Päivän teksti on ns. Luukkaan evankeliumin kenttäsaarnasta. Se on Luukkaan version Matteuksen evankeliumissa esitetystä Vuorisaarnasta. Ne poikkeavat aika paljon toisistaan mutta niissä on myös paljon yhteistä. Emme tiedä onko kyse saman tilanteen erilaisista taltioinneista vai aivan eri tilanteista. Emmekä myöskään tiedä onko kumpaakaan pidetty sellaisina kokonaisuuksina kuin ne evankeliumeissa kerrotaan vai ovatko kumpikin evankelistojen tyylisyistä tekemiä koosteita Jeesuksen opetuksesta eri tilanteista.
Kumpikin on kuitenkin sijoitettu evankeliumien alkupuolelle ja niiden tarkoitus on olla uuden messiaan ohjelmajulistuksina.
Molemmissa on ajatus siitä, että Jeesuksen julistuksessa ja toiminnassa tapahtui jotain, jonka jälkeen maailma ei enää ole entisenlainen.
Erona on se, että kun Vuorisaarna huipentuu vihollisrakkauden vaatimukseen, tämä Kenttäsaarna alkaa siitä.
Luukas esittää neljä teesiä, jotka ovat kaikki saman asian eri puolia.
Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Varsinaisesti tuo viimeinen lause ei ole parjaamista vaan ruumiillista kaltoinkohtelua.
Sen jälkeen Luuka esitää muutaman käytännön esimerkin siitä, mitä tuo vihollisen rakastaminen on.
Tässä tekstissä Jeesus esittää radikaalisti uuden rakkauden käskyn. Vt:ssa (3 Ms 19:18) rakkauden käsky rajoittui vain lähimmäisiin ja korkeintaan oman kansan jäseniin. Tuota lähipiiriä on Kreikassa kuvattu sanalla philoi, josta tulee myös sana filantropia, hyväntekeväisyys. Sanan alkuperäismerkitys oli ”minun omani” – minun perheeni, ystäväni, liittolaiseni, eläimeni – jopa tavarani. Sen vastakohta oli xenoi, vieraat. Heitä kohtaan ei ollut pääsääntöisesti mitään velvotteita – ei Kreikassa eikä Israelissa. Päinvastoin, jos katsotaan esimerkiksi Psalmeissa olevia rukouksia, niin siellä rukoillaan hyvinkin usein vihollisille onnettomuutta ja jopa kuolemaa. Ainoat poikkeukset tästä perussäännöstä olivat Israelissa velvollisuus huolehtia pakolaisista ja Kreikassa lyhytaikainen vieraanvaraisuus muukalaisia matkalla olijoita kohtaan. Tosin tämäkin rajoittui yleensä oman yhteiskuntaluokan sisälle.
Yhteiskuntatieteellisissä tätä Välimeren alueen tapaa omien rakastamisesta kuvataan ns. resiprokiateorioissa. Se on vastavuoroisten lahjojen antamista joko tavaran tai palveluiden muodossa. Vähitellen kumpikaan osapuoli ei tiedä kumpi on kummalle velkaa ja kuinka paljon. Noista lahjoista on muodostunut side, joka on lähes rikkumaton. Sen rikkominen on aina osapuolille vakava asia. Muinaisessa Kreikassa se johti Peloponnesolaissotaan kun spartalaiset suuttuivat siitä, että ateenalaiset rikkoivat nuo vastavuoroisuusvelvoitteensa.
Tämä resiprookkinen käytös on ihan normaaliakaikille ihmisille. Päivän tekstimme jälkeen Jeesus toteaakin, että
32Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. 33Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. 34Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran.
Sen jälkeen Jeesu jatkaa vielä: 35Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.
Tässä onkin avain tämän tekstin ymmärtämiseen. Vihollisen rakastaminen on kristityn velvollisuus, koska Jumalakin tekee niin.
Piispa Aimo T. Nikolainen toteaa Luukkaan evankeliumin selityksessään, että ”Jeesus lähti realistisesti siitä,, että ihmisten keskinäiset suhteet ovat huonot, että lähimmäinen yleisesti on vihollinen.” Tältä kannalta ajateltuna, ero omien ja muukalaisten välillä on vain aste-ero. Kaikki ovat Jumalan lapsia ja kristittyjen olisi rakastettava kaikkia Jumalan lapsia samalla tavalla.
Tämä ajattelutapa oli opetuslapsillekin aika paha pala nieltäväksi – puhumattakaan muille juutalaisille. Siksi evankeliumit ja Apostolien teot sisältävät useita kertomuksia siitä kuinka joko Jeesus tai apostolit kohtasivat pakanoita ja hyväksyivät heidät Jumalan lapsiksi.
Kristinuskon merkittävin ero juutalaisuuteen on sen universaalisuudessa. Jumalan kansa ei ole vain yksi kansakunta vaan evankeliumi kuuluu kaikille. Samalla kun lähimmäinen osoittautuu viholliseksi niin vihollisesta tuleekin lähimmäinen.
Tuo ajattelutapa on meille luonnostaan vieras. Biologisesti ja kulttuurisesti meillä on olemassa tietty varovaisuus ja ennakkoluulo muita kuin oman ryhmämme jäseniä kohtaan. Jopa niin, että oman ryhmän inhottavatkin jäsenet hyväksytään koska heidän käyttäytymistapansa tunnetaan. Tuo ennakkoluulo nousee tuntemattoman pelosta. Vieraasta ei tiedä miten hän käyttäytyy ja se on uhka.
Mutta oli kyse tutusta tai vieraasta, tekstin opetus on selvä. Kristityn tehtävänä maailmassa on olla rauhanrakentaja. ”Autuaita ovat rauhantekijät”, kuten Jeesus Matteuksen Vuorisaarnassa sanoo.
Käytännön tasolla se on sitä, mistä nuo Jeesuksen antamat esimerkit antavat viitettä. Kristityn ei pidä vastata loukkauksiin loukkauksilla vaan hillitä itsensä. Kuten apostoli Paavali opettaa ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla (Rm 12:17).” Tai kuten edellinen kirkkoraamattu käänsi: ”Älkää kostako pahaa pahalla” Vähän myöhemmin samassa kappaleessa hän sanoo: ”Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä (21).” Siinä välissä hän siteeraa Vt:n sananlaskua: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.”
Tuo sananlasku ei tarkoita sitä, että saisi vihamiehensä kiemurtelemaan omantunnontuskissaan vaan kyse oli konkreettisesti elämänmahdollisuuksien antamisesta. Aavikolla yöt saattavat olla hyvinkin kylmiä ja jos kekäleet pään päällä kannettavissa tuliruukuissa pääsivät sammumaan, se saattoi merkitä paleltumista.
Jumalan rakkautta voikin verrata lämpöön. Viha on samalla tavalla rakkauden puutetta kuin kylmä on lämmön puutetta. Kun Jumala jakaa rakkauttaan meille, se poistaa kylmyyden sydämestämme ja saa myös meidät rakastamaan. Samalla tavalla kristityn tulee levittää tuota rakkauden tulta eteenpäin. Kyky rakastaa ei noude meistä itsestämme vaan on heijastumaa Jumalan rakkaudesta. Meitä kehotetaan muistamaan aina epäystävällisyyttä ja vihamielisyyttä kohdatessamme, että sen esittäjältä puuttuu tuota rakkautta, jota me saamme Jumalalta yllinkyllin.
Adventtivirressä lauletaan siitä kuinka ”nöyryys ja hiljisuus, on valtasi salaisuus, voimalla väkivallalla, et tahdo hallita.” Rakkaus ja sen jakaminen, on se voima, jolla Jumala on päättänyt muuttaa maailman. Tähän maailman muuttamiseen meidät on kutsuttu Jumalan työtovereina. Ja tuohon kutsuun me vastaamme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan…