Kristus on läsnä uskovassa
”Minun kirkkauteni on tullut julki heissä.” Näin Jeesus sanoi seuraajistaan, siis meistäkin. Millaista on olla taivaan kansalaisena maailmassa? Millaisia ovat kristityn tuntomerkit? Jeesuksen kirkkauden välittyminen meissä – kuulostaa suurelta puheelta.
Vain sitä voi välittää mitä itsellä on. Jeesus kuvaili Jumalan ja uskovan ihmisen suhdetta sanomalla, että ”he ovat ottaneet omakseen sinun sanasi”. Jeesus myös kuvaili omaa suhdettaan uskovaan ihmiseen ja Jumalaan: ”He tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.” Kristus itse on läsnä uskovassa
Levon ja Pyhän löytäminen arkielämän vastapainoksi on taivaan kansalaisuutta
Jumalan sanan ottaminen omaksi tarkoittaa ainakin sitä, että tutustumme Raamattuun. ”Pysähtyminen Jumalan eteen on lepopäivän syvin tarkoitus.” (Katekismus 3). Tämä on katekismuksen, kolmannen käskyn ohje: ”Pyhitä lepopäivä.” Toki tiedämme, että nykyelämässä monille niin koululaisille kuin työn uuvuttamille tekee jo tiukkaa, että saa viikonvaihteen aikana lepoa ja univelkaa pois. Silti, kristityn tuntomerkki on ottaa omakseen Jumalan sanaa. Se on omakohtaista, vaikka vähäistäkin Raamatun lukemista. Kristitty etsiytyy sanan kuuloon eli yhteyteen toisten Jumalaan uskovien kanssa.
Työn ja arkipäivän sekä arkipäivän erottaminen toisistaan on Jumalan luomistarkoitus. Arjen ja pyhän erottaminen toisistaan on tärkeää, vaikkemme varsinaisesti olisikaan työmarkkinoiden työvoimaa. Ihmisen on hyvä löytää sekä pyhä että lepo. Se on taivaan kansalaisuutta käytännössä.
Kirkastuminen on taivaalliseen Jeesukseen uskomista
Käytännön kautta on oikein lähestyä kristityn tehtävää ja tuntomerkkejä. Lähimmäisyys on varmasti uskon ydintä. Uskominen on harhautunutta, ellei siinä ole lähimmäinen käytännössä mukana. Kysymys on oman ihmisarvon ymmärtämisestä ja sitä kautta toisen ihmisen samanlaisen arvon tunnustamisesta. Lähimmäisen rajat eivät ole uskon rajoja. Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta on perustavanlaatuinen esimerkki siitä, että avun antamisessa on kysymys ihmisen hädän lievittämisestä, ei uskonnollisten rajojen piirtämisestä.
Kun Jeesus puhui kirkkaudesta, hän toi esille lähimmäisyyden lisäksi toisenlaisen ytimen. Usko on turhaa ja tarpeetonta ellei siinä välity meille iankaikkisuus. Iankaikkisuus on kosketus johonkin, joka ylittää elämän ja kuoleman rajan. Se on Laulu taivaasta: Olen kuullut on kaupunki tuolla. Me uskomme jotain muutakin kuin Jeesuksen elämäntavan esimerkkiin ja lähimmäisenä toimimisen arvoon kristityn tehtävänä. Me uskomme taivaalliseen Jeesukseen. Kirkastusvuorikokemuksessa Jeesuksen lähimmät, Pietari, Jaakob ja Johannes (Mt 17:1-13), saivat hetken nähdä Jeesuksen jossain toisessa todellisuudessa. He olivat vuorella ja kokivat kuitenkin jotain muuta kuin tämän maanpäällinen aikamme, paikkamme ja käsityskykymme on.
Laulamalla kosketamme taivasta, hyräilykin on jo sinnepäin!
Psalmit ovat alun perin lauluja. Niiden synty on taivaan kosketusta ihmiseen, jonkin uuden puhkeamista esille: ”Laulakaa Herralle uusi laulu!” (Ps. 98:1) Tuossa Psalmissa 98 piirtyy esille laulamisen syy. Siinä kuvaillaan elävästi miten koko luotu maailma laulaa: meri, virrat ja vuoret ja maan asukkaat. Psalmi 33 puolestaan kuvaillee laulu johon liittyy kaunis soitto ja jopa riemullinen huuto. Siinä on myös linkki pari viikkoa sitten olleeseen hyvän paimenen sunnuntaihin. Tuolloin kerrottiin paitsi paimenvertauksesta myös siitä, että kysymyksessä on Misericordia Domini, Jumalan uskollisuus, joka täyttää koko maanpiirin.
Usein sanotaan, että laulu syntyy hiljaisuudesta. Hengellinen laulu syntyy levollisesta turvasta Jumalan huolenpidon alla. (Ps 33: 5). Hengellisellä laululla ravitsemme sieluamme ja kosketamme taivasta. Ja hyräilykin on jo sinne päin, taivasta kohti matkaamista arjen keskellä. Ja hyräillähän voi vaikka sauvalenkillä tai melkein missä tahansa.
Usko on Kristuksen läsnäolon tuntoa. Tämä uskon Henki luo elämää!