(Saarna Torreviejan kirkossa Iglesia Inmaculada Concepción)
Kun ihminen aikuistuu on oman identiteetin luominen tärkeää. Siihen kuuluu nimikirjoituksen muokkaaminen. Sen ulkomuoto on jonkinlainen käyntikortti. Sata vuotta sitten Suomi oli sen prosessin edessä, jota voidaan verrata ulkoisen identiteetin luomiseen. Mikä onkaan vapaan maan käyntikortti, ellei sen kansallissymbooli, lippu?
Lippumme alkujuuret ulottuvat 1800-luvun puoleen väliin kun J. L. Runebergin vaimo, Fredrika Runeberg, herätti ajatuksen omasta kansallisesta lipusta. Tämä ehdotus innosti Zacharias Topeliusta määrittelemään Suomen värit, eli tuhansien järvien sinisyys ja Suomen talven valkoisuus.
Tie omaan lippuun oli pitkä. Sinivalkoista ristilippua kannettiin ensimmäisen kerran julkisesti 1905 Turussa järjestetyssä kulkueessa. Tukholman kesäolympialaisten jälkeen 1912 haluttiin entistä enemmän omaa lippua. Koska huolimatta siitä, että jalkapallojoukkueemme pelasi voitokkaasti Venäjää vastaan, salkoon nostettiin Venäjän lippu.
Vaikka siniristilippu tunnettiinkin maassamme, itsenäiseksi valtioksi julistautunut tasavalta omaksui kuitenkin lipukseen punaisen lipun, missä oli keltainen leijona.
Kansallis- ja vapaussodan jälkeen katsottiin, että tarvitaan uusi lippu kansalaissovun aikaansaamiseksi. Nivalan kirkossa toukokuussa 1918 pitämässään puheessa Kyösti Kallio lausui: ”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.”
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin todisti ”talvisodan henki”, että Kallion visio oli käynyt toteen. Silloin kansa seisoi yhtenäisenä toukokuun 29. päivänä 1918 vahvistetun Suomen lipun alla, joka siitä pitäen on ollut suomalaisuuden tunnus kautta Suomen niemen, mutta myös maailmalla kuten YK:n ja suurlähetystöjemme edustalla.
Uudella lipulla haluttiin osoittaa kolmea asiaa. Yksi, mihin suuntaan Suomi haluaa kuulua, kaksi, millaisen vakaumuksen maa haluaa omaksua ja kolme, maan historiallisen taustan esilläpitäminen.
Suomen pyrkimys oli halu kuulua Pohjolaan, Euroopaan. Olihan maamme vuosisatojen aikana ollut osa Ruotsia, josta olemme saaneet sekä kristinuskon että oikeusjärjestelmän ja kansanvallan. Eller som president Sauli Niinistö nyligen uttryckte saken: ”De västeuropeiska värderingarna kom till oss via den svenska kronan och kyrkan.” Suomi halusi lipussaan tuoda sen asian esille, että uusi tasavalta on kristitty sivistysvaltio.
Katsellessamme kansallista symbooliamme, joka tänään, yhdessä Espanjan lipun kanssa, koristaa tätä kirkkoa, muistamme eritoten Suomen kohtalon vuodet vuodesta 1939, kun talvisota syttyi, vuoteen 1944, jolloin rauha solmittiin. Näinä kansan kohtalon vuosina, kun Suomi taisteli olemassaolostaan, siniristilippu valoi sisua yli äärirajojen taistelleen kansamme sydämeen. Siksi lippumme muistuttaa meitä kunniakansalaistemme sankarityöstä tuoden nykyhetkeen kyvyn antaa tuleville polville tietoisuus siitä, miten sotiemme lotat ja veteraanit, sekä kotirintaman väki, urhoollisesti pelastivat isänmaamme. Näin Suomi säästyi Baltian maiden epäinhimillisiltä ja syvästi nöyryyttäviltä kärsimyksiltä.
Juuri nyt kokoonnutaan kotosuomessa kunniakäynneille sankari-haudoille, joissa sankarien hautakivet kertovat heidän uhrauksistaan. Raamatussa, Joosua ja Mooses sanovat: ”Muista muinaisia aikoja. Kysy vanhemmiltasi niin he sinulle kertovat näiden kivien tarinan.” (5 Moos. 32:7; Joos. 4:5-6).
Puolustaessaan vapauttaan siniristilipun alla kansamme osoitti rakkauttaan isänmaalleen ja luottamusta isiemme Jumalalle. Siitä lipussa oleva risti kertoo. Se kertoo Jumalan rakkaudesta. Se kertoo siitä, että Jumala vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä. Siksi Hän uhrasi ainokaisen Poikansa, että katuvainen saisi anteeksiannon Kristukseen turvautuen.
Koska vihollinen oli ei-kristitty valtio, antoi se maamme itsenäisyystaistelulle uskonsodan leiman. Julistihan Mannerheim, että Suomi taistelee ”kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta. Näin kansamme sai maanpuolustuksessa valtavan henkisen yliotteen.
Vaaran vuosina kansamme tiesi, keneltä piti huutaa apua, kenen puoleen piti kääntyä. Sanassaan Herra sanoo: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua” (Psalmi 50:15). Jumala piti lupauksensa. Apu saatiin ja itsenäisyys säilyi.
Joku ehkä ei pidä tällaisista väitteistä, että Jumala muka olisi olemassa ja, että Hän olisi auttanut maatamme sodan vuosina. Vastaan vain yhdellä esimerkillä. Talvisodan alussa onnistui Jalkaväkirykmentti 40 torjumaan vihollisen, kalustoltaan ja tulivoimaltaan ylivoimaisen rykmentin, niin ettei se onnistunut katkaisemaan maatamme kahtia Tornion kohdalla.
Miten se oli ylipäänsä mahdollista? Kuvaan astui nimittäin Hän, joka säätää säät ja ilmat. Hyökkäyksen alkaessa oli suojasää. Tilanne oli lohduton. Puolustajat laittoivat kätensä ristiin ja muutamassa tunnissa pakkanen kiristyi miinus neljäänkymmeneen asteeseen hyydyttäen vihollisen toimintakyvyn! Näin suomalaissotilaille luotiin mahdollisuus pakottaa neuvostoarmeija vetäytymään. Sotilaamme tiesivät, että kunnian tästä voitosta kuului Jumalalle. Siksi he pystyttivät sodan jälkeen muistomerkin Pelkosenniemelle, jonne hakkauttivat sanat: ”Tässä auttoi Herra”. Sanoohan Jeesus päivän evankeliumissa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita”. (Joh. 8:31-36)
Kansamme pysyi uskollisena Sanalle ja sen lupauksille, eikä menettänyt vapauttaan. Me suomalaiset olemme näin kansakuntana ja yksilöinä kunniavelassa Jumalalle. Ja niinkuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan on ikuinen on rakkaudenvelkamme Korkeimmalle ikuinen. ”Rakkauden velka on ikuinen”, lukee Saarijärven Sankaripatsaassa, jonka ympärille on haudattu 267 sankarivainajaa. Vieraillessaan tällä sankarihaudalla eräs ulkomaalainen suurlähettiläs totesi: ”Nyt vasta ymmärrän minkä hinnan Suomi on maksanut itsenäisyydestään.”
Siksi siniristilippumme muistuttaa meitä juuri nyt, että Suomen vapaus, Suomen itsenäisyys ja Suomen itsemääräämisoikeus on kalliisti lunastettu, puolustettu ja pelastettu. Ristiin turvautumalla kansamme sai todella todeta, että anova saa. Niin tulee kansamme aina saamaan, jos rukoillaan apua Häneltä, joka ei vaan osaa auttaa vaan ennen kaikkea haluaa auttaa. Jumala lupaa profeettansa kautta, että kansa joka kulkee rukoillen eteenpäin, on kansa, jota Hän johdattaa ja siunaa.
Sen Uuno Kailas tiesi kirjoittaessaan runonsa Suomalainen rukous. Syksyllä 1939 Kailaksen runo kosketti Taneli Kuusistoa niin voimakkaasti, että hän teki sävelmän sille. Laulu esitettiin ensimmäisen kerran Messuhallissa 25. marraskuuta 1939 pidetyssä suuressa isänmaanjuhlassa. Viisi päivää myöhemmin syttyi talvisota.
Kailaksen runo tehosi syvästi myös hänen ystäväänsä, Eino Salmelaiseen, joka runon luettuaan sanoi Kailakselle: ”Tätä rukousta tullaan vielä lukemaan kirkossakin.” ”Luuletko?” Kailas sanoi kyyneleitten vieriessä hänen poskilleen. Sitä suuri runoilija ei jaksanut uskoa. Vielä vähemmän, että se esitettäisiin tässä juhlajumalanpalveluksessa 2017 Torreviejan kirkossa. Kuoro: Siunaa ja varjele meitä.