1.
Hän oli lähtöisin hyvästä kodista. Niin sanottiin, ja varmasti se oli totta.
Nyt hän eli kaukana kotoa kaupungissa, joka oli hänelle yhä vieras ja outo, vaikka hän oli viettänyt siellä jo niin monta vuotta, ettei hän osannut enää erottaa niitä toisistaan. Samanlaisina ne toistuivat, päivät, kuukaudet ja vuodet. Silti hän tunsi vain kadun, jolla hän teki töitä, kolon, jossa hän nukkui, halpaketjun ruokakaupan ja pari muuta liikettä, joissa hän asioi.
2.
Hänellä oli ollut hyvä lapsuus, hyvä isä ja hyvä äiti. Koti oli vaatimaton, mutta kaunis, niin kuin äitikin, jonka hän muisti esiliina edessään laittamassa ruokaa. Ja ruokaa riitti – ei kallista eikä erikoista, mutta hyvää ja terveellistä. Sillä isä kävi töissä, ei ryypännyt eikä pelannut, vaan toi tilin aina lyhentämättömänä kotiin.
Erityisesti hän muisti pyhäpäivät. Silloin, mukamas, paistoi aina aurinko, ja kaikki olivat juhlamielellä, kun lähdettiin aamulla kirkkoon. Kotona syötiin vähän paremmin ja runsaammin kuin arkipäivinä. Ja ruoan jälkeen lähdettiin kävelylle. Isä oli hänen oikealla puolellaan, äiti vasemmalla ja hän siinä välissä. Tai toisinpäin.
Reitti oli aina sama. Käytiin kääntymässä pitkän koivukujan päässä. Sen toisessa päässä häämötti iso, kaksikerroksinen rakennus. Se oli kartano, jossa asui aatelismies, paroni ja tehtaan omistaja. Siitä tehtaasta seutu sai elantonsa, ja siinä isäkin kävi töissä.
Ja vaikka muualta kuultiin kertomuksia patruunoista, jotka repivät rahansa työläisten selkänahasta ja joita ei hiukkaakaan kiinnostanut heidän hyvinvointinsa, tästä paronista ei kukaan koskaan puhunut pahaa. Päinvastoin. Aina siinä kujan päässä oltaessa isä muisti sanoa jonkin hyvän ja kiitollisen sanan siitä, että sai joka päivä lähteä töihin ja että hänen palkallaan elätti pienen perheen ja että heidänkin terveydestään huolehdittiin, että lapset saivat käydä koulua ja että isällä oli loma joka vuosi.
3.
Paronia itseään ei koskaan näkynyt. Hänellä oli kuulemma tärkeitä tehtäviä juuri siinä kaupungissa, jossa tyttö nyt asui. Ei kukaan uskaltanut astua edes kartanon koivukujalle, saati itse taloon.
Silti siitä sanottiin, että se oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Kuiskaten kerrottiin myös paronista, jonka joku joskus jossakin oli kaukaa nähnyt tai ainakin aavistellut – että paronia ikään kuin ympäröi merkillinen rakkauden ja suoranaisen pyhyyden sädekehä, joka yhtaikaa pelotti ja veti puoleensa. Mutta kukaan ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan.
4.
Olikohan kartanoa enää? Tyttö katsoi tyhjin silmin likaisen huoneen nurkkaa sijaamattoman sängyn päällä istuen ja ihmetellen, mistä se juuri nyt tuli hänen mieleensä. Siihen aikaan, pikkutyttönä, kartano ja sen isäntä olivat hänelle ajatus, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Ehtoolla nukkumaan mennessä hän suljetuin silmin näki ja ikään kuin aavisti paronin läsnäolon pelottavana, mutta myös puoleensa vetävänä toiveena. Ja kartano se häntä vasta kiehtoikin.
Hän olikin kova haaveilemaan silloin. Hänen päiväunensa päättyivät aina siihen, että hänet vietiin kiiltävällä, mustalla autolla suoraan kartanon oven eteen ja että hän astui uskomattoman kauniissa, puhtaan valkoisessa puvussa kullatusta ovesta sisälle kristallikruunuin valaistuun saliin.
Mutta nyt ne unet oli uneksittu. Rippikoulusta päästyään tyttö oli lähtenyt kotoa. Hän oli jättänyt lapsuuden taakseen ovet paukkuen ja vannoen, ettei ikinä palaisi takaisin. Äiti oli jäänyt itkemään portaille, ja isä käveli hartiat nytkähdellen tupaan.
Tyttö lähti suureen maailmaan ja aloitti elämän, jonka rinnalla kotikylän paronin kartanokin näyttäisi vain torpparin mökiltä. Nyt lähdettiin tekemään rahaa, asumaan komeasti, matkustelemaan, pukeutumaan kalliisti ja tietenkin noukkimaan suuresta valikoimasta paras mahdollinen mies.
5.
Aina ei kaikki kuitenkaan mene, niin kuin toivotaan. Ei nytkään. Itse asiassa tytön elämä meni kokonaan toisin, kuin hän oli suunnitellut.
Ei hänestä tullut rikasta. Ei hän matkustellut. Eikä hän saanut aviomiestä, vaikka miehiä riitti – mutta yllään hänellä oli vain halpoja vaatteita vähän tai ei ollenkaan.
Sillä hän eli nyt myymällä ruumistaan. Hän oli myös mukana hämärissä liiketoimissa asiakkaittensa kautta ja heidän avullaan. Rahaa tuli, mutta myös meni, koska hän oli alkanut käyttää huumeita. Hän oli narkomaani, joka rahoitti piikkinsä ruumiillaan, jota hän samalla tuhosi, ja rikoksilla, joita poliisi tutki. Itse asiassa häntä odotti syytös henkirikoksesta, johon hän oli ollut osallinen.
Nyt tyttöä, joka nuorena haaveili kutsusta paronin kartanoon valkoinen juhlapuku yllä, odotti kuolema yliannostukseen tai pitkä tuomio ja narkkarin helvetti vankilan muurien takana.
6.
Kuka tämä tyttö oikein oli? Etkö tiedä? Pitääkö minun se erikseen sanoa? Sillä varmasti itsekin jo ymmärsit, että se tyttö olemme me, sinä ja minä.
Mutta tiedätkö myös, että paroni, jota kukaan ei koskaan ollut nähnyt, oli tuomarina siinä samassa oikeusistuimessa, jossa tyttöä syytettäisiin. Tiedätkö, että siihen meidätkin kutsutaan vastaamaan teoistamme.?
Tyttö oli lähtiessään kironnut myös paronin. Hän oli sylkenyt kartanon suuntaan. Näin lapsuuden haaveet haudattiin. Niin hän uskoi ja niin hän luuli.
Silti, kuin pakkomielle, lapsuuden muistot, kartano ja kartanon paroni nousivat tytön suljettujen silmien eteen. Mistä se oikein johtui? Hän huomasi vajoavansa aina vain syvemmälle hyvien, suloisten, kauniiden muistojen syliin, kunnes todellisuus herätti hänet unesta.
Herätessään hän huomasi, että hänen silmänsä olivat kyynelissä. Mistä ne nyt siihen tulivat? Ei hän ollut itkenyt enää vuosiin. Miksi hän itki nyt?
7.
Tyttö ei tiennyt, että sillä välin oli tapahtunut merkillisiä asioita. Ei hän tiennyt edes sitä, että kartanon paronilla oli poika.
Poika oli tytön ikäinen. Hän oli käynyt koulua muualla, eikä hän koskaan leikkinyt kylän lasten kanssa. Pojasta ei tiedetty eikä puhuttu, vaikka paronista kuiskailtiin ja hänen hyvyyttään kiiteltiin.
Tyttö oli ollut viidentoista jättäessään kylän. Hän oli ollut silloin hyvin kaunis. Ja vaikka sitä ei kukaan tiennyt, paronilla oli kirkossa oma aitionsa, jonka ikkunasta näki sisälle kirkkoon, vaikka kirkosta käsin siitä nähtiin vain peilinä heijastava lasi. Tuosta aitiosta käsin paronin poika oli pyhä pyhän jälkeen katsellut tyttöä. Eikä hän ollut saanut nuorta kaunotarta pois mielestään – ei varsinkaan sitten, kun hän kuuli tytön jättäneen kotinsa ja lähteneen maailmalle.
8.
Kauan sitten poika oli myös kuullut isältään, kuinka tytön oli sitten käynyt. Olihan siitä nyt jo lehdissäkin kirjoitettu, kuinka oman kylän tyttö vietti huonoa elämää ja oli joutumassa oikeuden eteen osallisena henkirikokseen. Ja senkin kohulehdet muistivat mainita, että hän oli riippuvainen huumeista.
Aivan pian tyttö tuotaisiin oikeuden eteen. Toisella puolen salia istuisi oman kotikylän paroni, se sama mies, jonka tehdas oli antanut isälle työtä ja joka oli kustantanut lapsille koulun ja lääkärin ja isälle loman. Mutta nyt paronin olisi pakko tuomita tyttö sen kovan oikeuden mukaan, joka vaati silmää silmästä ja hammasta hampaasta ja josta edes tuomarilla ei ollut lupa tinkiä. Tytön tilanne näytti pahalta tai oikeastaan toivottomalta – tai olisi näyttänyt, ellei jotakin uskomatonta olisi tapahtunut.
Sillä tyttö ei ollut paronillekaan yhdentekevä. Kaikkea muuta. Tyttö oli yhden hänen luotettavan työläisensä jälkikasvua, ja siinä mielessä hänellekin vähän niin kuin sukulainen. Voisi sanoa, että paroni rakasti tätä tyttöä, joka hänen olisi pian tuomittava raskaisiin rangaistuksiin.
Mutta myös eräs toinen rakasti häntä, oli rakastanut tyttöä siitä asti, kun tämä oli kauneudellaan vanginnut hänet, ylhäisen paronin pojan. Nuori paroni ei saanut tyttöä mielestään. Hän rakasti häntä ja päätti jo silloin, että tuosta työläisen tyttärestä tulisi hänen vihitty puolisonsa.
9.
Ja niin uskomatonta kuin se onkin, tämä rakkaus ei hiukkaakaan heikentynyt nuoren paronin kuullessa, mille teille rakastettu nuori nainen oli joutunut. Vuosi vuodelta ja aina suuremman tuskan vallassa hän oli seurannut tämän syöksykierrettä syvemmälle ja syvemmälle kohti pohjatonta kadotusta. Tuskissaan hän oli pohtinut, mitä hän voisi asialle tehdä. Hän oli puhunut siitä myös isänsä kanssa.
Isäkin oli surullinen ja ahdistunut tilanteesta. Myös hän halusi tytölle hyvää ja siunasi poikansa rakkautta tähän onnettomaan naiseen. Silti hän ei voinut tuomarina tinkiä rangaistuksesta, jonka hän tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevan tytön osaksi tietäen myös, että se tavalla tai toisella merkitsisi hänen lopullista loppuaan.
Silloin isä ja poika tekivät merkillisen suunnitelman: poika ottaisi omaksi syykseen tytön tekemät rikokset, tunnustaisi ne hänen sijastaan ja kantaisi niistä määrätyn rangaistuksen. Se tarkoittaisi vuosia vankilassa ja kunnian ja aseman menetystä. Paljon enemmän painoi kuitenkin rakastetun tytön kohtalo. Hänet pitäisi saada pois siitä maailmasta, joka murskaisi hänet alleen.
Ja niin tehtiin. Poika jätti kauniin kartanon ja tehtaan johtotehtävät, joihin hän oli siirtynyt. Kenellekään mitään puhumatta hän matkusti kaupunkiin, jossa hänen isänsä toimi tuomarina. Ja siellä isä tuomitsi hänet vuosiksi kuritushuoneeseen niistä rikoksista, jotka hänen rakastettunsa oli tehnyt.
10.
Nyt kärsittäväksi määrätyt vuodet olivat kuluneet loppuun. Nuori paroni päästettiin laihtuneena ja elämän merkit kasvoissaan vankilasta vapauteen. Kauan kyseltyään ja etsittyään hän vihdoin löysi sen likaisen kolon, jossa lapsuuden rakastettu nukkui päivällä tehtyään surkeaa ”työtään” läpi koko yön.
Ovikello soi kauan. Sitten tyttö avasi oven. Hän ei tiennyt, kuka tämä kovaa työtä tehneen näköinen mies oli, mutta ei paronikaan olisi tuntea ihmisrauniota, joka raotti ovea. Mutta hän se silti oli, paronin unelmien rakastettu tyttö.
Mitä sitten tapahtui? Nuori aatelismies katsoi syvälle langenneen tytön silmiin ja sanoi: ”Olen kotikyläsi paronin poika ja perillinen. Rakastan sinua. Tuletko vaimokseni? Tässä todistus, että olen kokonaan kantanut sen rangaistuksen, joka isäni olisi pitänyt määrätä sinulle. Olet vapaa. Olet saanut kaikki syntisi ja rikoksesi anteeksi. Minä rakastan sinua. Haluan sinut vaimokseni. Tahdotko tulla?”
11.
Tytöllä oli nyt kaksi mahdollisuutta. Joko hän pudistaisi epäuskoisena päätään ja sulkisi oven tai kenties heittäisi paperin oudon miehen naamalle ja sylkisi perään – tai sitten hän painaisi päänsä alas, tuntisi, kuinka hänen ruumiinsa viimeisetkin voimat katoaisivat, ja lyyhistyisi ovella seisovan miehen jalkojen juureen kuiskaten kyynelten läpi: ”Herra, armahda minua! Herra, pelasta minut! Herra, ota minut luoksesi! Herra, kanna minut kotiin!”
Ja Jeesus ojentaa kätensä ja nostaa likaisen, haisevan tytön jaloilleen, sulkee hänet syliinsä, suutelee hänen hiuksiaan ja sanoo itkien: ”Rakas ystäväni, usko nyt, usko nyt jo, että sinun syntisi on sovitettu ja rikoksesi pyyhitty pois, että ne kaikki on annettu anteeksi, koska minun Isäni rakastaa sinua ja koska minä rakastan sinua niin paljon, että sovitin itse sinun syntisi ja haluan sinut vaimokseni, niin kuin olen aina halunnut!”
Ja tyttö kuiskaa ”tahdon”.
12.
Sillä hetkellä kaikki muuttuu. Siltä tytöstä tuntuu. Hetkessä kaikki on toisin kuin vielä silloin, kun hän avasi oven tuntemattomalle miehelle.
Sen tähden tyttö haluaakin nyt heti sinne, minne paronin poika tahtoo hänet viedä – paronin isän kotiin, josta tyttö oli lapsena haaveillut ja jonka hän vieläkin muisti, vaikka olikin halunnut unohtaa sen. Hän haluaa päästä heti perille! Hän ei halua enää hetkeäkään olla tässä kauheassa kaupungissa eikä tässä kamalassa talossa eikä siinä hirveässä elämässä, jota hän oli viettänyt.
Nuori paroni, joka on nyt hänen sulhasensa, sanoo kuitenkin, ettei se käy ihan vielä eikä noin vain. Tulevaan kotiin on pitkä matka, ja se on vaarallinen. Ja hänen, Pojan, täytyy edeltä matkustaa Isänsä luo, kertoa vanhalle paronille, kuinka on käynyt, teettää remontti talossa, jota ei ole suunniteltu nuorelle avioparille, ja aloittaa häävalmistelut.
Tytön pitää malttaa vielä. Kaikki se, mikä on tulossa, on kyllä hänen omaansa jo nyt siinä lupauksen sanassa, jonka Kristus sanoo syntiselle Morsiamelleen, ja siinä Kasteessa, josta kertovan todistuksen tyttö saa käteensä. Mutta vielä ei olla perillä. Tytön pitää nyt lähteä pitkälle matkalle ja tulla perässä ja astua sitten ovesta sisään, kun aika on – eikä se ole vielä.
13.
Mutta kun aika on, tyttö tulee kartanon koivukujan päähän, niin kuin niin monta kertaa ennenkin silloin kauan sitten. Matka oli pitkä ja vaarallinen, ja lankeemuksiakin sattui. Mutta vaikka Ylkä oli mennyt edeltä Isän kotiin, ei tyttö ollut silti matkallaan yksin. Hän ei nähnyt Sulhastaan, mutta kohtasi silti Hänet todellisesti läsnäolevana lupauksen Sanassa, jossa tyttö kuuli Hänen itsensä äänen. Ja alttarin sakramentissa, Ylkänsä totisen ruumiin ja totisen veren osallisuudessa, tyttö ja kihlattu Morsian, tuli jo nyt salatulla, mutta silti todellisella tavalla yhdeksi Sulhasensa kanssa.
Ja vihdoin, tytön saavuttua koivukujan päähän, ihana Ylkä Jeesus juoksi morsiantaan vastaan ja puki siinä lävistetyillä käsillään hänen ylleen sen loistavan valkoisen puvun, jonka tyttö jo kasteessa oli saanut omakseen. Eikä hän kävellytkään omin jaloin kultaisen oven läpi kristallikruunujen loisteeseen, sillä Jeesus otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisälle. Jeesus kantoi Morsiamensa Isänsä ihanaan kotiin, sillä Hän, ylösnoussut Vapahtajamme, joka on pyhällä elämällään, kärsimyksellään ja kuolemallaan sovittanut syntimme, on se Ovi, jonka kautta mekin pääsemme taivaaseen, ja se Tie, joka itse kuljettaa ja kantaa meitä perille aina taivaan kirkkauteen asti.
”Älkööt teidän sydämenne murheellinen olko. Jos te uskotte Jumalan päälle, niin uskokaat myös minun päälleni. Minun Isäni huoneessa on monta asuinsiaa. Jos ei niin olisi, niin minä sanoisin teille ’minä menen valmistamaan teille siaa’. Ja vaikka minä menen pois valmistamaan teille siaa, niin minä tulen jälleen ja otan teidät tyköni, että kussa minä olen, siellä pitää myös teidän oleman. Ja kuhunka minä menen, te tiedätte, ja tien te myös tiedätte.” Sanoi Toomas hänelle: ”Herra, emme tiedä, kuhunkas menet. Kuinka siis me taidamme tietää tien?” Jesus sanoi hänelle: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani. Jos te tuntisitte minun, niin te tosin myös tuntisitte Isäni, ja nyt te tunnette hänen, ja te näette hänen.”
Amen.