Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Kaukana Lapissa osakseni tuli odottamaton kunniatehtävä. Sain seisoa sinivalkoisin värein reunustetun sotaveteraaniystävän viimeisen leposijan äärellä ja siunata hänet odottamaan iankaikkisuuden aamua. Tunsin miehen, joka oli käynyt lävitse niin oman kuin kansakunnankin taistelun. Hänen elämäänsä leimasi yhtä lailla kipu kuin voittokin. Usein hän palasikin muistoissaan aikaan, jolloin taistelut olivat päättyneet ja oli tullut rauha.
Jotain hänen kertomuksessaan oli sellaista, jossa tiivistyy koko Lapin ja kansakuntammekin kohtalo. Hän kertoi paluustaan kotiin, kun aseet olivat vaienneet. Hän puhui kohdallaan kotiin pääsemisen palosta. Nyt on aika aloittaa uusi elämä! Siinä oli hänen pelkistetty toiveensa.
Kotikylään Muonioon palatessaan hän löysi kuitenkin karrelle poltetun maan. Koti oli poissa. Mäellä seisoi yksinäisenä ristinmuotoinen kirkko. Se tervehti tulijaa. Kun kodin paikkaa ei voinut enää hahmottaa nokisten savupiippujen sekamelskasta, oli kirkko se maamerkki, josta hän otti suuntaa kohti kotinsa perustuksia. Kipu ja uusi uskallus veivät yhdessä kohti tulevaa.
Ristinmuotoinen todellisuus saattoi kotiin ja uuteen aikaan.
Ystävän elämä on yksi niistä, joiden kautta on kuljetettu koko kansakuntamme tarinaa. Se lepää vankasti kiitosmielessä, jota tunnemme isiemme sukupolvea kohtaan. On totta se, mitä joskus on sanottu, että ”uhrin ansiosta lippu liehuu”. Silloin ajattelemme koko kansakunnan kipua, johon ei alistuttu vaan katsottiin kohti tulevaa.
Tämän päivän Suomen tarina kumartaa kunnioituksesta sukupolvien perinnölle. Tarinallamme tänään ovat myös olennaisesti uudet kasvot. Olemme kasvaneet rauhan aikaan jo kauan kriisien vuosista. Olemme tulleet osaksi Eurooppaa ja koko maailmaa aivan eri tavoin kuin olisimme voineet sukupolvemme aikana kuvitella. Monikulttuurisuus ja moniarvoisuus ovat osa yhteiskuntamme todellisuutta, ja vaikeuksista huolimattakin hyvinvointiyhteiskuntamme voi edelleen olla esimerkkinä myös kansainvälisissä suhteissa. Osaamisen ja onnistumisen avaimia on ollut käsillämme sotien jälkeisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Askeleet onnistumiseen ovat usein kulkeneet sen kautta, että olemme voineet yhdessä eri toimijoiden kanssa yhteiskunnassa kuulla kivun ääntä. Sen olemme kuulleet siellä, missä tasa-arvoa on loukattu tai yhdenvertaisuutta pidetty toisarvoisena. Olemme voineet näin tehdä korjausliikkeitä kehityksemme kannalta lainsäädännössä ja vaikuttaa myös aineellisen hyvinvoinnin tasaamiseksi. Itsenäisyys on ollut sen kasvua, että arvo voidaan antaa toiselle silloinkin, kun mielipiteiden tasolla voidaan kulkea eri suuntiinkin.
Onko valtakunnassa siis kaikki hyvin? Yllättäen saman kysymyksen kuulemme evankeliumitekstinkin rivien välistä tänään. Meille kerrotaan niistä ihmisistä, jotka uskoivat Kristukseen. He kuuntelivat opettajansa ääntä. Kuitenkin Kristus puhuu totuuden tuntemisesta ja vapaudesta tavalla, joka saa hänen kannattajansa takajaloilleen. ”emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Mikä on siis uskon lisäarvo?
Kristuksen sanat sattuivat arkaan kohtaan ja toivat pintaan kysymyksen, onko olemassa kipua, jota ei tunnisteta. Jos hoidetaan se kipu, joka kuullaan, ollaan oikeassa. Olennaista on huomata, että on olemassa myös kipua, joka ei kuulu. Totta on myös se, että suurin kipu saattaa olla juuri siellä, missä ääni ei enää erotu. Aikamme Suomen tarina on vaarassa haalistua, jos emme seuraa kehitystä, missä heikot signaalit siirretään syrjään. Se koskee yhteiskunnan eri ikäryhmiä: vanhuksia, jotka seuraavat huolestuneina ikäryhmänsä kasvua ja samalla tarvittavan avun riittävyyttä etenkin harvaanasutuilla alueilla, työikäisiä, jotka kärsivät uupumuksesta jatkuvan kiireen ja menemisen pakkopaidassa, lapsiperheitä heidän syvenevässä huolessaan toimeentulosta, ongelmien hallinnassa ja ajan riittävyydessä. Kipu ei läheskään aina erotu myöskään lasten ja nuorten mielenterveysongelmien lisääntyessä ja nuorten syrjäytymiskehityksessä.
Suomi tänään tarvitsee uuden vision voidakseen kohdata tulevan. Yhteiskuntamme kokonaisuudessa yhtenäiskulttuuri on mennyttä todellisuutta, mutta sen takana oleva kysymys yhteisestä hyvästä yhdessä ei ole mennyttä aikaa. Olemmeko vapaita? Nousemmeko takajaloillemme, jos itsenäisyytemme tässä mielessä haastetaan kysymyksin, kuten Herramme aikalaisilleen teki. Maamme tarvitsee herkät korvat kivun kuulemiselle, mutta myös tiedon kivusta, joka ei kuulu. Sen saaminen edellyttää sanalla sanoen ihmisen ja – myös luonnon – kuuntelemista. Tämän tahtotilan aikaansaamiseksi tarvitaan meitä jokaista, mediaa, kansalaisjärjestöjä, herätysliikkeitä, poliittista ja yleensä järjestäytynyttä toimintaa.
Tämän päivän Suomen tarina tarvitsee arvojen keskinäisen vuorovaikutuksen ja niiden keskinäisen kunnioituksen. On olemassa ydin, jonka kautta todellisuutta voidaan yhdessä jäsentää. Se on yhteydessä siihen, minkä muoniolainen sotaveteraani ilmaisi kertoessaan pääsystään raunioilta kotiin ristinmuotoisen todellisuuden kautta.
Hämmentyneille kannattajilleen Jeesus puhui kerran päivän tekstin osoittamalla tavalla todellisuudesta, joka pysyy iäti. Se on ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan todellisuutta. Oikein elettynä tämä todellisuus kätkee sisäänsä aidon vuorovaikutuksen monikulttuurisesti kehittyvän yhteiskunnankin keskellä. Se tarjoaa Suomemme tarinan syvä-äänen. Kipu ja voitto ovat sen lähteenä. Kuolemaan asti ihmisen kanssa solidaarisuuteen tullut Jumala on paitsi kivun kuulija, myös sen voittaja.
Istun kesäisellä joentörmällä Utsjoella, Suomen pohjoisimman kunnan ihmisten keskellä. Koolla on kansalaistapaaminen. Katselemme yhdessä vuolaana ja hopeanhohtoisena virtaavan Tenojoen suuntaan. Ilta-auringossa kalastaja taistelee saadakseen perhoon tarttunen lohensa veneeseen. Idylli on luonnosta, joka pohjoisen kauneudessa hiljaa pyytää olla sielujen maisema, myös tulevaisuuden Suomelle. – ”Uskomme, että kansamme suuri enemmistö elää perinteisistä arvoistamme, toisin kuin yleensä luullaan.” Ääni kuuluu hiljaa yli yöttömän yön. Sisältyikö kysymykseen aamun toivo ajasta, jolloin aidosti myönnämme tarvitsevamme toinen toisiamme erilaisuudessammekin kansakunnan rakentamiseksi.