Kaatuneitten muistopäivä
Nyt jo edesmennyt tunnettu pappi ja kirjailija Juhani Rekola antaa eräässä kirjassaan juutalaisen keskitysleirivangin puhua seuraavaan tapaan: Sinä Jumala teet kaikkesi, että sinuun ei uskottaisi. Mutta vaikka kuinka vaikeaksi sen teet, uskon silti sataprosenttisesti. Me olemme tottuneet puhumaan ja kuulemaan sellaista julistusta, että Jumala ilmoittaa itsensä eri tavoin. Kristillisen julistuksen tunnetuin sana lienee evankeliumi, ilosanoma Jumalasta tai Jumalalta. Kun kuulin luettavan nuo juutalaisen rabbin sanat, jäin miettimään; tottahan tuokin on, ehkä enemmän kuin tulemme ajatelleeksikaan. Kristillisessä kielenkäytössä ilmaisemme asian vain vähän toisin. Sanomme, että Jumala kätkeytyy.
Viime sotien aikana monissa kodeissa parahdettiin, missä sinä olit, Jumala. Ylipäällikön suruviesti sotilaan kaatumisesta saapui kymmeniin tuhansiin koteihin. Yksi sellainen oli nykyisen raisiolaisen Birgitta Malmbergin lapsuudenkoti: ”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että 3.4.1942 Nils Nordman on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista + Valitan syvää suruanne + Lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin + Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim.” Kun ottaa huomioon, että noin 30.000 kaatunutta oli avioliitossa, josta oli myös lapsia, ja monilla oli sisaruksia, heistäkin osa jo perheellisiä, sekä useimmilla kaatuneilla oli elossa vielä isä ja äiti, on kaatuneitten omaisia täytynyt olla satojatuhansia. Paitsi että suru oli yhteisöllistä koko kansaa koskettavaa, erittäin raskaasti se painoi kaatuneitten omaisia, varsinkin heidän omia perheitään. Ei siis ihme, jos monen sydämestä nousi tuskainen kysymys, missä sinä olit, Jumala. Varmasti monessa kodissa toteutui Jeesuksen kehotus sanan mukaisesti: ”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa.” (Matt. 6: 6)
Meille jokaiselle lienee tuttu Raamatun kertomus palavasta pensaasta. Mooses kyselee Jumalalta, kuka tämä oikein on. Hän saa vastaukseksi: ”Minä olen se joka olen” ja ”Minä olen” (2. Moos. 3:14). Eräs heprean kielen asiantuntija on sitä mieltä, että Jumalan vastaus oikeasti kuuluu: Minä olen se, joksi minä kulloinkin osoittaudun.
Niin, minkälaiseksi Jumala on osoittautunut? Onko hän kätkeytynyt naamion taakse, joskus julmankin, tai onko hän lukinnut oven? Meidän on tehnyt mieli rynkyttää tai potkia ovi auki, mutta yritys on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Kun Jumala ilmoitti olevansa se, joksi hän kulloinkin osoittautuu, yhtä ilmenemismuotoaan hän ei kuitenkaan voi koskaan kieltää. Ja se on Jeesus Kristus. Jeesus on Jumalan kasvot. Jeesushan sanoi, että joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän sekä että Isä ja minä olemme yhtä. Jeesuksessa näemme aina laupiaan Jumalan, kutsuvan, hoitavan, eheyttävän ja armahtavan Jumalan, jopa mukana kärsivän. Siksi Jumalaa onkin etsittävä aina Jeesuksesta käsin. Silloinkin kun olemme nähneet Jumalan vain selkäpuolelta, ennemmin tai myöhemmin hänen kasvonsa ovat kuitenkin kirkastuneet meille. Raskaissakin vaiheissa on koettu arjen ihmeitä. Se on sitä Jumalan kirkkautta elämässämme. On toteutunut Jeesuksen lupaus: ”Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6: 6)
Rintamalta tulleissa kirjeissä korostettiin paljon Jumalan tätä puolta. Lainaan suruviestien kokoelmasta osan eräästä sankarivainajan puolisolle lähetetystä kirjeestä: ”I komppanian varajohtajana otan osaa teitä kohdanneeseen suruun sekä ilmoitan tapahtumasta seuraavaa. Miehenne kaatui 21.7.1941 Keinosenmäen taistelussa kranaatin sirpaleista. Hänen viimeiset sanat minulle oli että lähettää terveiset teille ja perheellenne ne häneltä toivomuksella että ylösnousemuksessa on jälleennäkeminen. … Vänrikki Erkki Holopainen.”(Kaija Sepposen kokoelma).
Isäni kirjoittaa äidilleni viimeisen kirjeensä viimeisessä lauseessa: ”Sinulle ja tulevalle pienellemme (tarkoittaa minua) runsasta Herran siunausta toivoen.” Kenttäpastori Aatos Laiho ilmoittaessaan isäni kaatumisesta äidilleni toteaa hyvin lämpimässä kirjeessään mm: ”Jumalan hyvyys ja laupeus ovat aina suuremmat kuin hänen kovuutensa.”
Sankarivainajien ja muitten omaisten sekä Karjalan ja kodin menetyksestä emme osaa kiittää. Tuskin on tarkoituskaan. Mutta siitä me kiitämme, että noistakin kohtaloista ja ajoista on selvitty. Jumala on sittenkin ollut kanssamme. Jopa runsaasti siunannut.
Kiitollisena tästä kaikesta laskemme tänään seppeleitä. Kaatuneitten omaisten osalta totean sen verran, että seppeleenlaskijoina on kolmannen sukupolven edustajat. Priskan isoisä oli ensimmäinen Raisioon haudattu sankarivainaja. Kain isoisä oli viimeinen taistelussa kaatunut raisiolainen.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus opettaa rukoilemaan ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa”. (Matt. 6:10) Nuorempana ajattelin Jumalan tahdon toteutumisen tarkoittavan aina jotakin ikävää ja kohtalokasta. Ehkä tähän vaikutti se, että jonkin ikävän tapahtuman tai kuoleman yhteydessä kuulin usein sanottavan, että se oli Jumalan tahto. Samaa kokemusta lienee itsekullakin. Nykyisin ajattelen toisin. Jumala tahto pyrkii hyvään. Jos ihmiskunta eläisi Jumalan tahdon eli Jeesuksen opetuksen mukaisesti, tämä maailma olisi paratiisi. Lisäänkin Isä meidän – rukouksen ko. kohtaan mielessäni usein sanan hyvä, tapahtukoon sinun hyvä tahtosi.
Toinenkin muutos on ajattelussani ilmennyt. Aikaisemmin kuvittelin, että Jumalan tahto toteutuu meidän ulkopuoleltamme tulevana. Näinkin on, mutta kyllä kait Jeesus tätä opettaessaan tarkoitti, että me ihmiset olisimme Jumalan tahdon kanssatoteuttajia. Ajatelkaa, mikä kunniatehtävä, olla Jumalan työtoveri! Eikä tämä koske vain ns. alan ihmisiä eli kirkon työntekijöitä vaan jokaista omalla paikallaan. Jumala on kutsunut sinut olemaan hänen käsinään, jalkoinaan, silminään, korvinaan, suunaan ja ylipäätänsä hänen toimijanaan. Siis tuomassa Jumalan kirkautta ihmisten arkeen. Paavali kirjoittaa efesolaisille: ”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:10)
Eräältä pieneltä pojalta kysyttiin kerran, tiedätkö, minkälainen on pyhimys. Poika mietti hetken ja vastasi sitten: ”Sellainen, jonka läpi paistaa aurinko.” Hän oli kirkon lasimaalauksessa katsellut henkilöitä, jotka auringon valossa näyttivät kirkkailta. Pojan vastaus oli silti paljon syvällisempi, kuin mitä lie itse ymmärtänytkään. Pyhässä kasteessa meidät on kutsuttu pyhiksi eli päästämään Jumalan valoa lävitsemme tähän maailmaan. Tiedämme toki, että meissä se valo usein samentuu tai peräti pimentyy, mutta Jumalan kutsu pysyy. Kristinuskoa kutsutaan yleisesti uskonnoksi. Vierastan tätä. Kristillinen usko on Jumalan ja ihmisen välinen suhde, ei uskonto sanan varsinaisessa mielessä. Emme harjoita uskontoa, vaan yritämme elää todeksi uskoamme.
Kristilliseen uskoon liittyy aina vahvasti toivo. Se on yleensäkin kantava voima elämässä, kuten se oli erittäin suuresta merkityksestä sotien aikana. Olemme varmasti kaikki kuulleet sanonnan ”toivon mukaan”. Se on alunperin Paavalin kielenkäytöstä maalliseen kieleen siirtynyt ilmaisu ja samalla muuttunut sisällöltään. ”Toivon mukaan” tarkoittaa arkikielessä samaa kuin toivottavasti, mahdollisesti, ehkäpä. Paavalilla sisältö oli toinen. Hän tarkoitti varmaa asiaa, pelastusta ja muita Jumalan lupauksia, jotka aikanaan toteutuvat. Koska ne eivät vielä ole konkretisoituneet, ne ovat olemassa toivossa. Aikanaan toivo täyttyy. Tämän päivän epistolassa Paavali kirjoittaa roomalaisille: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme.” (Room. 8:24) Raamatun suomentajat ovat selvyyden vuoksi lisänneet – ja aivan oiken – yhden sanan varma. ”Se on varma toivomme.”
Hyvä kuulija, tässä toivossa ja tästä toivosta käsin meidät on kutsuttu elämään kahden maan kansalaisina. Siinä Jumala meitä siunatkoon!