1.
Voi olla, että, kun pidän tämän saarnani, se kohu ja meteli, jota maailma oli sitä valmistaessani täynnä, on ajat sitten eli muutama päivä sitten unohtunut. Me elämme ajassa, joka saa kolmen päivän ikäiset uutiset näyttämään vanhoilta ja viikon vanhat ikälopuilta. Onko siis ihme, jos sitä uutista, joka saa meidät pyhä pyhän jälkeen kokoontumaan kirkkoon, ei haluta kuulla: sitä, että Jumala lähetti ainoan Poikansa ihmiseksi, antoi Hänen tehdä paljon ihmeitä ja opettaa niin kuin ei kukaan muu koskaan ennen tai koskaan jälkeen ole opettanut ja sitten kärsiä hirveän rangaistuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja että Hän sittenkin elää, että Hän on noussut kuolleista ja että Hän taivaaseen astuneena Herrana on silti ihmisenä ja Jumalana omiensa keskellä omassa seurakunnassaan toimien väkevästi siinä Pyhän Hengen valaistessa sanassa ja sakramenteissa Isän kasvot sellaisina, kuin ne Hänessä loistavat.
Tätä uutista, tätä vanhaa, mutta aina uutta suurta kertomusta me haluamme pitää kaikin tavoin esillä. Kovin vaikeaa on ihmiselle kuitenkin kuulla se ja ottaa se todesta. Paljon paremmin kuullaan, kun nuorten innokkaassa nettikampanjassa nuori tyttö sanoo yhden väärille tulkinnoille avoimen lauseen.
Tarkoitan sitä hirveää meteliä ja vähän enempääkin, jonka edellisviikolla aloitettu Nuotta -lehden Älä alistu! -kampanja julkisuudessa aiheutti. Itse olen väsynyt siihen meteliin jo aivan sydänjuuriani myöten. Samalla kauhistun niitä näköaloja, joita kampanjan aiheuttama reaktio avasi kirkolliseen todellisuuteen.
Jos siis sanoisin, että elämme hengellisesti hyviä aikoja, valehtelisin. Aika on oikeasti paha. Ja eniten mahtavat kärsiä ne sisaremme ja veljemme, jotka kampanjan nettivideossa esiintyneen nimimerkki Annin tavoin etsivät tosissaan oikeaa identiteettiään miehinä ja naisina Jumalan rakastavien isänkasvojen edessä ja Hänen seurakuntansa hellässä äidinsylissä. Pitäkäämme me heistä hyvää huolta myös heistä, jotka eivät koskaan muutu, mutta haluavat silti elää Jumalan sanan mukaisesti hyvällä omallatunnolla Hänen seurakunnassaan! Maailma ei heitä sääli, vaikka se vihan vimmalla huutaakin sanoja rakkaus ja suvaitsevaisuus.
2.
Ikävintä käydyssä keskustelussa on kuitenkin ollut, että usein se ei ole ollut keskustelua ollenkaan. Kun toinen on puhunut aidasta, toinen on väitellyt seipäästä. Välillä on oltu melkein hyvää päivää kirvesvartta -tunnelmissa, paitsi että kovin hyvää päivää ei ole kukaan ollut toivottamassa toinen toiselleen.
Tästä aiheesta en puhu nyt enempää. Sen käsittely ei kuulu sille pyhälle paikalle, jolla Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen tulisi saada tulla armonsa ja totuutensa sanassa seurakunnan keskelle. Eivät väsyttävät arjen taistelut kuulu sinne, minne on tultu taakkoja Kristuksen jalkojen juureen jättämään, lepäämään ja keräämään voimia alkaneen viikon uusiin haasteisiin ja tehtäviin.
Kuitenkin myös päivän evankeliumissa olemme tilanteessa, jossa kohu on valtava. Myöskään päivän evankeliumissa sanomaa ei tahdota kuulla eikä ymmärtää. Siinäkin puhutaan aidasta ja aidanseipäistä.
Tosin nyt ei olla ketään henkisesti lynkkaamassa eikä ilmassa ole vihaa, päinvastoin. Silti se, mitä meidän Herramme ja Vapahtajamme tahtoo sanoa innostuneille kannattajilleen, ymmärretään jatkuvasti väärin. Ja siitä meidän pitäisi nyt hiukan puhua ja pyytää Pyhän Hengen armoa, että ymmärtäisimme Herran opetukset oikein. Sillä Hän on luvannut, että Pyhä Henki johdattaa Kirkkoa kaikkeen totuuteen ja käsittämään aina vain syvemmin sen, mitä Hän maanpäällisen vaelluksensa aikana opetti ja mikä vasta Hänen kärsimyksensä, ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa jälkeen saattoi aueta Hänen lähimmille seuraajilleenkin, isommasta innostuneiden joukosta puhumattakaan.
3.
Jeesus näytti olevan uransa huipulla. Niin tilanteen näkivät ne, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä voineet ymmärtää, mistä lopulta oli kysymys. Aina vain suuremmat kansajoukot seurasivat Jeesusta. Ja miksi eivät olisi seuranneet? Näyttihän nyt tapahtuvan jotakin, mitä oli salaa toivottu ja mistä oli hiljaisuudessa uneksittu, mutta mikä oli tähän mennessä aina haihtunut kuin illan uninen haave siitä, että aamulla olisi kaikki toisin.
Sillä tämä haave ei haihtunut! En tosin herännyt aamulla rikkaana enkä terveenä, mutta jotakin sen suuntaista oli silti tapahtumassa. Tämä rabbi, tämä Jeesus hän ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen kiertävä saarnamies eikä lainopettaja.
Aivan päivän evankeliumin edellä kerrotaan siitä, kuinka Jeesusta seurasi paljon kansaa, koska he näkivät ne tunnusteot, joita hän teki sairaille. Kerrotaan siitä, kuinka Jeesus nousi vuorelle ja istui sinne opetuslapsinensa. Varmasti Hän opetti heitä, vaikka evankelista Johannes ei sitä erikseen mainitse. Sen hän kuitenkin sanoo, että kun Jeesus nosti silmänsä ja näki paljon kansaa tulevan tykönsä, sanoi hän Filippukselle: ’Mistä ostamme leipää näiden syödä?’
Muistatte varmasti, mitä sitten tapahtui? Kansanjoukosta löytyi pieni poika, jolla oli äidin laittamat eväät mukanaan: viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Ehkä ne oli tarkoitettu myös velipojalle ja siskolle. Sitä meille ei kerrota, mutta sen me tiedämme, että Jeesuksen parantavissa ja siunaavissa käsissä niistä tuli viidelletuhannelle miehelle ja kuka sen tietää, kuinka monelle naiselle ja lapselle, yllinkyllin syötävää, ja paljon jäi vielä ylikin kaksitoista vakallista, jotka kaksitoista opetuslasta kokosivat talteen, ettei mitään joutuisi hukkaan.
Ja sitten se alkoi. Se oli viime vuonna tämän saman Laetare -pyhän aihe, enkä kerro siitä tässä sen enempää siitä, kuinka väkijoukko alkoi ihmeen koettuaan kohista ja puhua ja lopulta huutaa: Jeesus kuninkaaksi! Sillä he näkivät Hänessä sen Profeetan, jonka Mooses oli luvannut ja jota oli kiihkeästi odotettu: Sinun keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni. Niin oli luvattu, ja niin kuin Jumala oli antanut kansalle mannaa erämaassa, kun Mooses oli kansan johtajana, samoin tapahtui nyt, kun Jeesus Nasaretilainen otti käteensä leivän ja kiitti siitä Jumalaa. Siitä riitti kaikille!
Jeesus haluttiin huutaa kuninkaaksi, joka parantaa sairaat ja antaa kaikille ruokaa. Jeesuksen toivottiin perustavan hyvinvointiyhteiskunnan nille köyhille ja hiljaisille, jotka tuskin koskaan saivat vatsaansa täyteen ja joista ei muutenkaan kukaan välittänyt. Sillä Jeesus välitti heistä, heikoimmistakin, jopa naisista ja lapsista ja sairaista ja syrjityistä ihan kaikista, mutta erityisesti pienistä ja heikoista. Sinustakin.
Ja kuitenkin puhuttiin seipäistä, kun olisi pitänyt puhua aidasta. Sen tähden Jeesus väistyi taas pois vuorelle, hän yksinänsä.
4.
Silti Hän ei saanut seuraavanakaan päivänä olla rauhassa. Järven toisellekin puolelle kansa löysi tiensä ja kysyi: Rabbi, milloin tulit tänne.
Jeesus on kuitenkin niin kuin Hän ei kuulisi, mitä Häneltä kysytään tai ei ymmärtäisi, mitä Häneltä halutaan kysyä: Ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi.
Mitä Jeesus oikein sanoo? Eikö kansa muka ollut tunnistanut Jeesuksessa juuri sitä profeettaa, joka oli luvattu? Eikö Jeesus ollut se Luvattu? Eikö Hän ollut Messias ja Israelin Kuningas?
Kyllä Hän oli tätä kaikkea, eikä Jeesus varmaan sitä moittinutkaan, että Hänen innokkaat ihailijansa näkivät ja tunnustivat tämän. Mutta mitä Hän sitten tahtoo sanoa?
Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava. Näin Jeesus sanoo, sanoo silti, vaikka Hän vasta edellisenä päivänä oli valtavalla ihmeellä täyttänyt nälkäisten vatsat. Miksi Hän siis sanoo näin?
5.
Sillä kyllä Jeesukselle myös meidän maallinen elämämme on tärkeää. Ei Hänelle ole yhdentekevää, elämmekö köyhyydessä ja kurjuudessa ja onko meillä ruokaa ja vaatteet vai ei. Muistatko, kuinka Jeesus itki, kun Hän näki ystävänsä Lasaruksen haudan ja tämän rakkaitten sisarten surun? Jeesus on Rakkaus itse, ja Rakkautena Hän halusi ja haluaa auttaa köyhiä, heikkoja ja sairaita, yksinäisiä ja kärsiviä heidän ahdistuksessaan, niin kuin Hän teki jo maanpäällisen elämänsä aikana. Siihen olemme mekin Hänen seuraajinaan kutsutut. Me olemme Hänen kätensä ja jalkansa täällä maan päällä.
Ja kuitenkin kaikki tämä maallinen apu ja hyvyys oli jotakin, joka oli sittenkin vain merkki jostakin. Se viittasi eteenpäin ja johonkin suurempaan. Jeesus ei sittenkään tullut perustamaan uutta maallista Israelin kuningaskuntaa eikä edes pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Hän tuli perustamaan Jumalan valtakunnan, joka ei ole tästä maailmasta, vaikka siihen jo tässä ajassa kuulutaan ja vaikka se jo tässä ajassa murtautuu ikäänkuin kevään ensimmäisinä merkkeinä esiin lumen alta, mutta vasta merkkeinä ja lupauksina, ei nähtynä, vaan uskottuna todellisuutena.
Mutta mihin sitten pitäisi uskoa? Mikä on sen lupauksen sisältö, johon toivomme kohdistuu? Sen Jeesus sanoo vähän tämän päivän evankeliumin jälkeen: Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt. Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä. Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
6.
Tämä on meidän Herramme ja Vapahtajamme vastaus kysymykseemme. Se alkaa jo tämän päivän evankeliumissa: Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava.
Sillä kahdella tavalla ovat erehtyneet ne Jeesuksen ihailijat, jotka aikaa ja vaivoja säästämättä kulkevat Hänen perässään mielessään ne ihmeet, joita he juuri ovat olleet todistamassa: ensinnäkin he etsivät vain sitä ruokaa, joka erämaan ihmeellisen mannan tavoin tosin täyttää nälkäisten vatsat tässä ja nyt, muttei yhtään kauempaa. Ja toiseksi he hankkivat sitä.
Mitä tarkoitan? Tarkoitan sanaa, joka on suomalaisen käännöksen sanan hankkia takana. Se on alkukielessä paljon vahvempi ilmaisu, jonka taustalla on sana tehdä työtä. Siinä puhutaan työtä tekemällä hankkimisesta.
Ja niin kysyjät sen itsekin ymmärsivät. He sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme.’
Lopulta kyse on siis sittenkin enemmästä kuin leivästä, jonka Jeesus ihmeellisesti tarjoaa nälkäisten syödä. On kyse Jumalalle kelpaamisesta ja meidän teoistamme. Mitä minun pitäisi tehdä, että tekisin tekoja, joilla hankkisin Jumalan suosion?
Silloin Jeesus antaa ihmeellisen ja armollisen vastauksensa. Toivon myös meidän kaikkien kuulevan sen tarkasti ja omistavan sen kiitollisena itselleen: Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.
7.
Mutta onko usko teko? Onko usko meidän tekomme, jonka perusteella Jumala hyväksyy meidät? Ja kuka tällaiseen uskon tekoon sitten pystyy? Pystytkö sinä? Pystytkö itse, omin voimin uskomaan Kristukseen?
Minä en ainakaan siihen pysty. Et sinäkään. Jos uskot, uskot, koska uskosi on Jumalan teko, ei sinun. Jeesus käyttää ilmaisua, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla: Häneltä kysyttiin, mitä olisivat ne teot, joiden perusteella me voisimme miellyttää Jumalaa, mutta Hän vastaa johtaen meitä ymmärtämään, että meidän tekomme eivät tässä auta eivätkä riitä, vaan ainoastaan Jumalan teko ja usko Jumalaan, joka ei ole mikään teko, vaan sitä, että me turvaudumme yksin Jumalaan ja Hänen tekoihinsa.
Se leipä, jonka me työtä tekemällä hankimme eli meidän tekemämme hyvät teot, meidän ansiomme ja yrityksemme eivät meitä auta selviytymään Jumalan tuomioistuimen edessä, vaan meitä auttaa usko, joka ei tee töitä, vaan ottaa vastaan Jumalan teot. Se meidät pelastaa, koska sekään ei itsessään merkitse mitään, vaan ainoastaan se, mitä Jumala on Pojassaan meidän puolestamme tehnyt. Hän, Elämän Leipä, joka ei ravitse vain meidän ruumistamme, vaan pelastaa meidät kokonaan kuoleman vallasta ja synnin rangaistuksesta, kun synnin hädässä ja kadotuksen kauhuissa käännämme katseemme pois itsestämme ja helvetin liekeistä ja katsomme Kristukseen ja vain Kristukseen emmekä näe mitään muuta kuin Hänet meidän puolestamme ristiinnaulittuna ja meidän edeltämme ylösnousseena Jumalan Poikana ja meidän Vapahtajanamme. Tätä on se usko, joka on Jumalan teko.
8.
Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän. Niin kuin Jeesus antoi tavallista leipää aikansa nälkäisille, mutta teki sen osoittaakseen eteenpäin ja syvemmälle, tulevaan kärsimykseensä, nisunjyvän kuolemaan ja uuteen elämään, samoin toistuu ja tulee todeksi jälleen tänään meidän silmiemme edessä se, mikä tapahtui kerran, kun Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen. Ja niin kuin silloin, nytkään ei pelkkä leipä, Jumalan maallinen lahja ja meidän kättemme työn tulos, pelkkä leipä ei pelasta meitä synnin ja kuoleman vallasta, ei sittenkään, vaikka se olisi Jumalan ihmeenä satanut ihmisten iloksi, niin kuin Mooseksen päivinä tapahtui. Meidät pelastaa ainoastaan totinen leipä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen meidän tähtemme uhrattu ruumis ja meidän puolestamme vuodatettu veri.
Siihen Jeesus tämän päivän evankeliumissa viittaa. Hän sanoo: tämä on – ja Hänen sanansa voimasta tavallisesta leivästä ja tavallisesta viinistä, Jumalan suurista maallisista lahjoista ja ihmisten työn hedelmästä, tulee yksin Hänen työnään ja tekonaan Hänen ruumiinsa ja verensä, jotka Hän antaa meille, niin kuin Hän jo kerran antoi ne uhrina Isälleen. Ja meille Hän sanoo nyt: Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikksesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta. [
] Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.