Kysymys ihmisarvosta on jälleen hyvin ajankohtainen. Koko käsite tuntuu vain monesti olevan ”hakusassa”: sekoitetaan ihminen itse ja hänen tekonsa, ominaisuutensa tai ansionsa. Tällä tavoin ajatellen ei voida saavuttaa todellista tasa-arvoa.
Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisarvo onkin ankkuroitu ihmisen ulkopuolelle, Jumalaan. Syntisinä olemme tosin hänen silmissään kelvottomia. Mutta Kristuksen ristinuhrilla lunastamina olemme mittaamattoman arvokkaita. Jokaisesta on maksettu sama, kallis hinta. Erilaisinakin olemme yhtä arvokkaita – olemmehan Jumalan ainutkertaisia luomuksia.
Tällaisina meidän tulee pitää toinen toisiammekin – silloinkin, kun emme voi tai emme saa hyväksyä toisen kaikkia tekoja. Monesti kuitenkin kuulemme uutisia ihmisarvon loukkauksista. Toisaalta joskus saadaan vastaanottaa päinvastaisia, ilahduttavia viestejä: toista pidetään parempana kuin itseä. Joskus jopa joidenkin oma henki tulee uhratuksi toisen pelastamiseksi hengenvaarasta. Näinhän kuuleman mukaan kävi eräässä sukellusveneen tulipalossa: korkeat upseerit pelastivat siviilihenkilön, mutta samalla nämä joutuivat itse alttiiksi kuolettaville myrkkykaasuille.
Tuollaista yhdenkin arvostamista löydämme myös päivän evankeliumista. Tämä korostuu erityisesti kertomuksessa eksyneestä, mutta sitten löytyneestä lampaasta. Joku saattaisi tosin ajatella: mitäpä merkitsee kokonaisuuden kannalta, jos yksi lammas sadasta eksyy, kun sen löytääkseen paimenen on vieläpä tehtävä vaarallinen retki. Mutta yksikin eksynyt lammas oli paimenelle arvokas! Paimen oli itse valmis asettumaan vaaroille alttiiksi pelastaakseen yhdenkin lampaistaan.
Erikoista tässä kuitenkin on se, että paimen jätti muun lauman, nuo 99, oman onnensa nojaan! Tunsiko paimen todella vastuunsa koko laumasta? Kysymyksestä tulee entistäkin kipeämpi, kun muistamme lampaan ja paimenen merkitykset Jeesuksen vertauksessa: ”Tietäkää, että Herra on Jumala. Hän on meidät luonut, ja hänen me olemme, hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat” (Ps.100:3).
Kyllä varmasti Jeesus rakastaa kaikkia yhtä paljon. Hän on antanut uhrinsa koko maailman syntien tähden. Ristille naulittuna hän otti vähäisimmänkin, Jumalan tieltä eksyneen ja hänen tahtonsa rikkoneen lampaan osan: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh.1:29). Me kaikki olemme noita vähäisiä lampaita, mutta kaikilla on Jumalan silmissä sama arvo. Juuri siksi tuon Herran lauman koko on vertauksessa tarkasti 100, ei ”noin 100” – tai vaikkapa joku suuri luku. 100-han on ”Elon laskuopin” mukaan 10 x 10. Tämä lukujen tulo viittaa Kristukseen, Jumalaan ja ihmiseen, kymmenen käskyn täyttäjään. Yksi kuoli ristillä koko kansan puolesta. Pelastus on valmistettu kaikille.
Mutta jo maan päällä eläessään Jeesus osoitti tuota yhtäläistä, jakamatonta ihmisarvoa seurustelleessaan ja aterioidessaan elämässään epäonnistuneiden, julkisyntisten, rujojen ja muiden halveksimien kanssa. Eikä Jeesus kaihtanut keskustella vastustajiensakaan kanssa.
Kovin monille Jeesuksen uhrautuva, armahtava rakkaus on kuitenkin yhdentekevää. Kovin monet eivät koe sitä sydämessään tarvitsevan, sanoen: ”Mitäpä minä Jeesuksella, kun enhän ole mitään väärääkään tehnyt – maksan veroni enkä ole saanut sakkojakaan. Ja Jumala, näetkö, teenhän paljon hyvääkin…” Mutta joka omantunnon hädässä huutaa Herran puoleen, tämän Herra sanallaan nostaa ja armahtaa ja kantaa armollaan turvallisesti vaikeidenkin vaiheiden ja kerran ajan rajan yli, perille pääsyn toivossa. Joka tapauksessa päivän evankeliumi korostaa Jumalan kutsun henkilökohtaisuutta – noille 99:llekin tulee toivottavasti joskus oma vuoronsa kuulla kutsu ja huutaa Herraan puoleen.
Vanhemmille on tuttua: jos lapsi vaikkapa karkaa, eksyy ja katoaa, on vanhemmilla ja monilla muillakin huoli ja murhe. Lapsikin hätääntyy. Mutta kun lapsi löytyy, iloitsevat sekä lapsi että vanhemmat.
Samoin taivaassa iloitaan yhdestäkin kadonneesta, joka löytyy – syntisestä, joka tekee parannuksen. Mutta miten tämä on ymmärrettävä, kun me vielä elämme maan päällä? Jäämmekö itse osattomiksi tuosta ilosta? Ei suinkaan! Taivas on todellisuutta, vaikkakin vielä vajaasti, jo maan päällä – siellä, missä Jeesus on saanut herättää uskon ja tulla ihmisten sydämiin. Sovittamalla syntimme ristillä Jeesus on valmistanut meille Jumalan anteeksiannon, joka otetaan uskoen vastaan. Puhdas omatunto tuo rauhan, joka ylittää kaiken ymmärryksen, ja ilon, jollaista tämä maailma ei voi tarjota. Mutta myös Jumalan palvelijat – hänen enkelinsä maan päällä – iloitsevat Jumalan pelastavasta työstä jo yhdenkin kohdalla. Taivaaseen päästyä yhteistä iloamme ei enää voi mikään häiritä, ja se kestää ikuisesti.
Kaiketi haluaisimme päästä tuohon iloon. Siksi ”vanhat” kyselivät toisiltaan: ”Rakas ystävä, miten on sinun sielusi laita?” Esittäessäni nyt tämän saman kysymyksen, en toki tahdo asettua tuomariksi. Minun on tutkittava itseänikin. Sekä Jeesus että Johannes Kastaja julistavat: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (esim. Matt.3:2, KR38). Parannuksen tekeminen ei puolestaan ole muuta kuin syntien katumista ja Vapahtajaan turvautumista, sanan armolupauksien varaan jääden. Tämän uskon seurauksina tulevat rakkaus, rauha ja ilo – näinhän Pyhä Henki luo uutta meidän elämässämme. Jos parannuksen tekeminen on päässyt unohtumaan, seurauksena on epäuskoon ja Jumalasta eroon joutuminen. Mutta niin kauan kuin on aikaa, on mahdollista tehdä parannus.
Oppi-isämme Luther aivan oikein korostaa, että tuo Jeesuksen ja Johanneksen sana merkitsee kristitylle kutsua jokapäiväiseen parannukseen. Uskovinakin teemme jatkuvasti syntiä. Mutta jokapäiväisen parannuksen myötä synti ei saa meissä valtaa, varjellumme uskossa ja meillä säilyy ikuisen elämän toivo. Tässähän on kasteemme jokapäiväinen ulottuvuus. Niin kauan kuin meillä on uskoa, kelpaamme Jumalalle ja vältämme ikuisen kadotuksen. Saakoon meitä rakastava Jumala tehdä pelastavan työnsä meissä päivittäin.
”sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room.3:23). Mutta ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh.3:16). ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä” (1.Kor.15:3-4). ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja” (Ef.2:8). ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Ga.2:20). Jeesus sanoo: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). Iloon, rauhaan ja vapauteen saakka saat omistaa tämän lupauksen.