5. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 16: 23-33, Tuomo Lindgren

Tuomo Lindgren
Harjavalta

Tämän päivän otsikko sanoo rukouksesta, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Se on hyvä määritelmä. Rukous ei ole huulten puhetta, vaan sydämen. Rukous on sisäisen elämämme asia. Se tapahtuu hiljaisuudessa meidän mielessämme tai sydämessämme.

Rukouksessa asettaudumme Jumalan eteen. Viivähdämme hetken hänen seurassaan. Siksi myös koko jumalanpalvelus on rukousta, koska tänne tullut kansa on tullut Herran huoneeseen ja samalla Jumalan eteen: puhumaan sydämen asioita Jumalalle ja tulemaan hänen puhuttelemaksi.

Kun kaksi persoonaa tapaavat, he tervehtivät toisiaan. Välittömästi seuraa kysymys, mikä vie meidät myös jo rukoukseen sisälle. ”Mitä sinulle kuuluu?” Sinä olet tullut Harjavallan kirkkoon Jumalan eteen ja hän kysyy sinulta: Mitä sinulle kuuluu? Ja sitten sinä kerrot –ilosi ja kipusi, vuodatat sydämesi hänelle. Mitä sinä olet nähnyt, mitä kohdannut ja keitä olet kohdannut, mitä tuntenut, missä onnistunut, mistä tullut kiitolliseksi, mitä jäit vaille, mitä sinä kaipaat, missä epäonnistuit, mikä on sinua satuttanut. Kerrot murheesi ja tuot myös niiden ihmisten elämään kuuluvia asioita Jumalalle, jotka ovat sinua lähellä.

Koska tapaaminen on molemminpuolinen tapahtuma, sinä et ole vain äänessä, vaan myös kuuntelet mitä taivaan Isällä on sinulle kerrottavaa. Mitä hän vastaa sinun kertomaasi, mitä hän muuta kertoo: Mitä Isälle kuuluu. Isät yleensä tekevät lapsilleen kaikenlaisia juttuja. Samalla kun he talvella kolaavat lunta pihalta he tekevät lumikasaan liukumäen, kun syksyllä haravoidaan lehtiä, siihen tulee kiva pomppukasa. Sinä tiedät, että Jumala rakastaa sinua. Aamuisin hän järjestää sinulle lintujen konsertin – paljon valoa ja päivä päivältä enemmän lämpöä. Koko luonnon heräämisen näytelmä on silmiesi edessä. Mitä Jumala haluaa näyttää sinulle tänään. Päivän evankeliumissa Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan. Hän antaa rukoukseen mallin. Meidän tulee rukoilla Isää Jeesuksen nimessä.

Vanhana kirkon opettajat täydentävät rukouksen sanomalla, että meidän tulee rukoilla Isää Jeesuksen nimessä ja Pyhässä Hengessä. Viime kädessä Pyhä Henki meissä rukoilee Isää Jeesuksen nimessä ja joskus jopa Jeesuksen opettamin sanoin. Rukoilemme Isämeidän rukousta tai publikaanin rukousta: Jumala. Ole minulle syntiselle armollinen.

Kun Isää rukoillaan Jeesuksen nimessä? Onko siinä jokin salaisuus? Miksi rukoillaan – Jeesuksen nimessä?

Johanneksen evankeliumissa Jeesus toistamiseen puhuu siitä, että hän on tullut Isän luota; että Isä ja Poika ovat yhtä. Jeesuksessa on koko Jumalan täyteys. Se on aivan keskeistä myös silloin kun rukoilemme Isää Jeesuksen nimessä. Jeesus on portti Isän sydämeen. Isän luokse mennään vain Jeesuksen kautta – myös rukouksessa. Jeesuksen tähden meillä on pääsy Isän luo.

Kun ihminen vetoaa Jeesukseen rukouksessaan – se on ikään kuin Jumalan heikko kohta – Jumala on herkkä kuulemaan niitä viestejä. Jeesuksen nimi Isän korvissa on jotakin suurta ja ohittamatonta. Koska Jeesuksessa on ilmennyt hänen suurin rakkaudentekonsa meitä ja koko maailmaa kohtaan. Luulen, että siinä on paljon vielä sellaista mitä me emme voi ymmärtää, kun Jumala tulee ihmiseksi ja antaa henkensä puolestamme. Siinä tapahtuu jotakin meidän pieneen mieleemme käsittämätöntä. Mutta samalla jotakin sellaista, mikä nostaa taivaallisen Isän mieleen valtavan suurta rakkautta, kun lausumme Jeesuksen nimen.

Rukous Jeesuksen nimessä ei luonnollisestikaan ole mitään höpötystä. Kun rukoilija turvautuu Jeesuksen nimeen, hän uskoen laittaa samalla toivonsa Jumalan armoon Jeesuksen tähden. Niin kuin Jumala Jeesuksessa on osoittanut armonsa ja rakkautensa ihmisiä kohtaan – se, mitä pyydetään, tuodaan saman rakkauden valokeilaan.

Pyytäkää Isältä Jeesuksen nimessä, niin te saatte – Mitä ikinä pyydätte, hän antaa teille. Me tiedämme, että Jumala ei ole karkkiautomaatti. Hän ei ohjaa meitä maallisten rikkauksien pariin, vaan etsimään taivaallisia aarteita. Hän ohjaa meitä rukoilemaan mitä tarvitsemme, ei sitä mitä haluamme. Niillä on ero. Kun Isältä pyydetään jotakin ja se tehdään Jeesukseen vedoten. Toki Jeesuksen ystävänä voi pyytää mitä vain.

Pyytäkää niin te saatte ja teidän ilonne on täydellinen – mikä sinulle olisi täydellinen ilo. Mistä ylipäätään tulet iloiseksi. Mikä sinut tekee iloiseksi. Mitä sinä tarvitset kaikkein eniten. Oletko pyytänyt sitä? Oletko saanut? Onko mahdollista, että olet kyllä saanut, mutta et vain tiedä sitä. Jos Jumalalta pyytää leipää, hän ei ehkä laita sitä suuhusi. Jos työtä, ihmeellinen valo ei ehkä paista siihen kohtaan lehteä, missä työpaikkailmoitus seisoo. On etsittävä ja katsottava ympärilleen. Joskus pelkäämme ottaa Jumalan lahjoja vastaan, koska emme tiedä mihin Jumala meitä kuljettaa. Mutta pelko on turha, vain Jumalan lahjat antavat täydellisen ilon.

Täydellinen ilo on jotakin sellaista, mitä tämä maailma ei voi antaa. Suuri ilo voi koitua siitä, mitä Jumala antaa meille monissa lahjoissaan. Koti, puoliso, lapset, työ, jokapäiväinen toimeentulo, ruoka ja monet asiat, jotka tekevät elämän helpommaksi. Se ei kuitenkaan ole suurin ilo. Mutta täydellinen ilo voi olla inhimillisesti vaikeidenkin olojen keskellä. Suurin lahja on siinä mikä täyttää kaipuumme sydämen pohjia myöten. Se on Jumalan tunteminen.

Tätä meidän tulisi etsiä kaikkein eniten: Jumalasta tulevaa iloa – kasvua hänen lapsenaan.

Se merkitsee samalla sitä, että meidän olisi opeteltava rukoilemaan ja rukouksessa viivyttävä hänen lähellään. Se on kuitenkin vaikeaa, koska kiusaukset, joita emme edes huomaa, vievät ajatuksemme muihin asioihin ja rukous sammuu.

Pyytäminen Jeesuksen nimessä sitoo rukouksen Jeesuksen persoonan salaisuuteen. Rukous nousee uskon luottamuksesta, Se lähtee siis sydämestä.

Paula Tuomikoski kirjoittaa rukousta käsittelevässä pikkukirjassaan: Rukous on toimintaa, jossa usko tapahtuu. Usko ilmenee rukouksena. Ilman rukousta ei ole uskoa. Ihminen uskoo rukoilemalla. Rukous vaatii myös harjaantumista. Oppiakseen kävelemään tai kirjoittamaan ihminen tarvitsee harjoitusta. Oppiakseen rukoilemaan ihminen tarvitsee myös harjaantumista.

Oletko tyytyväinen omaan rukouselämääsi? Kolme vuotta sitten sanoin saarnassa, että se on minun avoin haavani. Se on sitä edelleen. Suurin ongelma siinä lienee se, että se tuntuu suorittamiselta eikä hengittämiseltä, johon sitä toisinaan verrataan. Ehkä tässä juuri on näköharha. Jos rukous edellyttää harjoittelemista ja vaivannäköä, se ei aina voikaan tuntua pelkältä vuoristoilman syvähengittämiseltä. Se on myös kilvoittelemista, kurinalaista tahdon hallintaa. Pyhä Henki rukoilemme meissä lakkaamatta. Mutta oma rukouksemme ei ole vain jotakin mitä tapahtuu meissä. Se ei ole täysin automaatio. Se vaatii kilvoitusta ja harjaantumista. Sitä kukaan ei voi tehdä puolestamme. Tämä taitaa olla luterilaisten kristittyjen erityisongelma: kilvoittelun puute. – Että kasvaisimme Kristuksen sotilaina taistelussa hyvää ja pahaa vastaan. Se on taistelua, jota käydään itsessämme – rukouksen muodossa. – Lankeaminen kiusauksiin on merkki rukouselämän hiipumisesta.

Siksi rukoukseni (ja ehkä sinunkin) tänään on: Pyhä Isä, anna minulle rukouksen henki, rukous, mikä viipyy luonasi, oppii sinusta – voittaa kiusaukset – kasvaa hedelmää ja nauttii henkesi synnyttämää iloa – Jeesuksen nimessä.