Tämän sunnuntain aiheena on ”Rogate” (= anokaa, rukoilkaa) Rukoussunnuntain latinankielinen nimi tulee rukouskulkueista, joita Roomassa järjestettiin 300-luvulta alkaen. Ne korvasivat keväisin pelloille suuntautuneet pakanalliset kulkueet. Aloitimme tämän messun ristikulkueella, joka onkin yksi muoto rukouskulkueesta. Kulkueperinne on vielä näkyvämpi itäisessä naapurikirkossamme ortodokseilla. Ristikulkue ei ole ainoastaan näytös, vaan nimenomaan viesti näkymättömään maailmaan. Erilaiset kulkueet ovat vanha keksintö muussakin kuin kristillisessä merkityksessä. Samoihin aikoihin kaupungintalolla järjestäytyy juuri vappumarssi.
Rukoussunnuntain tekstit puhuvat siitä, mitä rukoileminen on ja mitä lupauksia siihen sisältyy. Teksteissä kerrotaan myös Kristuksesta suurena esirukoilijana ja rukoilemisen opettajana. Mitä on rukous, ja miten osaamme rukoilla oikein? Tutuimpia rukoustapoja lienevät perinteinen lausuttu rukous, hiljainen rukoushuokaus ja laulettu rukous. Yksi muoto on juuri liikekielinen rukous. Maaliskuussa opiskelin kristillisen kasvatuksen pastoraalikurssilla Järvenpäässä. Kävimme viikon aikana läpi paljon erilaisia menetelmiä, yhtenä niistä peripateettinen menetelmä, joka pohjautuu antiikin ajan Aristoteleen koulukuntaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kävelemistä. Tarina kertoo, että istumisen sijaan Aristoteles käveleskeli ympäri käytäviä keskustellessaan oppilaiden kanssa. On syytä uskoa, että mieli ja keho ovat tekemisissä toistensa kanssa. Kävellessä ajatuskin virtaa paremmin. Muutenkin tämä aika on sellainen, että ihmiset ovat liikkeellä. On tarve kokoontua yhteen fyysisesti sometuksen sijaan.
Sitten on laulettua rukousta. Laulettua rukousta on liturgia, eli vuorolaulu. Laulettua rukousta ovat myös virret. Laulettu sana voi tiivistää voimakkaita tunteita ja ajankohtaisiakin asioita, viesti on vahvempi laulettuna kuin puhuttuna. Laululla on myös yhdistävä ja yhteisöllinen voima joka voi yltää sukupolvienkin yli. Laulamme seuraavaksi virren vanhasta virsikirjasta. Sen sanat on jaettu teille sinne virsikirjan väliin. Tämä virsi löytyi vuoden -38 virsikirjasta numerolla 440. Vuoden -86 virsikirjaan sitä ei otettu jostakin syystä mukaan.
”Jo vääryys vallan saapi, se huutaa taivaaseen. Se turmaa ennustaapi, vie kansat kurjuuteen. Ken Herran oikeutta nyt täällä julistaa, ja ken vanhurskautta nyt tahtois puolustaa?
Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan. On valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan. Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan, ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan.
Kas köyhän leivän syövät nuo jumalattomat. He viatonta lyövät ja häntä vainoovat. He kurjaa ahdistaapi kuin käärme kiukussa. Korvansa tukkeaapi tuon raukan huudoilta.
He armotonna vievät osuudet orpojen. He söivät lesken leivät, on Herra nähnyt sen. Hän vanhurskaasti kostaa vääryydentekijät, rankaisee ansiosta nuo viekkaat ryöstäjät.
Vaan voitonpäivän kerran vaivaiset näkevät, vanhurskaus kun Herran lyö väärät, väkevät. Oi Herra, voimas näytä, kansaasi armahda ja hurskaan pyynnöt täytä ja päästä vaivasta.”
Kyseinen virsi on jo saanut enemmänkin poliittisia sävyjä, kun Jyväskylässä opiskelijat lauloivat tätä pääministeri Sipilälle. On sääli, että virsi ei löytänyt tietään vuoden 1986 nykyiseen virsikirjaan, sillä sanathan ovat ikävä kyllä ajankohtaisemmat kuin koskaan.
Palataanpa vielä hetkeksi päivän evankeliumin loppujakeisiin. ”Nyt te kyllä uskotte”, sanoi Jeesus. ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Nämä jakeet yhdistyvät mielessäni Tuomiosunnuntain evankeliumitekstiin. ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Ja samoin Jeesus vastaa toisille, totisesti, kaiken minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni… Aina kun olemme jättäneet auttamatta lähimmäisiämme, olemme jättäneet Jeesuksen yksin. Olemme joutuneet hajalle. Meillä yksittäisenä seurakuntana ja maailman kaikilla kristityillä on vielä tekemistä siinä, että olisimme yksi ruumis Kristuksessa.
Ensi vuonna vietämme reformaation 500-vuotis merkkivuotta. Aika ajoin kirkkoa on ravisteltu, kun se on meinannut kavuta liiaksi vallan kahvaan oman sanomansa kustannuksella. Meidän täytyy muistaa myös oma historiamme kirkkona, ja kritisoida yhteiskunnallisia toimia, silloin kun se on aiheellista, vaikka se aiheuttaisi yleistä pahennusta. Vähävaraisten, sairaiden, eläkeläisten ja työttömien tukia ja oikeuksia poljetaan niin paljon kuin ehditään. Kaikkea voidaan perustella talouden kasvun vaarantumisella. Mutta miten käykään henkisen kasvun ja hyvinvoinnin? Yhteiskuntakritiikin lisäksi kirkon on oltava kriittinen itseään kohtaan. Onko seurakunta vain hyväosaisten puuhastelukerho, vai onko meillä sijaa majatalossa myös kaikkein kurjimmille? Miten me kohtaamme epämiellyttäviä, syrjäytyneitä ja haisevia ihmisiä… Ovatko he tervetulleita saman katon alle? Ovatko he veljiä ja sisaria vai diakoniatoimiston asiakkaita?
Viime sunnuntain tekstit puhuivat siitä, mitä on elää taivaan kansalaisena maailmassa. Täällä voimme olla monin tavoin ahtaalla. Virren sanat toistavat ihmisten tuntoja myös tästä ajasta, vaikka virsi on kirjoitettu alun perin ja 1600-luvun lopulla. Psalmin 58 pohjalta. Kovin paljon ei ole muuttunut. Ihmisiä vainotaan kansallisuuden, ideologian, uskonnon vuoksi, ja nöyryytetään sosiaalisen asemansa vuoksi.
Kristittyjen tärkein opetus on: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Vallitsevassa yhteiskunnassa meille uskotellaan, että pärjääminen on itsestä kiinni. Toisista huolehtiminen voi olla paheksuttavaa. Kristityillä on myös yhteisöllinen vastuu huolehtia heikoimmista.
Voimme muistaa lähimmäisiämme esirukouksen kautta. Rukouksin voimme joka päivä kiittää elämämme hyvistä asioista, mutta meillä on myös lupa pyytää Jumalaa avuksi. Kuitenkin täytyy muistaa se, että rukous ei ole keino siirtää vastuuta eteenpäin. Emme voi välttämättä jättää asiaa sikseen, kun olemme lausunut rukouksen jonkun puolesta. Rukous voi vahvistaa meitä auttamaan lähimmäisiämme konkreettisella tavalla. Ruokkien, vaatettaen, hoivaten tai vain olemalla läsnä. Joka antaa, saa itse moninkertaisena takaisin. Myös Jeesus itse on suuri esirukoilija ja rukoilee meidän puolestamme, että saisimme tähän tehtäväämme voimaa.
Niin kuin evankeliumikin kehottaa, olkaa rohkeat! On mahdollista löytää rauha myös kaaoksen keskeltä.