Mikä on kirkon tehtävä? Ruokkia nälkäisiä, puolustaa heikkoja, kantaa huolta työttömyydestä ja samalla työnsä alla uupuvien jaksamisesta, kantaa huolta rakkautta vaille jääneistä ja ihmisten syrjään sysäämistä lähimmäisistä, puhua ja toimia niiden hyväksi, joiden ihmisyyttä tässä maailmassa poljetaan? Vai onko kirkon tehtävä kiinnittää ihmisten huomio näkymättömään todellisuuteen, ihmisen Jumala-suhteeseen, julistaa evankeliumia, ilosanomaa rakastavasta Jumalasta.
Onneksi meidän ei tarvitse eikä meidän edes kristittyinä pidä tehdä tällaisia valintoja. Kirkon Herra, Jeesus Kristus itse, ei ollut eikä ole joko-tai-miehiä. Hän ei erottanut toisistaan ihmisen ruumiin, hengen ja sielun tarpeita, ei ajallisia ja iankaikkisia.
Yhä uudelleen huomaamme evankeliumikertomuksia lukiessamme, miten tosissaan, herkästi ja ihmistä kunnioittaen Jeesus otti huomioon kohtaamiensa ihmisten ruumiilliset ja sosiaaliset tarpeet, nälän, janon, sairauden, pelot, turvattomuuden, yksinäisyyden, yhteyden kaipuun. Tällaisesta herkkyydestä Jeesus sanoi tuntevansa omansakin. He ovat niitä, jotka eivät jätä nälkäistä ruoatta, janoista ilman juotavaa, sairasta oman onnensa nojaan, vankia unohduksiin, koditonta ja muukalaista vaille suojaa ja rakkautta. Jeesus oli tullut kutsumaan ihmisiä sellaiseen yhteyteen, jossa sekä elämän lahjat että elämän taakat jaetaan. Se, joka elää Jeesuksen kanssa tällaisessa yhteydessä, ei voi itse elää toisin.
Yhteys, johon Jeesus ihmisiä kutsuu ja jonka hän heidän kanssaan tahtoo jakaa, on muutakin kuin ruumiin tarpeita ja sitä, että olemme toisten ihmisten hyväksymiä ja rakastamia. Kaikki tämä on vain seurausta ja heijastusta paljon suuremmasta. Se on heijastusta siitä, minkä Jeesus myös haluaa jakaa kanssamme ja mihin hän meitä kutsuu. Kaikki tämä on meille heijastusta ja ilmausta Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Tähän yhteyteen Jeesus tuli valmistamaan tietä. Siihen yhteyteen hän ihmisiä kutsui. Sen Jeesus teki selväksi niille, jotka tahtoivat nähdä hänessä ainoastaan leivänjakajan, parantajan tai ajallisesta elämän ahdingosta pelastavan messiaan.
Ihminen on luonteeltaan hamstraaja, varastoija. Hänelle ei tunnu riittävän yhteys, jossa kukaan ei jää vaille osaansa, vaille rakkautta ja missä kukaan ei näe nälkää. Syntiin langenneelta Ihmiseltä puuttuu luottamus, todellinen yhteys, toisiin ihmisiin ja luottamus, yhteys, Jumalaan. Siksi ihminen on keräilijä, joka koettaa kaikin tavoin varmistaa, että omissa varastoissa on kaikkea pahan päivän varalle.
Muistan ongelmat, joihin itärajan takaiset inkeriläis-seurakunnat joutuivat parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajottua.. Suomalaisten kristittyjen rakkaudessa ja ajattelemattomuudessa suoraan linja-autoista jakamat ruoka- ja vaatekassit johtivat kaaokseen. Apu ei enää tavoittanutkaan niitä, joiden hätä oli suurin. Heidän edelleen tungeksivat hamstraajat. Muovikassien ympärille muodostunut kiihko, ahneus ja kaupankäynti oli peittää aleen herkässä kasvun vaiheessa olevien seurakuntien elämän.
Ajattelen, että jotain samankaltaista tapahtui Jeesuksen ympärillä Galileassa. Nälkäisten sanakuulijoiden ihmeellinen ruokkiminen sai hamstraajat, aineellisen hyvän perässä juoksijat liikkeelle. Jeesus tunsi heidät. He olivat niitä, jotka haistoivat leivän tuoksun, mutta joilla ei juuri ollut sen sanan nälkää, jota Jeesus oli Jumalan rakkauden nälkäisille jakanut.
He odottivat Jeesukselta uutta voimannäyttöä. He kärttivät uutta jakoa, jossa olisi paikalla vähemmän jakajia. Ehkä hekin tiesivät sen vanhan viisauden, jonka mukaan pidot paranevat kun väki vähenee. He yllyttivät Jeesusta muistuttamalla, miten Mooses oli ruokkinut kansaansa autiomaassa taivaasta tulleella mannalla. Mihinkäs sinä oikein pystyt?
Yllyttäjät eivät tainneet muistaa, mikä Jumalan viisaus mannaan, tuohon erämaan ihmeelliseen ravintoon oli sisältynyt. Mannaa ei voinut hamstrata. Sitä ei voinut varastoida eikä sillä voinut käydä kauppaa. Se pilaantui pian päivän kuumuudessa. Siksi jokainen sai aamuvarhaisella kootusta mannasta osansa, mutta kukaan ei enempää. Yli oman tarpeen menevä oli viisainta antaa niille, joilla ei ollut kylliksi. Jokainen sai aamuisin alkavan päivän annoksen. Huominen oli taas Jumalan varassa. Se opetti luottamusta ja Jumalan lahjojen jakamista.
Jeesus ei ollut vain nälkäisten ruokkija. Hän itse on leipä, joka vie nälän. Hän on se leipä, joka tyydyttää ihmisen syvimmän, usein syvimmälle kätketyn nälän, Jumala-yhteyden nälän. Hänessä Jumala jakaa elämänsä elämännälkäisen ihmisen kanssa. Hänessä Jumala jakaa iankaikkisuutensa katoavaisuuteen takertuneen ihmisen kanssa. Hänessä Jumala tekee syntisen kanssa sen onnellisen vaihtokaupan, jossa syntinen saa jättää taakkansa Kristukselle ja jossa Kristus antaa puhtautensa ja pyhyytensä syntiselle. Se on varsinaista elämän jakamista. Se on varsinainen taivaan lahja.
Tätä lahjaa ihminen ei voi ottaa itselleen omin keinoin ja voimin. Sen antaminen ja myös vastaanottaminen on Jumalan työtä. Niinhän Jeesus evankeliumitekstissämme sanoo: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
Jeesus itse on varsinainen taivaan leipä. Manna piti Vanhan liiton kansan hengissä siihen asti, kun vahvempaa ruokaa oli tarjolla. Se oli ruumiin ja sielun hätäapua. Jeesus on elämän leipä, jossa tarjotaan iankaikkinen elämä. Siinä leivässä kiinni pysyvän ei tarvitse etsiä muualta kuolemattoman sielunsa ravintoa.
Mutta olisikohan Jeesuksessa, elämän leivässä sittenkin jotakin yhteistä erämaan mannan kanssa. Jeesuksen antamaa elämää emme myöskään voi ottaa haltuumme ja varastoida. Eihän yhteys häneen ole omassa varassamme. Elämän Kristuksessa on joka päivä Jumalan teko. ”Joka aamu on armo uus.” Niinpä Jumalan valtakunnassa ei voi olla toisaalla niitä onnellisia omistajia, joilla on taivaan lahjat tukevasti hallussaan ja niitä onnettomia, arkoina kyselevät, millaisilla ehdoilla he pääsisivät näitä taivaan lahjoista osallisiksi. Vai olisiko niin, että me hamstraavat ihmiset olisimme ymmärtäneet uskonasiat joskus näinkin nurinkurisesti.
Todellisuudessa me olemme kuin mannan syöjät erämaassa. Ilman Jumalan huolenpitoa, Ilman Kristuksen läsnäoloa olemme hukassa. Kuitenkin saamme luottaa häneen, joka sanoo olevansa kanssamme kaikki päivät. Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän ruokkii ne, jotka vanhurskauden nälässään, siis Jumala-yhteyden nälässään etsivät häntä ja turvautuvat häneen, päivästä päivään.
Tämä on lahja, joka on tarkoitettu jaettavaksi kaikkien nälkäisten kesken. Ei ole etuoikeutettuja eikä onnellisia omistajia. Totisesti, kerjäläisiä me olemme. Mutta hyvä niin, emme ole sitä turhaan. Jos tämän jakamisen opimme, miksi emme oppisi jotakin myös sen aineellisen hyvän ja ihmisten välisen yhteyden jakamista, jota Jumala meille päivittäin antaa. Seurakunnan yhteinen uskontunnustuskin on yksi leivän jakamisen muoto. Siinä jaamme samaa leipää yhdessä apostolien ja kaikkien heidän jälkeensä eläneiden sukupolvien kanssa ja vahvistamme tässä yhteydessä toisiamme.