Tänään kuulemme yhden Raamatun tutuimmista kertomuksista. Mitä tutumpi kertomus on, sitä vaativammaksi meidän paikkamme muodostuu. Teksti kysyy, ymmärrämmekö todella, mistä siinä on kysymys. Ajattelemme helposti, että voimme samastaa itsemme helpoimmin kuuluisaan tuhlaajapoikaan. Käsityksemme ovat varmasti jotenkin romantisoituja.
Tuhlaajapoika eli nuorempi veljeksistä muistuttaa meitä Herramme sanoista: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21)Tässä maallistuneessa Suomessa olisi terveellistä muistaa myös nämä Jeesuksen sanat: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.”(Matt. 7:26–27) Vielä nämäkin sanat ovat muistamisen arvoiset: ”Joka
rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee
alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” (Joh. 12:25)
Nuorempi veljeksistä, se, jota sanotaan tuhlaajapojaksi, joutui paikalle, jossa hän huomasi, ettei hän ollut rakastanut todellista elämää. Hän huomasi sydämensä takertuneen siihen, mikä katoaa. Isänsä luona hänellä oli ollut kaikkea, mutta sen hän ymmärsi vasta sitten, kun oli menettänyt kaiken. Ihminen ei arvosta edes yltäkylläistä elämäänsä. Maallinen rikkaus voi olla aivan tyhjänpäiväistä. Koskapa ihminen olisi osaansa tyytyväinen? Ehkä tällä nuorella miehellä oli lakiin perustuva oikeus vaatia osuuttaan, mutta moraalisesti hän toimi väärin. Elämä isän luona oli turvallista. Hänellä oli tuon varakkaan perheen jäsenenä turvattu asema. Palvelusväki kunnioitti häntä luultavasti lähinnä hänen asemansa takia. Muilla mailla vierahilla asiat olivat toisin. Häntä ei tunnettu. Rahaa, varallisuutta kyllä kunnioitettiin, mutta köyhää miestä ei. Nuori mies sai osakseen saman
kohtelun, miten hän kotona kohteli palvelusväkeään.
Nuoren miehen isä oli joskus ollut nuori itsekin. Hän tunsi poikansa. Totta kai hän tunsi oman poikansa. Hän rakasti poikaansa. Hänen sydäntään viilsi kipu siitä, ettei isän rakkaus näyttänyt merkitsevän mitään pojalleen. Oliko isä hemmotellut poikaansa? Kenties. Kun poika lähti isänsä kodista, isä pelkäsi. Kukaan kylmässä maailmassa ei rakastaisi hänen poikaansa isän rakkaudella. Isä oli elämää nähnyt ja kokenut. Hän tunsi maailman, mutta poika ei tuntenut. Lukuun ottamatta huomattavaa osuutta perinnöstä pojalla oli huonot selviytymiseväät mukanaan. Poika sai kaiken ilmaiseksi, vaivaa näkemättä. Toisin oli ollut isän laita, mutta poika oli sokaistunut, eikä nähnyt sitä. Poika oli tehnyt röyhkeästi, mutta isän rakkautta se ei haihduttanut pois. Voisiko tässä päivän sanomassa olla kyse hengellisestä rikkaudesta? Tällä tavoin: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” (Ps. 34:19) Isä ei surrut menetettyä maallista omaisuuttaan, sillä todellista omaisuuttaan hän ei menettänyt. Hän ei menettänyt omaa poikaansa.
Vanhempi veli oli nuoremman tavoin kiinni maallisessa mammonassa. Hän vain yritti tehdä toisin. Hän yritti kasvattaa omaisuudesta vielä entistäkin suurempaa. Hän ei voinut nauttia elämästään, vaikka kukaan ei sitä ollut
kieltänyt. Hän oli, kuten nuorempi veli, mammonan kiilto silmissään. Ei
hänen mieleensä tullut kysyä: ”Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut –
kenelle se joutuu?” Ehkä hän oli jonakin hetkenä surrut epätietoisuutta
nuoremman veljen kohtalosta. Tai sitten välit katkesivat kokonaan. Tunsiko hän tyydytystä siitä, että saisi lopulta käsiinsä entistä suuremman osuuden? Jeesus sanoo meille kaikille: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.” (Luuk. 12:15)
Isän rakkaus sulatti kaksi sydäntä, ensin nuoremman pojan ja sitten
vanhemman pojan. Ilman isän ehdotonta rakkautta ei kummallakaan olisi ollut mahdollisuutta todelliseen elämään. Yltäkylläisyys kasvatti kummassakin pojassa vain kylmää kiittämättömyyttä. Kaikki oli heille itsestään selvää ja kumpikin teki omaa laskelmointiaan. Isänsä kumpikin unohti, mutta isä ei unohtanut kumpaakaan. Pojat eivät päästäneet isäänsä helpolla, emmekä mekään tee niin Jumalamme suhteen. Me käännämme selkämme hänelle ja hänen täydelliselle rakkaudelleen Jeesuksessa. Tänäänkin Herra puhuu seurakunnalleen näillä suorilla sanoilla: ”Miksi valitat, Jaakob, Israel, miksi puhut näin: – Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä. Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin
kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” Jes.
(40:27–31)
Tänään saamme jälleen todeta, miten tärkeää on jokaisena päivänä pyytää ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi, jotta Kristus todella kirkastuisi sydämissämme. Ilman Pyhää Henkeä me emme voi käsittää, että selän
kääntäminen Jumalalle on selän kääntämistä todelliselle elämälle. Jeesus sanoo: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette
voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24) Tämän päivän
evankeliumin valossa tärkeää on muistaa, että isä ei kadottanut poikiaan, vaan pojat kadottivat isänsä rakkauden, mutta se oli tallella uudelleen
löydettäväksi. Me kun uskomme Jumalaan, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi.