Muistiini on tallentunut keskustelu, joka käytiin neljäkymmentä vuotta sitten rippikoululeirillä. Olin itse leiriläisenä, ja joskus vapaa-ajalla syntyi muutaman leiriläisen ja yhden ryhmänohjaajan kesken keskustelua siitä, onko klassinen musiikki syntiä. Ryhmänohjaajan loppupäätelmä oli sensuuntainen, että ehkä klassinen musiikki ei ihan syntiäkään ole, mutta Jeesuksen seuraajan ei kuitenkaan ole hyvä olla sen kanssa tekemisissä. Perustelu oli se, että klassinen musiikki on joka tapauksessa maallista eikä hengellistä musiikkia.
Nämä 60-luvun rippikoululeirin ryhmänohjaajan ajatukset tuntuvat varmaan meistä kaikista perin oudoilta. Ryhmänohjaajan näkemys hengellisestä musiikista oli hyvin kapea-alainen tai hänen klassisen musiikin tuntemuksensa olematon – onhan suuri osa klassista musiikkia nimenomaan hengellistä musiikkia. Mutta oli kuinka tahansa, meidän on vaikea ymmärtää, miksi maallista musiikkia ylipäätään pitäisi varoa.
Mieleen ehkä tulee, että kysymys oli pelkästään yksittäisen henkilön ajatuksista, joita hän ei ollut kunnolla punninnut. Mutta aivan näin ei ollut asian laita. Rippileirin ryhmäohjaajan näkemyksiä voidaan tarkastella sitä taustaa vasten, että tuohon aikaan, 60-luvulla, kuuli varsin usein käytettävän sellaisia sanoja ja sanontoja kuin “maailman mieli”, “maailman henki” tai “maailmallisuus”. Vielä 70-luvulla ja 80-luvullakaan tällaiset sanonnat eivät olleet tyystin kadonneet yleisestä kirkollisesta kielenkäytöstä, mutta viimeistään tällä vuosituhannella näin on tapahtunut.
Ryhmänohjaajan näkemys nousi epäilemättä pyrkimyksestä välttää “maailman mielen” mukaista elämää. Näinä aikoina jo tällainen pyrkimys itsessään saattaa tuntua oudolta. Mutta eikö tämäkin ole outoa? Sillä eikö päivän evankeliumi puhu juuri siitä, kuinka Kristuksen seuraajat eivät kuulu maailmaan, vaikka heidän toki täytyy elää maailmassa? “Maailmaan kuuluminen” viittaa juuri siihen, että ihmistä ohjaa “maailman henki” ja hän elää “maailman mielen” mukaista elämää.
Mutta mitä “maailmaan kuuluminen” käytännössä tarkoittaa? Tähän kysymykseen on mahdotonta antaa yksityiskohtaista vastausta, ja ennen yleisluontoisen vastauksen etsimistä on aluksi syytä tiedostaa, että sana “maailma” esiintyy Raamatussa kahdessa eri merkityksessä. Ensinnäkin kysymys voi olla maailmasta sellaisena, millaiseksi Jumala on sen luonut. Kaikki, mitä tähän meidän maailmaamme eli luomakuntaan sisältyy, on hyvää ja arvokasta. Onhan Jumala luonut kaiken hyväksi. Toiseksi maailma voi Raamatussa tarkoittaa maailmaa sellaisena, millaiseksi se on tullut syntiinlankeemuksen jälkeen. Synnin takia Jumalan hyväksi luoma maailma on turmeltunut ja siitä on tullut tuhoon tuomittu maailma.
Persoonalliselle Pahalle, jota Jeesus kutsuu “tämän maailman ruhtinaaksi”, avautui syntiinlankeemukseen jälkeen mahdollisuus käyttää valtaansa ihmisten maailmassa. (1. Joh. 5:19) Niinpä saatana saattoi Jeesusta kiusatessaan sanoa: “Kaiken tämän, koko maailman ja sen loiston minä annan sinun valtaasi, sillä se on annettu minun haltuuni ja minä voin antaa sen kenelle tahdon.” (Luuk. 4:6) Pahan vallan ja ihmisen perisyntisyyden takia syntiinlangenneessa maailmassa vaikuttaa kaikkialla Jumalaa kohtaan vihamielinen asenne, jota Raamattu kutsuu “maailman hengeksi”. “Maailmaan kuuluminen” tarkoittaa sitä, että tämä Jumalan vastainen asenne ohjaa ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Kristuksen omat eivät kuulu maailmaan, koska heitä ei ohjaa maailman henki vaan Jumalan Henki. (Room. 8:14)
Jeesuksen seuraajat elävät tässä Jumalan vastaisen asenteen läpitunkemassa maailmassa kuten muutkin ihmiset. He eivät myöskään ole vapaita synnistä, vaan se vaikuttaa heidän sydämessään niin kauan kuin he elävät ajallista elämää. “Maailman kuulumattomuus” ilmenee niin, että Jeesuksen seuraajat tunnustavat syntinsä, ne kiusaavat heitä ja he haluavat taistella niitä vastaan Jumalan Hengen voimassa.
Jumalan kansa ei ikävöi ikuista kotia siksi, että se ei halua elää siinä maailmassa, minkä Jumala on luonut hyväksi. Jumalan kansa ikävöi taivaan kotiin pääsyä siksi, että se kaipaa pois siitä maailmasta, missä se joutuu elämään “maailman hengen” vaikutuspiirissä.
Toki Jumalan kansassa herättää ikävää myös se, mikä sitä odottaa taivaan kodissa: siellä on kaikki täydellistä ja paljon parempaa kuin tässä elämässä, ja ennen kaikkea Jumalan kansa saa siellä nähdä Jumalan. Mutta oikea taivasikävä ei ole koskaan pakoa Jumalan hyväksi luomasta maailmasta.
Päinvastoin Jumalan luomistekojen halveksimisessa ilmenee Jumalan vastainen “maailman henki”. Rippileirin ryhmänohjaaja pyrki välttämään “maailman hengen” vaikutusta, kun hän suhtautui kielteisesti maalliseksi musiikiksi katsomaansa klassiseen musiikkiin, mutta todellisuudessa hänen ajatuksensa olivat “maailman mielen” mukaisia. Varmaan hänen pyrkimyksensä oli vilpitön, mutta hänen omaksumansa ajattelutapa ohjasi häntä harhaan.
Maallinen ja hengellinen todellisuus eivät ole vastakkaisia vaan sisäkkäisiä. Luomakunta ei elä omaa elämäänsä erillään Luojastaan, vaan Jumalan yliluonnollinen hengellinen todellisuus läpäisee kaiken ja on läsnä kaikessa tässä meidän näkyvässä maailmassamme. Jeesuksessa Kristuksessa ovat näkyvä ja näkymätön todellisuus, jumaluus ja ihmisyys, yhdistyneet käsittämättömällä tavalla, ja siksi hän voi antaa meille ehtoollisessa ruumiinsa ja verensä näkyvässä muodossa syntiemme anteeksiantamiseksi. Mutta laajasti ymmärrettynä koko luomakunta on sakramentti, Jumalan kohtaamisen paikka. Kun näemme maallisen todellisuuden oikealla tavalla, luomakunta ja kaikki siihen kuuluva todistavat Luojastaan. Joku voi ajatella, että esimerkiksi maallisella musiikilla eli musiikilla, joka keskittyy luomakunnan sisäisiin suhteisiin, ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, mutta Jumalan läsnäolo sykkii maallisenkin musiikin jokaisessa rytmissä ja soinnussa.
Kokonaan eri asia on se, että maallisessa musiikissa voi ilmetä “maailman hengen” vaikutus. Mutta tämä koskee myös hengellistä musiikkia. “Maailman hengen” vaikutus voi tulla esille hengellisessä musiikissa ja ylipäätään hengellisessä elämässä esimerkiksi ylihengellisyytenä. Ylihengellisyys ei ole vähentynyt sitten 60-luvun, mutta se saa nykyään osittain erilaisia muotoja kuin tuohon aikaan. Synnin leimoja ei enää rohjeta lyödä yhtä kevyin perustein kuin joskus ennen, mutta elämysten tavoittelu on lisääntynyt.
Raamattu puhuu henkien erottamisesta. Kaikkia hengellisen elämän ilmiöitä täytyy ja täytyy voida arvioida kriittisesti, jotta käy ilmi, mikä on Jumalasta ja mikä ei. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: “Älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja.” (1. Joh. 4:1) Paavali puolestaan kirjoittaa roomalaisille: “Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto.” (Room. 12:2)
Jumalan tahdon arvioiminen ei rajoitu vain hengellisen elämän ilmiöihin vaan koskee kaikkea inhimilliseen elämään kuuluvaa. Jeesuksen seuraajien ei tule Raamatun mukaan missään mukautua “tämän maailman menoon”. Siksi on tosiaan outoa, jos ajatellaan, että pyrkimys “maailman mielen” mukaisen elämän välttämiseen ei ole enää ajankohtainen asia. Mutta ajatellaanko näin, ja onko ehkä vieraannuttu vain vanhoista sanonnoista mutta ei itse asiasta? Kysymys ei ole pelkästään vanhahtavista sanonnoista luopumista, sillä korvaavia sanontoja voi olla vaikea keksiä, eikä niitä ainakaan löydy tämän ajan kirkollisesta kielenkäytöstä.
Nykyään ajatellaan, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viime sunnuntain rovastikuntapäivässä hiippakuntadekaani Ari Hukari piti ansiokkaan alustuksen aiheesta “Katoaako kansankirkko”. En nyt ryhdy arvioimaan tätä alustusta. Totean vain sen itsestään selvän tosiasian, että mitä enemmän kansa vieraantuu kristillisestä uskosta, sitä mahdottomammaksi ajatus kansankirkosta tulee. Kansankirkko voidaan yrittää säilyttää niin, että hyväksytään yleinen mielipide totuudeksi ja vaaditaan, että kirkossa täytyy toimia tämän totuuden mukaisesti. Mutta kansankirkkoa ei näin pelasteta, koska kirkko kadottaa silloin oman olemuksensa.
On kohtalokasta, jos unohdetaan Raamatun opetus siitä, että maailmamme on Pahan vallassa ja siinä vaikuttaa Jumalan vastainen henki. Paavali kyllä puhuu Roomalaiskirjeessä siitä, että Jumala on kirjoittanut lakinsa ihmisten sydämiin, minkä vuoksi jokainen ihminen periaatteessa tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. (Room. 2:14,15) Luterilainen kirkko on aivan oikein korostanut tämän sydämiin kirjoitetun luonnollisen lain merkitystä, mutta se ei kuitenkaan takaa sitä, että ihminen käytännössä toimii Jumalan tahdon mukaan, eikä edes sitä, että ihminen tiedostaa ja tunnustaa, mitä Jumalan laki häneltä vaatii.
Vain Jumalan luomistyö itsessään voi määritellä sen, mikä on hyvää, oikeaa ja luonnollista. Se, mitä syntinen ihminen ja yleinen mielipide pitävät luonnollisena, ei välttämättä ole Jumalan luomistyön näkökulmasta luonnollista. Jos “maailman henki” ohjaa meitä, kuljemme tavalla tai toisella harhaan. Vain siellä, missä tunnustetaan oma syntisyys, nöyrästi kysytään ja etsitään Jumalan tahtoa eikä luoteta sokeasti omaan arvostelukykyyn, voidaan ymmärtää, mitä Jumala luomaltaan ihmiseltä odottaa.
Millainen henki ohjaa minun ajatuksiani ja toimintaani ja meidän ajatuksiamme ja toimintaamme? Näin on meidänkin syytä nöyrästi kysellä itse kunkin ja kaikkien yhdessä. Siellä missä ei ole nöyrää kyselyä, “maailman henki” pääsee aina tekemään työtään.
Meidän on hyvä ja terveellistä pysähtyä usein miettimään vanhan liiton Jumalan kansan vaiheita. Kun lukee Vanhaa testamenttia, joutuu jatkuvasti toteamaan, että Israelin kansan historia oli pääsääntöisesti merkilliseltä tuntuvaa Jumalasta luopumisen ja “maailman hengen” valtaan taipumisen historiaa. Meidän ei ole helppo nähdä ja tunnustaa, että se, mitä on kerran tapahtunut, kuvaakin sitä, mitä tapahtuu tällä hetkellä. Jumalan sanan lahjomattoman peilin katselu on kuitenkin välttämätöntä, jos haluamme olla Jeesuksen seuraajia. Jumala sana on totuus, joka “pyhittää meidät” niin, että emme kuulu maailmaan.
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: “Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5:4,5) Me emme pysty omin voimin taistelemaan “maailman henkeä” vastaan, mutta Jeesuksen uskomalla voitamme maailman ja pääsemme perille taivaan kotiin. Jeesus on voittanut syntiinlangenneen maailman rakastamalla sitä ja antamalla henkensä, “jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”