9. sunnuntai helluntaista, Matt. 7:13-14, Hans-Christian Daniel

Rippikoululeirillä eräs fiksu oppilas keksi oivallisen parannuskeinon: ”Rippileiri voisi olla ihan mukava, jos jätettäisiin se kristinoppi pois.” Kuitenkin hän veisasi kirkkain silmin koko ryhmän mukana (NSV 120):
”Herra Jumala, rakkautesi valo loistaa keskellä pimeyttä. Jeesus, maailman valo, loista meille. Vapauta meidät sillä totuudella, jonka nyt meille tuot. Loista minulle.
Kerto: Loista, Jeesus, loista! Täytä tämä maa isän kunnialla. Välähdä, Pyhä Henki, sytytä sydämiämme. Virtaa, joki, tulvita kansat armolla ja laupeudella. Lähetä sanasi, Herra, ha tulkoon valkeus!
Herra, saavun valtavaan läsnäoloosi, tulen varjoista säteilyysi, veresi kautta saan astua kirkkauteesi. Tutki minua ja ota pois pimeyteni. Loista minulle. Kerto…
Tuijottaessamme kuninkaallista loistoasi kasvomme heijastavat kaltaisuuttasi, muuttuen kirkkaudesta kirkkauteen: Peilaten täällä kertokoon elämämme sinun tarinasi. Loista minulle. Kerto…”
Tänään Vapahtaja evankeliumissa eli peruskristinopissa piirtää eteemme elämän kartan, jossa on kaksi tietä. Toinen lavea ja toinen kapea, toinen johtaa kadotukseen ja toinen elämään. Kaksi tietä piirrettiin Martin Luther Kingin eteen: toinen oli leveä väkivallan tie kadotukseen, toinen oli kapea itsensä kieltämisen ja väkivallasta luopumisen tie.
Leirikeskukseemme taivaallisen kauniin ja lempeän järven rantamilla johti mutkitteleva ja kapea hiekkatie. Sitä pientä maatietä ovat isät kulkeneet ennen, ikivanha ja ennenkin turvalliseksi havaittu tie. Sama tie kantaa edelleen.
Kaksi tietä piirretään eteemme. Toinen lavea tie vie nautintojen ja itsensä toteuttamiseen kautta kadotukseen. Toinen tie on kapea ja johtaa itsensä kieltämisen ahtaan portin kautta rakkauteen ja elämään. Tätä kaitaa tietä voimme täällä nähdä tänään äideissä, jotka hoivasivat teitä ollessanne pieniä ja avuttomia rääpäleitä. He, toivossa väkevät Jumalan näkivät (Lauri Viita, Alfhild), vaikka vaihtoivatkin teidän likaiset vaippanne ja ruokkivat teitä nälkäisiä oman ruumiinsa ravinnolla luopuen omasta yöunestaan, mukavuudestaan ja urastaan. Tuloksena siitä siunatusta elämän vaivannäöstä ja itsestään luopumisesta istutte nyt tällä te konfirmaatiojuhlittavat nuoret, puettuina enkelimäiseen taivasasuun ja jumalaista kirkkautta heijastavaan asuun..
Herramme Jeesus Kristus itse kulki kärsimyksen ahtaasta portista itsensä kieltämisen kapeaa tietä ristinkuoleman kautta ylösnousemukseen. Hän selittää itse omaa vuorisaarnaansa osoittaessaan tätä tietä elämään, kun hän sanoo (Joh. 14:6): Minä olen tie ja totuus ja elämä; kukaan ei pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.
Teitä on rippikoulussa opetettu miten päästään sille tielle, joka pyhässä kasteessa on saanut alkunsa teidänkin elämässänne. Monin rukouksin ja huokauksin Kaikkivaltiaan puoleen me nyt teitä saatamme, ja toivomme itsellemmekin sitä, että saisimme kulkea sitä samaa tietä, jota esiisät ja äidit kulkivat ennen meitä, ja jonne he rukouksin ja kyynelin meitä saattoivat uskoen, toivoen ja rakastaen.
Kotiin vievä tie on aina kapea. Moottoritie ei vie kenenkä kotiin, vaan vauhdilla kodin ohi, korkeintaan lähelle. Katu kapenee ja vihdoin kodin pihaan johtaa ahdas ja mutkitteleva pihatie, johon on vielä laitettu ajoesteitä ja hidastimia. Kuitenkin se on maailman rakkain tie. Joutuessanne valitsemaan elämän tietä auttakoon se kapean kotikadun kuva teitä näkemään elämän hidastimiakin tarpeellisina, koska niiden kautta Jumala auttaa meitä yhä uudelleen hiljentämään vauhtia ja hiljentymään elämän ristin alla. Kulkekaamme sitä vanhaa Kristustietä kotiin: te nuoret niin kuin teidän kotiväkenne ja vieraanne, ja minäkin. Pysykää taivaan tiellä, ystävät Jeesuksen! (SV 212).