1.
Vanha Testamentti on paikka paikoin veristä luettavaa. Se kertoo kauniiden, lämpimien ja hyvien asioiden ohella myös sodasta, taisteluista ja veritöistä.
Pelottavinta on, että ne ovat joskus Jumalan itsensä käsky ja määräyksiä Hänen kansalleen, jota Hän johdattaa Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan. Maa ei ole heidän omansa, ennen kuin he ovat valloittaneet sen miekan terällä. Pakanakansoja ei säälitä eikä säästetä. Edes naiset ja lapset eivät aina saa armoa Hänen vihansa edessä, kun kokonaiset kaupungit vihitään tuohon omaksi.
2.
Sellaista ei ole helppo lukea, jos on sisäistänyt Jumalan Sanan Hänen omassa Pojassaan. Sillä Jeesus, meidän Herramme ja Vapahtajamme, käskee kääntää toisenkin posken sille, joka lyö Hänen omaansa kasvoihin, kulkemaan ylimääräisen kilometrin sen kanssa, joka pakottaa Hänen omansa yhden virstan matkalle, kieltää ajamasta miekkaa heiluttaen Hänen asiaansa ja kehottaa rukoilemaan niidenkin puolesta, jotka vainoavat Häntä Hänen omissaan.
Sellainen on Jumala, kun Hän pyhyydestään luopumatta ilmoittaa syvimmän olemuksensa, rakastavan sydämensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
Vanhan testamentin verisissä kertomuksissa kohtaamme sen sijaan Jumalan Hänen pyhässä vihassaan. Sellaisena Hän näyttäytyy ihmisille sen jälkeen, kun Paratiisin ovi on suljettu ja kerubit asettuneet paljastettu miekka kädessään vartioimaan sille johtavaa tietä. Sitä ei voi enää kulkea, eikä kukaan kestä Jumalan vihan edessä, eivät edes pienet lapset, naiset eivätkä vanhukset.
Ja kuitenkin Jumala on vihassaankin rakkaus. Vihansa verhon takana Hän valmistaa jotakin uutta, joka ei kumminkaan ole uutta, vaan jotakin, mikä on ollut alusta asti olemassa. Jumalan vihan pimeän pilven reunus alkaa värjäytyä lämpimästä valosta, joka loistaa sen takana, niin kuin se loisti lupauksena jo ensimmäisille ihmisille heidän lankeemuksensa jälkeen – se armon evankeliumi, joka kertoo Vaimon Siemenestä ja käärmeen päästä, jonka tämä murskaisi käärmeen purtua ensin kantapäähän lupauksen Lasta, Jumalan ja Marian Poikaa.
3.
Se rangaistus, joka lepää koko ihmiskunnan yllä, tulee jo nyt Kanaanin maan asukkaiden osaksi. Se ei kuitenkaan ole pelkästään osoitus Jumalan vihasta syntiä kohtaan, vaan myös rakkaudesta, jota Hän osoittaa syntisiä kohtaan, niin vaikea kuin sitä onkin ymmärtää verisiä kertomuksia lukiessa. Mutta niin se vain on, että Jumala valmistaa rakkautensa kasvot kätkiessäänkin yllättävälle armolleen tietä.
On todella Hänen armoaan eikä israelilaisten ansiota, että Jumala valitsee maailman kaikista kansoista ja heimoista juuri Aabrahamin jälkeläiset, pitää heitä hengissä silloin, kun nälkä tappaa kansaa heidän synnyinsijoillaan, ja kun heitä aletaan sortaa ja alistaa, kutsuu heidät Mooseksen johdolla Egyptistä kohti Luvattua maata ja uutta tulevaisuutta.
Ei Israelin kansa ole itsessään yhtään sen parempi kuin mikään muukaan maailman kansoista. Että se saa elää toisten kuollessa, perustuu pelkästään Jumalan armovalintaan ja uskollisuuteen, ei pelastettujen moraaliseen ylemmyyteen eikä edes heidän järkkymättömään uskoonsa. Israelin historia on paremminkin kertomus kansan alituisesta uskottomuudesta, lankeemuksista ja synnistä kuin horjumattomasta uskosta ja ehtymättömästä rakkaudesta.
Mutta Jumala ei lupaustaan peru eikä sanojaan kadu. Sillä Jumala on vihassaankin Rakkaus, joka ilmoittaa itsensä omassa pitkämielisyydessään Israelin kansaa kohtaan. Jumalan vihan takana on lopulta se Hänen rakkaudestaan kumpuava suunnitelma, joka oli Hänellä alusta asti: että Vanhasta liitosta voisi syntyä Uusi liitto, että lain peite väistyisi evankeliumin kasvoilta ja että se, minkä Abraham uskossa näki, voisi tulla todeksi niin, että hänen siemenessään ”kaikki kansakunnat maan päällä” tulisivat siunatuiksi, eivät vihatuiksi eivätkä hävitetyiksi.
4.
Päivän Vanhan testamentin lukukappale (2. Moos. 17: 8-13) on osa sitä veristä historiaa, josta edellä puhuttiin. Siinä puhutaan sodasta, jota Israel käy vihollisiaan vastaan. Tosin tällä kertaa Israelin kimppuun hyökätään. Silti hyökkäävät amalekilaiset ovat yksi niistä kansoista, jotka ennestään asuivat Luvatussa maassa ja joilta se piti ottaa väkivalloin Israelin käyttöön.
Näemme Joosuan, joka johtaa taistelijoita, ja Mooseksen, joka rukoilee heidän puolestaan.
Se on kamppailua, jossa rukoilijakin väsyy. Vaikuttavalla tavalla kertomus kuvaa, kuinka Aaron ja Huur asettuvat Mooseksen tueksi: he pitävät vanhan miehen käsiä ylhäällä, jotta tämä jaksaisi rukoilla koko pitkän päivän ajan. Ja niin Israel lopulta voittaa taistelun amalekilaisia vastaan.
5.
Meillä, Uuden liiton kristityillä, ei ole enää sota ”verta ja lihaa vastaan, vaan pääruhtinaita ja valtoja vastaan, maailman herroja vastaan, jotka tämän maailman pimeydessä vallitsevat, pahoja henkiä vastaan taivaan alla” (Ef. 6:12). Nämä herrat eivät yleensä käy kimppuumme miekoin eivätkä keihäin, vaan usein hyvin hienoin ja henkisin asein. Se ”pimeys”, jossa ne asuvat, näyttää usein viattoman valoisalta. Eikä se ole meistä kaukana. Sen tähden joudumme taistelemaan pimeyden valtoja vastaan myös ja ennen muuta oman sydämemme ovella.
Emmekä me käy tätä sotaa Vanhan liiton sotapäällikkö Joosuan johdolla, eikä taistelutahtoamme pidä yllä Mooses, Jumalan pyhän tahdon ilmoittaja. Sitten heidän päiviensä Armon aurinko on tullut kokonaan näkyviin Jumalan lain pimeän pilven takaa, ja meitä johdattaa uusi Jeshua ja meidän puolestamme rukoilee uusi Mooses – meidän Herramme Jeesus Kristus. Hänen aseinaan ei ole miekka eikä edes kivilinko, vaan Jumalan Sana ja oma, vapaaehtoinen kärsimys myös niiden kanaanilaisten puolesta, jotka Vanhan liiton aikana joutuivat kärsimään ennenaikaisen rangaistuksen siitä, mikä olisi ollut meidänkin oikeudenmukainen osamme.
Niin – se olisi todella ollut myös meidän, ”Pohjolan kanaanilaisten” osa ilman Jumalan Sanaa, joka tuli lihaksi, ilman Jumalan Poikaa, joka luopui kirkkaudestaan meidän hyväksemme. Vihan ja ankarina toimeenpantujen rangaistusten sijasta Hän asettui itse niiden alle sovittaakseen syntimme ja aloittaakseen näkyvällä tavalla sen armon ajan, joka oli Jumalan lupauksena totta jo silloin, kun musta ja salamoiva lain pilvi peitti sen taakseen.
6.
Se, mitä Vanhan liiton aikana tapahtui, on myös esikuvallista ja ennakoivalla tavalla opetukseksi meille. Sellainen on myös Mooseksen rukous, josta päivän Vanhan testamentin lukukappale kertoo.
Mooses oli Vanhan liiton seurakunnan paimen – ei pappi, mutta kansan kaitsija ja johdattaja. Hän rukoili kansansa taistelijoiden puolesta.
Myös Uuden liiton paimenen virkaan kuuluu rukoilla niiden puolesta, jotka kantavat taistelun helteen. Sitä ei enää käydä miekkaa heiluttaen eikä keihäällä muita puhkoen, vaan sotien pahaa vastaan ja hyvän puolesta omassa itsessä ja siinä ympäristössä, johon itse kukin meistä on asetettu omalle paikalleen.
Uuden liiton paimenen tehtäviin kuuluu Sanan julistamisen ja sakramenttien toimittamisen lisäksi seistä rukouksessa vahvana niiden puolesta, jotka taistelevat arkisen elämän ja kutsumusten eri tehtävissä ja usein vaikeitten haasteitten keskellä. Niin tapahtuu joka pyhä messussa, kun tuodaan yhteisiä asioita esirukouksessa Jumalan eteen ja erityisesti, kun seurakunnan omia esirukousaiheita luetaan kootusti alttarin äärellä. Niin kuitenkin pitäisi tapahtua myös sananpalvelijan kotona, hänen kaupungilla kulkiessaan, autoa ajaessaan ja tietysti kotihartauksien yhteydessä.
Mooseksen pitäisi jaksaa pitää käsiään ylhäällä ja pyytää Jumalalta voimaa taistelijoille, jotka itse eivät ehkä jaksa kamppailun tiimellyksessä edes rukoilla. Niin on ainakin silloin, kun asioita uskotaan papille rukoiltaviksi. Ja niin tapahtuu, tapahtuu usein.

7.
Mutta kuinka Mooses, vanha mies, jaksaa rukoilla? Kuinka hän muistaa kaikki hänelle rukoiltaviksi annetut asiat? Niitä on paljon enemmän kuin vain yhden päivän taistelu amalekilaisia vastaan.
Auttaako, jos hän kirjoittaa ylös kaikki pyynnöt ja rukoilee niitä sitten tämän listan mukaan. Mutta kuinka usein sen pitäisi tapahtua, jotta rukoukset kuultaisiin? Nämä sodat kestävät päiviä, viikkoja, kuukausia tai suorastaan vuosia. Ne eivät lopu auringonlaskun aikaan.
Ei esirukousten listaaminen ole huono ajatus. Ja on niitäkin pappeja, joille on annettu erityinen esirukouksen armolahja ja myös mahdollisuudet siihen: hyvä muisti ja säännölliset elämäntavat, rauhallinen mieli ja kyky löytää aikaa tärkeimmille asioille. Kaikilla papeilla ei näitä lahjoja kuitenkaan ole – ja kaikki väsyvät, niin kuin vanha Mooses.
Mutta onko rukous ylipäätään suoritus? Onko siinä kyse meidän järjestelmällisyydestämme ja ahkeruudestamme ja muistimme tarkkuudesta?
Ei ole. Rukouksessa kyllä taistellaan, mutta se ei sittenkään ole meidän työtämme eikä vain yksittäisten pappien tai siihen erikseen kutsuttujen uskovien asia. Sillä näin Jeesus opettaa meitä:
Ja kuin rukoilet, niin ei sinun pidä oleman niinkuin ulkokullatut. Sillä he mielellänsä seisovat ja rukoilevat synagogissa ja kujain kulmissa, että he ihmisiltä nähtäisiin. Totisesti sanon minä teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kuin sinä rukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves ja rukoile Isääs, joka on salaisuudessa, ja Isäs, joka salaisuudessa näkee, maksaa sinulle julkisesti. Ja kuin te rukoilette, niin älkää olko paljon puhuvaiset, niinkuin pakanat, sillä he luulevat heitä paljon puheensa tähden kuultavan. Sentähden älkäät olko heidän kaltaisensa. Sillä Isänne tietää kyllä, mitä tarvitsette, ennen kuin te häneltä rukoilettekaan. (Matt. 6:5-8)
8.
Rukous ei ole meidän suorituksemme, jonka avulla etsimme ihmisten kehuja ja hyväksyntää. Meidän maailmassamme koko ajatus on vähän outo. Jeesuksen maailmassa julkista rukousta sen sijaan arvostettiin. Palkka siitä tulikin ihmisiltä, mutta ei Jumalalta.
Ei rukous ole myöskään sellainen hyvä työ, jolla ansaittaisiin Jumalan suosio. Kun Jeesus sanoo, että Jumala ”maksaa” sille, joka rukoilee sydämensä hiljaisuudessa, Hän ei tarkoita tekojen ansioita, vaan että Jumala kuulee rukouksemme ja antaa meille, mitä pyydämme – jos se on Hänen tahtonsa.
Ja vaikka Jeesus päivän evankeliumissa kehottaa kestävyyteen rukouksessa, ei Hän tarkoita, että se olisi keino taivuttaa Jumala noudattamaan meidän tahtoamme. Kuningasten kirjassa (1 Kun. 18) on kuvaus siitä, kuinka Baalin papit koettavat huutamalla ja hyppimällä saada epäjumalansa vastaamaan heidän rukouksiinsa ja kuinka Elia pilkkaa heitä sanoen, että ”taitaa olla Baal nukkumassa tai muissa hommissa, kun ei viitsi vastata teidän kiljuntaanne. Huutakaa siis vielä kovempaa. Ehkä hän sitten kuulee teitä.”
Ei Jumala kuule meitä meidän paljon ja taidokkaan puhumisemme tähden. Ei Hän kuule meitä paremmin, jos huudamme oikein kovaa. Sillä Jumala tuntee tarpeemme ja hätämme. Ei meidän tarvitse Häntä opettaa.
9.
Mutta miksi meitä sitten ylipäätään kehotetaan rukoilemaan? Miksi Jeesus kertoi päivän evankeliumin vertauksen miehestä jynttäämässä yöllä naapurinsa ovea ja ruinaamassa ruokaa yllättävän vieraan kestitsemiseksi? Miksi Hän on kertonut myös vertauksen sitkeästä leskestä ja jumalattomasta tuomarista, joka ei ala auttaa hädänlaista hyvyyttään, vaan vain päästäkseen eroon tämän ainaisesta ruikutuksesta (Luuk. 18:1-8). Sillä näin Jeesus päättää tämän vertauksen: ”Eikös Jumalan pitäisi valituita auttaman, jotka yötä ja päivää häntä huutavat? Pitäiskö hänen sitä kärsimän? Minä sanon teille: hän auttaa heitä pian.” (Luuk. 18:7-8)
Avain tämän asian ymmärtämiseen löytyy siitä, mitä Jeesus sanoo välittömästi vertauksen jälkeen: ”Kuitenkin, kuin Ihmisen Poika on tuleva, löytäneekö hän uskoa maan päältä?“ (Luuk. 18:8) Jeesus puhuu uskosta heti kestävästä rukouksesta puhuttuaan.
Toisena avaimena tämän rukoussunnuntain sanoman ymmärtämiseen on se, mitä Jeesus oli opettanut juuri ennen päivän evankeliumin vertausta. Siihen Hän päättää myös Matteuksen evankeliumista kuulemamme opetuksen rukouksesta. Kummassakin kohdin Jeesus opettaa meille Isä meidän -rukouksen.
10.
Isä meidän -rukous on Jeesuksen vastaus monisanaisille pakanoille, jotka luulevat rukouksen olevan työntekoa, jumalten opettamista tai maaginen väline vaikuttaa niiden tahtoon. Ja usko on myös Herran rukouksen syvin olemus.
Missä ei ole uskoa, siellä ei ole rukoustakaan. Missä ei ole rukousta, siellä ei ole myöskään uskoa.
Tämä „uskon rukous“ ei kuitenkaan ole aina eikä useinkaan vain näkyvää ja kuuluvaa puhetta, ei huulten eikä aina sielunkaan tiedostettua toimintaa. Pohjimmiltaan se on Pyhän Hengen liikettä, joka uskon syvimpänä salaisuutena yhdistää Kristuksen hengellisen ruumiin jäsentä sen Päähän, mutta myös toisiin uskoviin samassa Ruumiissa. Ja juuri silloin, kun tuntuu, että rukouskin kuivuu huulille, Pyhä Henki saattaa suorastaan huutaa meidän puolestamme ja meissä:
„Mutta niin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä emmepä me tiedä mitään rukoilla niinkuin tulis, vaan Henki rukoilee meidän edestämme sanomattomilla huokauksilla.“ (Room. 8:26) Niin P. Paavali opettaa meitä uskosta ja rukouksesta.
Rukouksen sanallinen sisältö onkin enemmän meitä, meidän uskomme vahvistumista ja toinen toisiamme kuin Jumalaa varten. Jumala tuntee kyllä muutenkin niin meidän kuin lähimmäistemmekin hädän.
Mutta yhtä kaikki Hän tahtoo meidän sanovan sen ääneen itsellemme ja toinen toisillemme samalla, kun puhumme siitä Hänelle. Miksi? Jotta me avautuisimme Hänen avulleen ja lähimmäistemme tarpeille. Omia asioitamme koskevien pyyntöjen ja toisten tarpeita koskevien esirukousten tarkoituksena on auttaa meitä ottamaan vastaan Jumalan apu ja pitämään avoinna rakkauden kanavat meidän ja Kristuksen hengellisen ruumiin toisten jäsenten välillä, niin että Pyhä Henki voisi vapaasti liikkua Päästä jäseniin ja niistä takaisin Pään kautta toisiin jäseniin.
11.
Sen tähden Herra Jeesus yhtäältä opettaa jatkuvaa, alituista, keskeytymätöntä rukousta ja toisaalta antaa meille lyhyen, yksinkertaisen rukouksen, johon sisältyy kaikki, myös lähimmäistemme hätä ja tarpeet eli Isä meidän -rukouksen. Sen Jeesus opetti, kun opetuslapset kysyivät Häneltä, kuinka heidän pitäisi rukoilla.
Kun uskossa rukoilemme Isä meidän, tiedämme, että pyydämme niitä asioita, joita Jumala tahtoo meidän pyytävän, ja tiedämme myös rukoilevamme oikein. Sen lisäksi saamme liittää rukoukseemme ja sanattomiin huokauksiimme ne pyynnöt ja kiitoksen aiheet, jotka ovat sydäntämme lähellä tai jotka on annettu meille rukoiltaviksi.
12.
Tämä kaikki on suureksi lohdutukseksi ja avuksi minulle, heikolle papille, heikoista heikoimmalle rukoilijalle ja maailman huonoimmalle esirukoilijalle. Minäkin saan uskoa, että „Henki rukoilee puolestani“ niitä asioita, joita lausun ääneen Isä meidän -rukouksessa. Sehän sisältää kaiken, mitä tarvitsemme! Minäkin saan uskoa, että myös silloin, kun en muista nimeltä mainita enkä asia kerrallaan luetella niitä monia ystäviä ja heidän pyyntöjään, jotka on minulle annettu muistettaviksi, Henki kyllä muistaa ne ja mainitseekin niistä.
Mutta kyllä minunkin pitäisi, pitäisi muistaa ja mainita. Sen tähden palaamme vielä Vanhan testamentin lukukappaleessa kerrottuun taisteluun. Ja nyt käännän peilin seurakunnan suuntaan ja sanon painokkaasti:
13.
Muistakaa myös pastorianne! Olkaa te hänelle Aaron ja Huur, jotka esirukouksin kannattelevat hänen käsiään. Niin hänkin jaksaa rukoilla teidän puolestanne ja sanoin ja teoin toteuttaa myös sitä, mitä P.Jaakob opettaa päivän epistolassa.
Kaikki hengellinen elämä ja rukous lähtee siitä, että saamme Kristuksen tähden parannuksessa ja uskossa syntimme anteeksi ja että voimme tunnustaa myös toisillemme, että olemme lankeavia ja heikkoja ihmisiä. Ripissä saamme tunnustaa syntimme Jumalalle ja kuulla synninpäästön papin suusta Jumalan itsensä sanana. Ja joskus pystymme pyytämään syntejä myös toisiltamme anteeksi.
Kun tässä uskossa ja armon osallisuudessa Kristuksen tähden ja Hänessä rukoilemme, „vanhurskaan rukous voi paljon“. Se voi jopa pitää heikon pastorin kädet rukoukseen kohotettuina. Ja vaikka uskon rukous ei parantaisikaan ruumiin sairautta, se voi kantaa parantumattomasti sairaan yli kuohuvan Jordanin sen toiselle puolelle, Jumalan valtakuntaan ja taivaalliseen Luvattuun maahan asti.
Se on suurin mahdollinen ihme ja rukousvastaus. Mutta suuri on sekin, jonka Jumala myös voi tehdä: että Hän antaa ruumiin terveyden takaisin sitä pyytäville. Ja sitäkin saa pyytää. Amen.