Se on jotenkin hämmästyttävää, että kielet kääntyvät yleensä toisille kielille. (vrt kielikoulu alakerrassa, messujen tulkkaukset arabiaksi ja englanniksi))
Mutta ei aina. On nimittäin käsitteitä ja sanoja, joille ei löydy toisessa kielessä vastinetta.
Pari esimerkkiä. Ruotsinkieli ei tunne suomenkielen sanaa kynttilä. Niillä on vaan ljus. (Valo.) Meillä on sanan kynttilä lisäksi tuohuksia, tuikkuja, jätkänkynttilää ja vaikka mitä.
Toinen esimerkki. Pari päivää sitten kansainvälisen Gigantin suomalaisjohtaja Irmeli Rytkönen viittasi A-studiossa filosofi Pekka Himaseen, joka on sanonut, että suomenkielellä on ilmaisu, jota ei voi kääntää millekään kielelle.
Näin se menee: ”Mitähän tuokin on oikein yrittävinään.”
Olen valinnut saarnani teemaksi päivän toisesta lukukappaleesta, Paavalin kirjeestä filippiläisille virkkeen, jonka kääntäminen muille kielille ei ole ihan ongelmatonta.
Se kuuluu raamatunkäännöksessämme: Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.”
Eli miettikäämme hetki lempeyttä.
Lempeä ei muuten ole kovin suosittu tai yleinen sana. Sitä ei löydy esimerkiksi 1000 yleisimmän sanan luettelosta. (Suomen ylivoimaisesti eniten käytetyt neljää sanaa ovat ”olla, ja, se ja EI”.)
Paavali antaa ymmärtää, että kristittyjen osalta lempeyden tulisi löytyä tärkeimpien sanojen listalta. Että se on kristittyjen brändi, ilmiö josta heidät tunnetaan.
Hän kirjoitti kirjeensä filippiläisille vankilassa.
Ehkä teloittamistaan odotellessa.
Yllättävää siksi, että kirjeen iso teema on ilo.
Kohta kuoleva ja vankilassa viruva kirjoittaa suosikkiseurakunnalleen testamenttiaan. Että mikä on tärkeää? Mikä on kestävää?
Näin hän sanoo:
”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon sen vielä kerran: Iloitkaa!”
”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne.”
Sanat sopivat adventin viimeiseen sunnuntaihin erinomaisesti. Herra nimittäin on lähellä. Odotamme hänen syntymäänsä muutaman päivän sisällä.
Mutta myös toisesta syystä. Tässä palaamme sanan lempeys sisältöön. Sanakirjojen mukaan lempeyden suomenkielinen synonyymi on hyväntahtoisuus. Ilmiö, joka liittyy jouluun ja enkelten joululauluun. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Mutta lempeys ei tyhjene vain tähän. Tutkijat sanovat, että kreikankielinen sana to epieikes pitäisi oikeastaan kääntää sanalla suurisieluinen.
Tulkoon teidän suurisieluisuutenne kaikkien ihmisten tietoon. Älkää olko mistään huolissanne.
Hyvät ystävät, mitäpä jos on niin, että suurisieluisuus on edellytys iloitsemiselle?
Sen vastakohta on pikkusieluisuus, joka ei koskaan pääse avariin näköaloihin. Puuttuu ”helikopteri-näkökulma”, iso kuva.
Pienisieluisuus ei pääse tämän hetken murheiden ylitse.
Pikkusieluisuutta on mielemme täyttävä loputon huolten, syyllisyyden ja epäonnistumisten lista.
Se vie ilon. Ja energian. Ja eritoten se vie kiitollisuuden.
Paavali iloitsi isosta kuvasta.
Vaikka hän oli sillä hetkellä vankilassa.
Isoon kuvaan kuuluu tämä Paavalin ajatus: ”Älkää olko mistään huolissanne….”
Me elämme aikaa, joka on täynnä huolestumista. Kaikki on huolissaan jostakin. Omassa elämässään, mutta myös Suomen selviytymisessä.
Miten meidän nyt käykään. Miten minun käy…
Isossa kuvassa kaikki on kuitenkin lopulta hyvin. Mutta pieni kuva on täynnä sen hetken huolta ja murhetta.
Miten päästä pikkusieluisuudesta suursieluisuuteen?
Paavalilla on hyvä resepti. Se on rukous ja kiittäminen. Hän sanoo:
Saattakaa rukoillessanne ja anoessanne aina kiitollisin mielin Jumalan tietoon, mitä tarvitsette.
Meillä kaikilla on omat listamme asioista ja murheista, jotka kuormittavat. Ja rehellisyyden nimessä ne on tärkeää tunnistaa. Ja viedä rukouksessa Jumalalle.
Mutta olennaista anomisessa on kuitenkin tuo ”kiitollisin mielin”.
Olisko niin, että kiitollisuus varjelee sydäntä ja mieltä. Olisko kiitollisuus tie suurisieluisuuteen ja rauhaan, joka ylittää kaiken ymmärryksen?
Suurisieluinen kiittää pyytäessäänkin.
Paavali puhuu tässä rukouksen kaiken kattavuudesta.
Siihen kuuluu pyytäminen. Mutta myös kiittäminen. Sillä juuri kiittäminen avaa sielun isolle kuvalle.
”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne.”
Tässä tekstikokonaisuudessa nousee esille kaksi sanaa, jotka saattavat kuulua elämämme tärkeimpiin sanoihin:
Ilo ja rauha.
Kumpikin sana liittyy erottamattomasti myös muihin joulunajan Raamatun teksteihin.
Tulin lukeneeksi saarnaani valmistaessa arvostamani teologin Terho Pursiaisen ajatuksia juuri tämän tekstin ääreltä.
Hän tutki väitöskirjaansa varten jonkin verran naurun historiaa.
Hänellä on kiinnostava huomio:
Raamatussa ilo ei tule ilmoille nauruna, vaan ylistyksenä.
Hän on huomannut, että Raamatussa ilo herää tyypillisesti tilanteissa, joissa joudutaan kosketuksiin pyhän kanssa, koetaan Jumalan läsnäoloa.
Se on sitä, että Herra on lähellä.
Ilo ei ole mikään itsetarkoitus. Puhumattakaan elämän tarkoituksesta. Mutta ilo on jotakin, joka väistämättä heijastuu myös muihin.
Lempeys on tällainen ilon heijastuma.
Kuulkaamme vielä kerran Paavalin testamentti ystävilleen Filippissä.
”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon sen vielä kerran: Iloitkaa!”
”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne.”