Rakkaat kristityt;
minulla on ollut ilo monien vuosien varrella työskennellä hyvin elämää ymmärtävien ihmisten kanssa. Eräs tällainen yhteistyökumppani aikoinaan oli Lieksan poliisipäällikkö. Kuuluin perheväkivallan ehkäisytyöryhmään. Työryhmä oli moniammatillinen, minä edustin seurakunnan perheneuvontaa, hän poliisia – joukkoon kuului edustaja sosiaalitoimesta, lastensuojelusta, a-klinikalta ja terveyskeskuksesta. Kokoonnuimme useamman vuoden ajan noin kerran kuukaudessa tarkastelemaan perheväkivaltatilanteita. Yhteisissä kokoontumisissa sitten sovittiin, millaisilla yhteistyökuvioilla pyritään tarjoamaan apua.
Aivan keskeinen henkilö tässä yhteistyössä oli poliisipäällikkö. Hän oli keskeinen siksi, että hänelle varmaankin vahva työkokemus oli opettanut, että poliisin keinoin ei perheväkivaltaa voida hoitaa. No – poliisin tehtävänä tietenkin oli mennä väkivaltatilanteisiin ja saattaa tarvittaessa asianomaiset vastuuseen teoistaan.
Vuodet olivat kuitenkin opettaneet, etteivät ongelmat rankaisemalla korjaannu. Väkivallalla on taipumus toistua. Jos syylliselle tulee käräjiltä sakko – huonoimmassa tilanteessa se vielä maksetaan yhteiseltä tililtä – siis uhrikin maksaa, rangaistus tuntui jotenkin mielettömältä. Tai ehdollinen vankeus, joskus jopa ehdoton – rangaistuksen jälkeen tilanne saattaa toistua. Mutta ongelma ei poistu – elämän vaikeus vain säilyy. Poliisipäällikön viisautta oli kutsua kokoon ryhmä, jolla on toisenlaiset työkalut käytössään.
Me kaikki muut edustimme auttavia ja hoitavia tahoja. Tavoitteena oli päästä keskusteluyhteyteen sellaisten perheiden kanssa, joissa väkivaltatilanteita oli ollut. Monta hedelmällistä yhteistyökuviota syntyi näiltä pohjilta. Ainoa tavoite oli auttaa niitä, joita voidaan auttaa. Tavoitteena oli saada väkivaltakierre poikki.
On jotenkin syvän inhimillistä, että pahaan halutaan vastata pahalla. Tai ylipäätään niin, että kuvittelemme, että kunhan sanon asiat suoriksi tai annan selkeän tuomion – niin asiat jotenkin korjaantuvat. Ja kuitenkin – mikään ei ole sen varmempaa kuin, että jos väkisin yrittää asioita ja erityisesti ihmissuhteita korjata – niin ei onnistu. Mitä enemmän käytät voimaa – sen suurempi on vastustus. Siksi vihalla ei koskaan voiteta mitään, sillä ei saavuteta mitään hyvää.
Tuo poliisi tiesi kokemuksestaan sen hyvin. Hän tiesi, kuinka rangaistuksienkin jälkeen ihmiset tekevät samoja rikoksia kuin ennenkin. Tarvitaan muuta, että kierre saadaan poikki.
Jeesuksen opetuksien äärellä saa usein jäädä ihmettelemään. Saa jäädä ihmettelemään siitä yksinkertaisesta syystä – että elämänviisaus on niin vahvasti hänen sanoissaan läsnä., Kun meitä tänään kehotetaan armahtamaan toisiamme tai jättämään tuomitsematta, tai jättämään syyllinen julistamatta syylliseksi – niin sanat ovat syvästi elämänmakuiset. Uskallanko nähdä sen? Jeesus julistaa jotain aivan muuta, kuin mihin me olemme tottuneet.
Elämä kumpuaa armahduksesta. Elämä kumpuaa hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta. Elämä kumpuaa rakastetuksi tulemisesta. Se ei kumpua siitä, että maailma vedetään täyteen rajoja, joille määritellään oikea ja väärä.
Minulla on vahva usko siihen, että jos me haluamme kokea kirkossamme ja seurakunnassamme uudistumisen aikoja – on meidän opittava olemaan armollisempia toisillemme. Ei vihasta synny mitään hyvää. On ollut erittäin surullista kuulla, että kuluvan kesäkuun aikana meidän piispamme on saanut osakseen vihapostia siksi, että hän on osoittanut hyväksyntäänsä yli totuttujen rajojen. Hän on hyväksynyt kirkon työyhteyteen sukupuoliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeavia. Minun ymmärrykseni mukaan hän on toteuttanut hyvinkin sanaa: ”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.”
Jumalan evankeliumi, hyvä sanoma, on hyvin ihmeellinen. Se on ihmeellinen siksi, että se kätkee sisäänsä suuren riskin. Se riski on tämä: hyvän sanoman hyväksikäyttäminen. Voiko käydä niin, että joku, jolle evankeliumi ei kuulu – uskookin sen. Siis tarkemmin – voiko käydä niin, että joku, jolle se meidän mielestämme ei kuulu – uskookin sen. Onko niin, että joku, jolle meidän mielestämme kuuluun tuomio – uskookin evankeliumin. Voiko olla niin, että joku joka meidän mielestämme kuuluu vangiksi – uskookin itsensä vapaaksi. Onko evankeliumi meidän mielestämme liian hyvä sanoma.
Evankeliumi kuuluu kaikille! Hyvä sanoma kuuluu kaikille! Ei ole olemassa heitä. joille se ei kuuluisi. Rajat, joita vedämme, ovat vääriä.
”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”
Palaan vielä saarnan alkuun. Oli monia, joita emme voineet auttaa. Väkivalta kiertenä on tosi vaikea asia. Mutta oli heitäkin, joiden kanssa työskentelimme. Kuuntelua, kuuntelua, kuuntelua – ehkä ensimmäisen kerran elämässä kuuntelua. Elämän kipupisteiden kohtaamista. Armahdetuksi tulemisen kokemusta. Armahdetuksi tuleminenhan on sitä, että siitä huolimatta mitä olen tehnyt, minua ei hylätä – vaan saan itselleni elämisen oikeuden. Armahtaminen synnyttää elämänuskoa –ja sen jakamiseen meidät on kutsuttu.