6. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 7:37-39, Erkki Marttinen

Erkki Marttinen
Raisio, pyhä on myös kaatuneitten muistopäivä

Olemme tänään kuulleet luettavan kolme raamatunkohtaa. Kahdessa viimeisessä ollaan odottavalla kannalla. Jeesus lupaa Henkensä elämän veden lähteeksi häntä odottaville ja Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslapset sekä Maria ja eräät muut naiset ja Jeesuksen veljet olivat tutussa kokoontumipaikassaan rukouksessa odottaen, mitä tuleman pitää. Vain Vanhan testamentin kertomuksessa profeetta Elia saa kohdata Jumalan, mutta hänkin varmaan toisella tavalla kuin oli luullut sen tapahtuvan.

Me kovin helposti toivoisimme Jumalan toimivan äkisti ja rajusti, niin että näkyy ja tuntuu. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan olemme varmasti toivoneet ja rukoilleetkin, että Jumala puuttuisi peliin. Niin minäkin. Olen mm rukoillut, että tietyt väärintekijät poistettaisiin tehtävistään. Mutta Jumalan toiminta ei useinkaan näytä olevan myrskyä ja rajuilmaa vaan hiljaista tuulen huminaa. Kirjailija Anna-Mari Kaskinen sanoo eräässä kirjoituksessaan, että me odotamme Jumalalta selviä ihmeitä, mutta emme huomaa hänen hiljaisia ihmeitään.

Näitä viime mainittuja tapahtuu Ukrainassa ja Euroopassa koko ajan ja paljon. Pelkästään humani-taarinen auttaminen on saanut ihmiset ja kansat liikkeelle. Täällä Raisiossakin on yksi ukraina-laisten auttamiskeskus. Ja me Lounais-Suomen Sotaorvot – sallittakoon tämä kerrottavan – järjestimme viime vuonna hyväntekeväisyyskonsertin Suomeen paenneiden ukrainalaisten lasten auttamiseksi. Vastaavasti moninkertaisessa määrin toimittiin Suomessa myös viime sotien aikana. Kyllä rintamalta on kerrottu Jumalan suoranaisiakin ihmeitä taistelujen kulkuun, mutta vielä ratkaisevampaa on ollut Jumalan hiljainen ihme eli kotirintaman ja koko kansan tuki mitä erilaisimmissa muodoissaan ja se ”kaveria ei jätetä” -henki.

Kun kaatuneen kotiin tuotiin ylipäällikön suruviesti ”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että ….” tai kun rovastin musta hahmo pyöräili kylätiellä suunnaten surutaloon tai kun naapurin sotilas lomallaan toi ikävät terveiset tai kuten isäni tapauksessa isän sisar kutsuttiin naapuritaloon kuulemaan sinne naapurimiehen lähettämän kaatumistiedon, niin kyllä silloin omaisista tuntui, että maa järisee ja kalliot halkeavat eikä Jumala ole siinä. Kuitenkin sukulaisten, ystävien ja naapurien tuki ajanoloon alkoi tuoda sitä vähäistä tuulen huminaa. Sittenkin elämä jatkui, ei tietenkään samanlaisena vaan monin tavoin vajaana jopa oman elämän loppuun saakka. Mutta kuitenkin saatiin kokea Jumalan hiljaista ihmettä, niitä elävän veden virtoja, joista Jeesus puhui.

Tyttäreni oli viime kuussa työmatkalla Etelä-Afrikassa ja Namibiassa. Viime mainitusta maasta hänelle jäi erityisesti mieleen kolme asiaa. Ensinnäkin suomalaiset ovat aina tervetulleita sinne. Heidät otetaan ystävinä vastaan ja he saavat erityiskohtelun. Ja toinen vähän hauskakin asia on, että monella namibialaisella on suomalainen etunimi kuten vaikkapa suosittu Toivo. Miksi suomalaiset ovat heille näin rakkaita ja arvostettuja? Vastaus löytyy siitä, että suomalaiset ovat jo yli 150 vuotta tehneet maassa kristillistä lähetystyötä ja osana sitä arvokasta kehitystyötä. Pastori Martti Rautanen ja neljä työtoveriaan aloittivat lähetystyön Ambomaalla, joksi maata tuolloin kutsuttiin, vuonna 1870. Rautanen toimi siellä yli viisikymmentä vuotta. Tästä kaikesta on kasvanut hyvää hedelmää ja Namibian oma evankelis-luterilainen kirkko, joka tietysti nyt johtaa kaikkea työtä.

Toinenkin Martti on namibialaisilla kiitollisessa muistossa, nimittäin silloinen Yhdistyneitten kansakuntien apulaispääsihteeri, myöhemmin Suomen tasavallan presidentti, Martti Ahtisaari, joka vaikutti voimallisesti Namibian itsenäistymiseen.

Kolmas asia, jota tyttäreni ihmetteli oli se, että vaikka nuorisotyöttömyys laukkasi 50 prosentissa, niin nuorten keskuudessa rikollisuus oli silti hyvin vähäistä. Kaikki edellä mainitut hyvät asiat kertovat Jumalan hiljaisesta ihmeestä, Pyhän Hengen työstä, elävän veden virroista. Hän on saanut paljon hyvää aikaan. Hedelmistä puu tunnetaan.

Meillä jokaisella lienee jokin tai muutama raamatunkohta ylitse muiden. Minulla sellainen on tuo profeetta Elian kokema hiljainen tuulen humina. En odota Jumalalta mitään räväkkää toimintaa. Riittää, että hän on Jeesuksessa Krituksessa paljastanut kasvonsa. Riittää, että Jumalan ja Jeesuksen Pyhä Henki tekee hiljaista työtään minussa ja muissa. Arjen pienet ihmeet riittävät. Ne ovat todellisia. Kun vain itse muistaisi olla avoin ja nöyrä, jossa olisi tilaa Jumalan Hengelle.

Jos katsomme Suomen viimeisen sadan vuoden kehitystä, niin kyllä siinä näkyy vahvasti Jumalan hiljainen ihme. Olemme yksi maailman parhaita kansakuntia monessa suhteessa. Perusta on kirkkojen ja muitten kristillisten yhteisöjen pitkäjänteisessä työssä. Mutta saako kehitys jatkua? Se riippuu siitä, saavatko Jumala ja hänen sanansa ykköspaikan suomalaisten ja täällä asuvien sydämessä.