Rakkaat kristityt!
Tämän sunnuntain aiheena on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt.” Tämä kuuluu sellaisten pyhien joukkoon, jotka kutsuvat meitä tutkiskelemaan itseämme. Olenko kadonnut? Jos olen kadonnut – niin mistä ja keneltä? Tai – jos olen löytynyt – niin kuka on löytänyt? Mitä tämä on?
Aina välillä tapaa ihmisiä, jotka sanovat, että he ovat ihan eksyksissä – tai kadoksissa -. Siinä kokemuksessa on kai paljon jonkinlaista epätietoisuutta. En tiedä mitä minulle kuuluu, en tiedä oikein miltä asiat tuntuvat, en tiedä oikein mitä pitäisi tehdä, en tiedä mitä haluan. Olo on levoton, rauhaton.
Päivän evankeliumi kertoo tänään tullimies Matteuksesta. Jeesus lähti kaupungista tullin kautta – niin kuin ennen oli tapana – ja pyysi tullista tullimiehen seuraamaan itseään. Ja Matteus lähti. Emme tiedä miksi – en yritä edes arvailla. Mutta ainoa seuraaja hän ei ollut. Liittyi nyt vain Jeesusta seuraavien joukkoon.
Kertomuksessa ehkä yllättävää on se, että Matteus seurasi Jeesusta omaan kotiinsa. Sinne nimittäin mentiin aterialle. Aterialle tuli muitakin. Siellä lienee ollut muita tullimiehiä ”publikaaneja” ja muita syntisiä. Keitä sitten lienevätkin. Heitä tuskin lienee kovin vaikea löytää.
Fariseukset saivat tästä aiheen uuteen nurinaansa. ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Tunnettuahan on se, että juutalaiset – fariseukset eritoten- olivat hyvin tarkkoja puhtaussäännöistä – ja eivät siksi syöneet kuin tarkkaan valitussa seurassa.
Jeesus kuuli tämän nurinan ja kommentoi siihen sanomalla: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
Terveet ja sairaat. Hurskaat ja syntiset.
Olen asettanut tuohon kirkon käytävälle kaksi tuolia – kuvaamaan tätä Jeesuksen tekemää jakoa. Terveet ja sairaat. Hurskaat ja syntiset.
Miten nämä tuolit ovat erilaiset?
Terveet ja sairaat.
Millaista on istua terveen tuolilla? En oikeastaan edes huomaa olevani siinä. Mikään ei tunnu. Terveys ei pahemmin tunnu millekään – en tarvitse mitään erityistä, minun on vain hyvä olla. Tässä on aika ihanteellista istua.
Millaista on istua sairaan tuolilla? Odottaa lääkärin vastaanottoa. Tunnen elämäni rajoitukset. Kipua ja kolotusta. Polvet eivät ehkä taivu niin kuin nuorempana. Hengästyttää. Pelottaa. Olo on epävarma – mitähän tästä tulee? Tarvitsen lääkäriä – lääkkeitä vähintäänkin. Onkohan tämä kuolemaksi.
Hurskaat ja syntiset.
Millaista on istua hurskaan tuolilla? Mitä silloin ajattelen itsestäni? Toimin oikein. Uskon oikein. Tiedän mikä on oikein. Olen varma itsestäni. Istunko itse asiassa hurskaan tuolilla, kun kerran istun kirkossa?
Millaista on istua syntisen tuolilla? Tunnen syyllisyyttä, tiedän, etten täytä mittaa – en omaani, enkä Jumalan. Välillä kuristaa kurkkua. En oikein uskalla ajatella, mitä tämä oikein on. Tiedän tehneeni väärin. Hävettää.
Jeesus tuntuu heittävän kaikki arvot nurinpäin. Eikö terve ole parempi kuin sairas? Eikö hurskas ole parempi kuin syntinen? Ja kuitenkin hän sanoo:” En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
Mistä sinä löydät tänään itsesi? Millä tuolilla mielestäsi istut? Mihin joukkoon kuulut? Vai teetkö saman havainnon kuin minä, että jako on oikeastaan hyvin vaikea tai mahdoton. Tuntuu, kuin istuisin vähän jokaisella tuolilla. Kaikki puolet löytyvät minusta. Voin tunnistaa itseni mistä vain.
Mitä pitäisi tänään sanoa sille, joka kokee olevansa kadoksissa tai eksyksissä elämässään? Ei suinkaan: tule terveestä sairaaksi tai hurskaasta syntiseksi – se ei ollut varmastikaan Jeesuksen opetus. Jeesuksen sanat sinulle ja minulle ovat samat kuin aikanaan Matteukselle: ”Seuraa minua.”
Mitä se on? Jeesusta voidaan varmasti seurata hyvin monella tavalla – mutta tänään annan sinulle yhden neuvon viikon varalle – jos siis tahdot seurata Jeesusta. Jeesus sanoi näin: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’”
Opettele ensi viikolla armahtavaisuutta. Kun viikolla tunnet närkästyväsi jostain muista tämä: ”Armahtavaisuutta minä tahdon…” Siitä on hyvä alkaa –tai jos ei alkaa niin sitten jatkaa Jeesuksen seuraamista.
Jeesuksen seuraaminen ei ole pään asia – se on sydämen asia. Se ei ole järkeilyä – se on luottamusta, uskoa, turvautumista.
Jeesuksen seuraaminen ei teoreettista – sitä ei ole vaikea ymmärtää. Se on hyvin käytännöllistä, arkista. Elämä arjessa osoittaa uskomme luonteen. ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’