Jano. ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen!”
Mä lähdin pois
Koska tunsin kuinka tuska täytti mun rinnan
Pakenin, koska luulin osaavani unohtaa
Nyt on iltapäivä
Näin kangastuksen joka rikottu on
Siellä missä sä oot on rauha rikkomaton
Jano. Nälkä. Kaipaus. Näistä on elämä tehty. Muustakin, paljosta muusta. Pave Maijanen laulaa kappaleessaan ”Jano” naiselle, ihmisten välisestä rakkaudesta. Mutta sekin on osa suurta kuviota, kuva Jumalasta, joka on rakkaus. Kaipaus ja tarve on meissä se, joka synnyttää liikkeen. Liikkeen kohti sitä, mitä olen vailla. Tajun siitä, että voisi olla paremmin, suunnan. Silmät nähdä puutteen ja epäoikeudenmukaisuuden.
Ihmiseksi tullut Jumala astelee maan tomussa nämä paastonajan viikot. Me kuljemme hänen askeleissaan, pysähdymme niiden ihmisten ja kohtaamisten äärelle, joiden hänkin pysähtyy. Kohtaamisten peilissä katselemme omaa elämäämme. Tie vie kohti kunniaa ja häpeää, kuolemaa ja ylösnousemusta. Näillä askeleillaan Nasaretin paljasjalkaprofeetta pyhittää elämän kaikkineen: sen janon ja kaipauksen, sen rakkauden ja katkeruuden, sen kompuroinnit ja levon keitaat. ”Hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi”, sanotaan heprealaiskirjeessä. ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.”
Kun löytää levon, elämän korkean hetken, tahtoisi jäädä siihen. Ihminen on luonteeltaan hamsteri, hän varastoi. Minulle ei riitä vilaus armosta, hetken jaettu syvä yhteys toisen kanssa. Minä haluan vangita tuon yhteyden, säästää sen purkkiin, valaa sen pronssiin, tulevaisuuden turvaksi. Syntisen ihmisen elämää hiertää omistamisen hulluus. ”Koskaan et muuttua saa, älä jätä minua”, vangitsevat lauluntekijät rakkaitaan. Haalimme rahaa, tavaroita, brändejä, elämyksiä, viemme toisilta, niiltä joilla ei ole edes hengenpitimikseen. Luulemme, että omistamme metsää tai maata, vaikka itse kuulumme sille – maan tomua me olemme ja tomuun palaamme.
”Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?”
”Kuka otsaani viilentää
Ja kuumeeni parantaa?
Kuka tulen tään
Rinnassani sammuttaa?
Tää iltapäivän helle
mua sormellaan osoittaa
Kangastuksesta en voi vettä ammentaa
Mul’ on jano
Lähteesi vettä
Mul’ on jano
Kukkasi mettä
Minun huuleni rohtuneet
Etsii vettä virtaavaa”
Muutama viikko sitten kuoli rakkain kirjailijani, amerikkalainen scifin mestari Ursula LeGuin. Eräässä kirjassaan hän kuvaa rakkautta nän: ”Love is like bread, it needs to be made, every day, again and again. – Rakkaus on kuin leipää, sitä täytyy tehdä, joka päivä, uudestaan ja uudestaan.” Englanniksi tässä on kaksoismerkitys: rakkauden tekeminen merkitsee rakastelua. Rakastavaiset leipovat rakkauden uudestaan joka päivä, he antavat itsensä toisilleen, he vaivaavat toisiaan ja suostuvat vaivatuksi, he murtavat toisiaan ja suostuvat murretuksi, he ruokkivat toisiaan.
Tämä on pienimuotoisena kuva siitä, mistä Jeesuskin puhuu. Hän antaa itsensä maailmalle, ja maailma saa ravinnon. Hän on elävä leipä, taivaasta tullut, joka murtuu maailman käsissä, pelastukseksi meille ja suunnan näyttäjäksi: tehkää tämä minun muistokseni, eläkää näin, siitä teidät tunnetaan. Vaivautukaa toistenne vuoksi, vaivatkaa, murtakaa ja murtukaa, syökää ja nauttikaa.
Jeesus käytti usein suurten asioitten vertauskuvina pieniä, arkisia kuvia: köyhiä, työttömiä ja työn uuvuttamia, lapsia, ulkomaalaisia, sairaita, naisia. Leipominen oli silloin ja on usein yhä naisten työtä, kotoisaa ja arkista. Leivän tekeminen, taikinan vaivaaminen, kohotus, leipominen, paistaminen, murtaminen ja syöminen on päivittäistä, se on tehtävä uudestaan ja uudestaan, se on elämän ehto. Vanha leipä kuivuu tai homehtuu, ei sitä voi säilöä. Elämän hetket kiitävät ohi, niihin ei voi jäädä, on opeteltava Jumalaan luottamisen vaikeaa läksyä. Elämä ei ole omassa varassamme. Jokainen henkäys on lahjaa, Jumalan armo on lahjaa, luomakunta, lähimmäiset, kaikki on lahjaa. Sinä olet lahja minulle, minä sinulle. Välillä Jumalan lahjat ovat aika kummallisia, vaikeita, käsittämättömiäkin. Niiden myötä me muutumme, kasvamme, ja lienee väistämätöntä, että vaikeimpien lahjojen myötä tulevat esiin myös vaikeimmat puolemme: katkeruus, viha, epätoivo. Silti tai juuri siksi: joka aamu on armo uus. Joka aamu on noustava leipomaan uutta päivää, leipää meille kaikille, jokainen omalla paikallaan ja omalla tavallaan.
Joskus uskosta puhutaan ikään kuin se olisi tiukka paketti, valmis ja muuttumaton, rikkumaton ja uljas. Sen kun omistaa, omistaa aarteen, joka on varma kuin taivas. Mutta meitä ei ole tarkoitettu pysymään ehjinä, niin minä olen tämän kristinuskon ymmärtänyt. Vapahtajan esikuvan mukaan meidät on tarkoitettu käyttöön, murrettaviksi ja sitä kautta ruokkimaan toinen toisiamme. Muuttumaan, uudistumaan. Oivaltamaan. Hätkähtämään elämän varrella: ei se mennytkään niin, en tiennytkään, en olisi uskonut, näinhän se meneekin. Kasvamaan.
Meissä on halu muovata Jumalaa, niin kuin Miksu tuossa biisissään laulaa (Mika Nuorva: ”Jumala on muovailuvahaa”). Haluaisimme, että hänet voisi käsittää ja saisi vangituksi. Kun Pilatus ja temppelin ylipapit kuulustelevat vangittua Jeesusta, Jeesus osoittaa vastauksillaan, että kysymykset eivät tavoita kohdettaan. ”Sinä siis kuitenkin olet kuningas?” ”Itse sinä sanot, että olen kuningas.” Ihmiseksi tullut Jumala on yhä salattu ja pyhä Jumala, hän ei alistu kenenkään käsikassaraksi, häntä ei voi veistää marmoriin ja valaa pronssiin, vaikka sitäkin on tehty, ja sitä, että hänet on lukittu sanojen sisään, tunnustuskirjojen ja kaanonien kirstuihin. Jeesus Kristus on elävä Jumala, taivaasta tullut leipä, hän antaa meille itsensä ja näyttää tietä jatkamaan työtään, jotta maailma saisi ravinnon.
”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen!
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin te saatte elää!”