Osa 1 – Helatorstai
Neljäkymmentä päivää sitä kesti, Mestarin ylösnousemuksen juhlaa. Muistan vieläkin, kun naiset tulivat kertomaan, että Jeesuksen hauta oli avattu ja tyhjä. Joku – sanoivat, että enkeli – oli kertonut heille Jeesuksen nousseen kuolleista.
Emme ottaneet naisten kertomusta ensin vakavasti. Mutta muutamat juoksivat haudalle tarkistamaan kuultua puhetta. He palasivat hämmentyneinä.
Vain muutama päivä sitten Mestari oli väkivalloin riistetty meiltä kesken pääsiäisjuhlan ja teloitettu. Innostunut joukkomme oli lyöty hajalle. Me, Mestarin seurassa olleet olimme joutuneet yleisen epäluulon kohteiksi.
Naisten tuoma viesti ei millään tavoin vähentänyt pelkojamme. Edelleen kokoonnuimme lukittujen ovien takana toisistamme turvaa hakien.
Ja sitten Mestari oli yhtäkkiä keskellämme, mursi leipää ja siunasi viinin. Leivän murtamisesta me hänet tunnistimme, ja haavoista. Tämä toistui usein; Jeesus tuli, vietti ehtoollisen ja sitten meni menojaan.
Mestarin seuraajien liike, jonka jo olimme aikoneet haudata hiljaisuudessa, ei päästänytkään meitä otteestaan. Mestari, ristiinnaulittu ja kuolleena haudattu oli taas keskellämme. Hän kokosi meidät yhteen.
Mestari ei enää väitellyt entiseen tapaan papiston ja opettajien kanssa. Hän ei myöskään riehunut ruoskan kanssa temppelissä, eikä pitänyt yleistä vaivaisten vastaanottoa. Hän vain oli kanssamme. Sitä mietin, että mahtoikohan Mestari sitoutua meihin mitenkään, kun tuolla tavoin tuli ja meni miten sattui.
Ylösnousseen Mestarin seurassa oli toisenlaista, kuin sen, joka meidät kutsui kiertolaisiksi.
Silti kokemus Mestarista oli nytkin hyvin todellinen. Muistan jonkun meistä jopa herätelleen henkiin pääsiäistä ennen elänyttä vallankaappausajatusta: ’Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?’ Muistan Mestarin vain todenneen, ettei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä ja luvanneen meille Hengen voimaa, jonka innoittamana meidän tulisi todistaa Mestarista maan ääriin saakka.
Puheista päätellen kiertolaisuus ei olisi päättymässä. Tulevaisuus näyttäisi olevan Babyloniassa, Libyassa, Kreikassa, Roomassa, Espanjassa ja ties missä. Se rauhoittumisesta!
Sitten tuli tämä neljäskymmenes päivä. Joku, olisikohan ollut numeroihin mieltynyt tullimies Matteus, oli laskenut päiviä naisten tuomasta tyhjän haudan uutisesta. Oma numerotarkkuuteni on niin ja näin: joskus lampaitakin on sata, joskus yhdeksänkymmentäyhdeksän, joskus satakolme. Onko se nyt niin tarkkaa? Mutta Matteus on toista puuta. Ärsyttää sen jatkuva tolkutus siitä Mestarin vertauksesta, jossa oli sata lammasta ja sitten puuttui yksi. Onko se nyt niin tarkkaa!
Oli siis erään tietämän mukaan neljäskymmenes päivä Mestarin ylösnousemisesta kuolleista. Olimme taas koolla syömässä. Mestari oli kanssamme, kuinkas muuten! Siihen oli jo totuttu. Muistaakseni juuri tuolloin joku meistä heittikin esille sen kysymyksen Israelin valtakunnan uudelleen rakentamisesta.
Aterian päätteeksi Mestari sanoi siitä kaikkeen maailmaan menemisestä. Tuskin olisin painanut mieleeni noita sanoja muuten, mutta niiden jälkeen Mestari yllätti meidät taas perusteellisesti. Hän nousi, pilvi vei hänet mennessään, emmekä sen koommin häntä enää nähneet.
Tapahtunutta ihmetellessämme vieressämme oli yhtäkkiä kaksi valkeapukuista miestä, jotka sanoivat, että mitä te siinä taivaalle katsotte? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin. Niinpä. Toivottavasti pian, tuumasin. Ja sitten menimme Jerusalemiin, niin kuin Mestari oli käskenyt.
Jälleen Öljymäen tienoo, ja jälleen vastoin tahtoamme Mestari oli viety meiltä pois. Mutta tällä kertaa meitä ei lyöty hajalle Öljymäen yöhön. Jäi tunne, ettei Mestari ollutkaan jättänyt meitä yksin. Tottelimme kiltisti ja menimme Jerusalemiin.
Oli helluntaijuhlan aika. Väkeä oli kaikkialta. Emme erottuneet joukosta. Kaikki puhuivat omaa kieltään ja murrettaan. Se ymmärsi, joka ymmärsi. Niin on aina ollut Jerusalemissa helluntaina.
Osa 2 – Helluntai
Jerusalemin helluntaijuhlat olivat alkaneet, kun saavuimme Öljymäeltä kaupunkiin. Juhlavieraita oli tullut kaikkialta.
Pontoksen pojat olivat hauskoja. He olivat tulleet Mustanmeren rannalta Jerusalemiin. Sanoivat tulleensa Laodikean kautta Pamfyliaan, ja sieltä laivalla Tyrokseen. Tyroksesta he olivat kävelleet muiden juhlavieraiden matkassa Jerusalemiin.
Pontoksen pojilta kuulin ensimmäistä kertaa Laodikean kuumista lähteistä, joiden vesi parantaa kaikista vaivoista. Paikalliset olivat väittäneet itsensä Egyptin kuningatar Kleopatran kylpeneen lähteissä, ja samalla puhuneet suorastaan veden kaunistavasta vaikutuksesta. Kleopatran kerrotaan olleen todella kaunis aivan nenää myöten. Pontoksen pojat sanoivat vielä paluumatkallakin poikkeavansa kaunistumassa Laodikean kauneuslähteissä.
Jerusalemin juhlat olvat aina yhtä erikoinen tapahtuma. Kaupunki täyttyy eri puolilta maailmaa tulevista ihmisistä. Kauppaa käydään. Ihmiset puhuvat käsittämättömiä kieliä ja tarjoilevat erikoisia ruokia.
Juhlilla tapahtuu kaikenlaista. Niin tälläkin kertaa. Jossain vaiheessa kuultiin rajun tuulenpuuskan kaltainen humahdus. Sitten nähtiin tulenlieskan kaltaisia ilmiöitä muutamien päiden päällä.
Minä näin sellaisen ainakin Matteuksen ja Pietarin päällä. Matteus alkoi heti laskea liekkien lukumäärää, sai 10, kun ei nähnyt, että oman pään päällä oli yksi! Juudashan oli joukosta poissa.
Tulenlieskoja seurasi varsinainen kielien sekoitus. Pietarikin puhui vieraita kieliä, jotka syrjäyttivät galilean murteella kerrotut kalajutut. Pietari jopa nousi ja puhui kaikelle kansalle. Puheen jälkeen joukkoomme liittyi 3000 ihmistä, Pontoksen poikiakin.
Niinhän siinä sitten kävi, että paikalle tulivat papit ja temppelivartiosto ja saddukeukset. Pietari ja Johannes vietiin suuren neuvoston kuultavaksi. Tilanteessa oli jotain tuttua. Ennen teloitustuomiota Mestarimme oli ollut myös neuvoston edessä. Silti emme oikeastaan pelänneet. Jos Jeesuksen kiinnioton aikoihin pakenimme, niin nyt olimme kumman luottavaisia.
Pontoksen poikien kanssa mietimme juhlan jälkeen juhlan saamaa erikoista käännettä. Pojat sanoivat, etteivät olleet koskaan saaneet samanlaista toisen ymmärtämisen kokemusta. Aiemmillakin juhlilla oli ollut hauskaa, mutta tällä kertaa hauskanpidon rinnalle oli noussut syvä yhteyden kokemus.
Pontoslaiset sanoivat, että varsinkin se hetki, jolloin he olivat ymmärtäneet Pietarin puhetta, oli tuntunut syvällä sielussa asti. Tuntui, kuin he olisivat istuneet Sinopen (poikien kotikaupunki) synagogassa.
Sitten pojat sanoivat, että tämän kokemuksen kanssa kävellään Kappadokian kautta takaisin kotiin. Kyselivät vielä tarkemmin Mestaristamme, josta olivat ymmärtäneet Pietarin puhuneen. Sitten pojat lähtivät paluumatkalle. Pyysivät poikkeamaan Sinopessa. Lupasivat tarjoilla kaviaaria.
Juttelin sitten vielä Matteuksen kanssa. Matteus kertoi, että hän oli Luukkaan kanssa kirjannut asioita ylös vähän tarkemminkin. Kastetut oli laskettu tarkkaan. Sanoin Matteukselle, että kohta saattaa Sinopessakin olla kasteiden kirjauksia. Matteus sanoi, että laskekoot itse, mutta hän mielellään kyllä kokoaa kaikki tilastot yhteen.
Sitten pidimme vähän hauskaa ja maistelimme maailman makuja. Emme osanneet arvata, että Sinopeenkin vielä täältä mentäisiin – saati, että Roomaan. Jäi mieleen nämä juhlat.