta näyttää. Talous möyrii pohjamudissa, työpaikat ovat tiukassa eikä ainakaan nopeaa muutosta tilanteeseen ole näköpiirissä.
Ja jos katsoo uutisia ulkomailta ja myös aivan läheltämme, voi kylmä pimeys alkaa hiipiä sydämeen. Mitä maallemme ja maailmallemme oikein on tapahtumassa? Emmekö kuljekaan kevättä kohti?
2.
Onhan kyllä näitä tilanteita ennenkin nähty. Muistan hyvin laman, jonka keskelle muutimme Saksasta kylmäksi juhannukseksi vuonna 1993. Muistan suljettujen kauppojen rivistöt ja masentuneen ilmapiirin. Muistan omankin työttömyyteni pari vuotta sen jälkeen.
Muistan kuitenkin myös, kuinka laman pohjalta noustiin uuteen hyvinvointiin. Ja senkin muistan, etteivät kaikki silloin kärsineet. Emme mekään. 1980-luvun kulutusjuhlat jäivät meiltä väliin, mutta myöskään niitä seurannut lama ei lyönyt meitä perheenä kovin kovasti. Enemmän suretti toisten kohtalo.
Sodan ja pula-ajan kokeneilla olisi tästä paljon kerrottavaa. Oltiin totaalisen tuhon partaalla koko Euroopassa eikä vain Suomessa. Useimmat saivat silti pitää henkensä ja jopa kotinsa, ja isänmaa suhteellisen vapautensa. Sota loppui, ja alkoi jälleenrakennustyö. Sen jälkeen on eletty kymmeniä rauhan ja hyvinvoinnin vuosia.
Lopulta myös kylmä sota loppui, kun rautaesirippu kaatui. Oli kuin lämmin kevät olisi tullut pitkän, pimeän talven jälkeen. Silti pimeys ei ole kokonaan väistynyt. Nimettömänä uhkana se on väijynyt taustalla myös kaiken hyvän ja kauniin keskellä.
3.
On ikään kuin kävelty aurinkoisilla kevätjäillä. Kevätjää on kuitenkin petollista. Se voi antaa saappaan alla milloin tahansa periksi. Tähän asti se on pitänyt. Mutta jos jää pettäisi, kylmä pimeys hukuttaisi kulkijan. Ja kun kirkas kevätaurinko laskisi, petollisten jäiden ylle laskeutuisi hyytävä kylmyys.
Nyt jää tuntuu erityisen hauraalta. Maailmalta kuulemme uutisia, jotka pelottavat meitä. Kerrotaan miljoonista Syyrian ja Irakin pakolaisista. Kerrotaan kauhua kylvävästä fanaattisten rosvojen armeijasta ja kristiveljiemme ja -sisartemme, mutta myös monien muiden ihmisten hirveistä kohtaloista heidän kynsissään.
Ja Ukrainassa, koti-Euroopassamme, tapahtuu asioita, joita on vaikea uskoa todeksi. On kuin menneisyyden haamut olisivat heränneet pitkästä, hyisestä unesta ja alkaneet uudelleen kummitella siellä, missä ajattelimme olevan rauha, joka ei koskaan enää horjuisi. Ja maanpuolustus on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa suomalaista julkisuutta.
4.
Pahinta ei kuitenkaan ole se pimeys, joka ulkoa käsin jälleen – tai oikeastaan kuten aina ennenkin – uhkaa ihmiskuntaa, omaa kansaamme ja meistä jokaista. Pahinta on, ettemme näe sitä pimeyttä, joka voittaa vaarallisuudessaan kaikki ne ulkoiset uhat, jotka saavat sydämemme käpertymään pelosta tai ainakin otsamme rypistymään.
Näemme takkuilevan talouden. Pelkäämme sotaa tai ainakin työttömyyttä. Koemme sairauksien ja luonnonkatastrofien uhkaavan meitä ja maailmaamme.
Muistelemme näihin aikoihin kymmenen vuotta sitten myös suomalaisia alleen haudannutta tsunamia. Toivottavasti pystymme sen tähden samastumaan niihin lukemattomiin kaukaisiin lähimmäisiimme, jotka ovat sen jälkeen menettäneet kaikkensa tai kuolleet luonnonkatastrofien kourissa. Ehkä jaksamme kantaa murhetta myös heistä emmekä vain omasta maastamme ja kaupungistamme tai vain itsestämme ja perhekunnastamme.
Näemme talvisen yön ulkonaisen pimeyden, mutta näemmekö sitä paljon syvempää pimeyttä, joka uhkaa meitä? Tiiviimmin kuin mikään ulkoinen vaara se peittää myös meidän kansaamme. Ja myös sinut ja minut se tahtoo sulkea synkkään syliinsä, meidät, jotka olemme pimeyden keskeltä tulleet kirkkoon ja kokoontuneet jouluaamun messuun.
5.
Tämä pimeys voi tuhota ja hävittää meidät silloinkin, kun ulkona on suvi ja yöllä valoisaa, kun rahat riittävät ja viholliset jättävät meidät rauhaan. Se on pimeyttä, joka ei peitä meitä niin kuin talvinen yö myrskyn katkottua sähkölinjat eikä uhkaa meitä samalla tavalla kuin sota ja sairaudet. Tämän pimeyden uhka ei kohdistu meihin ulkoa päin, sillä se asuu syvällä meissä. Sieltä käsin se kasvaa esiin ja peittää synkkään varjoonsa vähitellen meidät, ympäristömme ja meidän kauttamme myös yhteiskunnan, jossa elämme.
Se on kylmää ja kuollutta pimeyttä. Se tappaa ilon, toivon ja kauneuden, vaikka se nimittäisi itseään ”valistukseksi” ja ”edistykseksi”. Se on pimeyttä, joka sanoo ”rakkaudeksi” sitä, että hylätään vihitty puoliso ja omat lapset tai että surmataan elämä, joka ennen syntymistään uhkaa meidän arkeamme. Se on sitäkin, että halutaan nimittää ”avioliitoksi” elämänmuotoa, jota Jumala ei ole sellaiseksi koskaan tarkoittanut ja joka on Hänelle kauhistus.
Silti sama pimeys tekee työtään myös siellä, missä perusarvot ovat kunniassa ja perhe ehjä, mutta sydämeen ei mahdu muuta kuin oma onni ja menestys. Siinä ei ole yhtään myötätuntoista ajatusta niitä kohtaan, joita ei ole samalla tavalla siunattu, puhumattakaan siitä, että edes jouluna lompakko avautuisi maailman moninaiselle hädälle. Ja syntiin langenneelle nyrpistetään nenää näkemättä pahuutta, joka tuomitsevana rakkaudettomuutena asuu omassa sydämessä. Ei yritetä auttaa syntistä anteeksiantamuksen armon ja uuden elämän osallisuuteen, vaan ollaan, ikään kuin avun tarpeessa olevaa langennutta lähimmäistä ei olisi olemassakaan.
Vieläpä luomakunta kärsii sydämemme pimeyden seurauksista. Me hävitämme maata, joka on annettu meille viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Ja vaikka syntiinlankeemuksen jälkeen myös eläimet annettiin meille syötäväksi ja vaikkei ole mitään väärää siinä, että tänäkin jouluna nautimme hyvällä halulla kunnon kinkkua, silti se tapa, jolla kohtelemme luontoa ja valtaamme annettuja eläimiä, kertoo usein enemmän pimeydestä, joka meissä asuu, kuin ”järjen valosta”.
6.
Näin tämä pahin pimeys, sydämen pimeys, tunkeutuu ajatuksina, sanoina, tekoina ja laiminlyönteinä meidän kauttamme näkyviin ympäristössämme, yhteiskunnassa ja maailmassa. Niinpä nekin hirvittävät pimeyden teot, joista lehdet kirjoittavat, lapsiaan tappavat vanhemmat, vankejaan teloittavat terroristit tai heitä kiduttava laillinen esivalta, ovat oireita pimeydestä, joka pohjimmiltaan asuu myös sinussa ja minussa. Ja se on varsinaisesti se pimeys, joka ”peittää kansan” ja uhkaa myös meitä, joulukirkkoon kokoontuneita kristittyjä.
Tällä syvällä sydämen pimeydellä on myös nimi, jota se itse inhoaa, mutta joka on sanottava ääneen, jotta tunnistaisimme sen kaiken väärän ”järkevyyden” ja ”edistyksellisyyden” takaa. Sen nimi on ”synti”. Ja niin kuin pimeyden olemuksena on valon puute, niin synnin syvin olemus on, että se on kääntänyt selkänsä todelliselle Valkeudelle, Elämälle ja Rakkaudelle eli Kolmiyhteiselle Jumalalle ja Hänen sanalleen.
Samalla se kääntää selkänsä lähimmäiselle ja hänen tarpeilleen. Ja lopulta se tuhoaa myös kantajansa huolimatta kaikista tämän yrityksistä pelastaa ainakin oma nahka maailman sortuessa ympärillä. Jää pettää syntisen alta, ja tappava vesi sulkee hänet kylmään syliinsä. Paha syö lopulta myös omat lapsensa.
7.
Tämä on tänään se pimeä tausta, jota vasten katselemme joulun evankeliumia, sitä, minkä ”Herra meille ilmoitti”. Vasta synnin synkeys saa meidät näkemään valon, joka kerran säteili Betlehemin pimeällä taivaalla. Vasta pelottava todellisuus sellaisena, kuin se on, saa meidät näkemään Jumalan rakkauden valon loistavan ja kaikuvan enkelten lauluna myös meidän seurakuntamme yllä.
Ja niin se valaiseekin meitä aina sydämemme pohjaan asti. Sillä meille, kadotetuille syntisille ja pimeydessä harhailevan ihmiskunnan lapsille, meille ja meitä varten on Jumalan Poika tullut ihmiseksi. Vain meitä ja samalla kaikkia syntisiä varten Hän on syntynyt pieneksi Lapseksi seimen pahnoille ja Pyhän Marian syliin. Meille, juuri meille, on Poika „annettu, jonka hartioilla herraus on“. Meille, juuri meille, mutta myös kaikelle kansalle „on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa.”
Keskelle synnin pimeyttä ja maailman kylmyyttä enkeli julistaa Jumalan rakkauden riemullisen viestin. Sen kuulevat paimenet kedolla. Ja nyt minä paimenena julistan sen sinulle ja kaikille niille, joita oma sisäinen pimeys kauhistuttaa vielä enemmän kuin ne vaaran merkit, joita muualla nähdään. Valkeus, joka enkelien sotajoukkona valaisee Beetlehemin yötaivaan, saa maailman pimeyden haihtumaan kuin öisen varjon. Kaikki, aivan kaikki onkin valoisaa.
8.
Mutta voi! Tätä riemullista ja pelon karkottavaa enkelten viestiä eivät ensimmäiselläkään kerralla kuulleet ne, jotka kuorsasivat lämpimässä talossaan edellisen illan reippaan juhlinnan jälkeen, eivät ne, jotka olivat varanneet itselleen kortteerin hyvissä ajoin ja joilla oli varaa maksaa se. Eivät sitä kuulleet – eivät vielä – kuningas Herodes linnassaan eivätkä maallisen esivallan rinnalla omaa paikkaansa varmistelevat ylipapit ja kirjanoppineet. Sen kuulivat vain viluiset ja yön pimeyden keskellä työtään tekevät halveksitut paimenet ja ne, jotka suostuivat kuuntelemaan, mitä heillä oli kerrottavanaan.
Halveksitut paimenet tätä sanomaa edelleen kertovat. He kaitsevat pientä ja uhattua laumaansa kaupungin portin ulkopuolella. Ja jos Jerusalemin vallanpitäjät kohta käyvät pienen Jeesus-lapsen kimppuun ja tämä Jumalan armosta vain täpärästi pelastuu, miksi paimenille ja laumalle kävisi toisin?
9.
Niin – seimeltä johtaa tie suoraan Golgatalle. Sellainen on Jumalan tahto. Sitä juuri on Hänen rakkautensa meitä kohtaan, että kun meistä ei koskaan olisi sovittamaan sitä, minkä sisäinen pimeytemme on aiheuttanut, Jumala itse tuli Pojassaan meidän tilallellemme, kantoi vainottuna lapsena, aikuisena miehenä ja Ristin Herrana pimeyden kauhut ja meidän syntiemme taakan ja sovitti ja voitti sen kaiken Golgatalla.
Pyhä Jumala antoi rangaista omaa Poikaansa siitä, mitä me olimme tehneet ja jättäneet tekemättä, sanoneet ja jättäneet sanomatta, ajatelleet ja jättäneet ajattelematta. Lopulta Hän nousi meidän syntiemme, meidän sydämemme pimeyden ja meidän kuolemamme Voittajana kuolleista. Ja nyt Hän elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen äärettömässä kirkkaudessa, johon Hän kutsuu meitäkin.
10.
Rakas ystäväni! Vaikka talvi on vasta alkamassa ja vaikka elämme vuoden pimeintä aikaa, päivät ovat jo pitempiä. Kevät on tulossa, eikä pimeääkään tarvitse pelätä. Sillä Kristus-aurinkomme valaisee sen. Hänen armonsa valo loistaa keskellämme Jumalan kirkkaassa Sanassa ja lämmittää meitä pyhässä alttarin sakramentissa.
Ja matkallamme seimen ääreltä eteenpäin, kohti ikuista kevättä, ja kaikissa sen taisteluissa Herra Jeesus kulkee kanssamme. Kun Hän, Seimen Lapsi, saa uskon kautta asua sydämessämme, pimeinkään yö ei lopulta ole pimeä. Hänen sanansa ja armollinen läsnäolonsa valaisevat meitä ja tietä, joka on edessämme, ja heitä, joiden kanssa teemme matkaa eteenpäin. Joulun Lapsi voittaa vihan ja pelon, ja lopulta koittaa päättymättömän pääsiäisen ja ikuisen suven valo. Eikä yötä eikä pettäviä kevätjäitä enää ole. Amen.