Evankeliumissa on kolme lyhyttä keskustelua. Ne koskevat kutsua ja seuraamista. Mutta jokaisesta keskustelusta on esillä vain alku ja tietynlainen ristiriita, johon ihminen Jeesuksen kutsun äärellä joutui. Mitä sitten tapahtui? Mitä nämä ihmiset vastasivat Jeesukselle, se jää lukijan tai kuulijan vastattavaksi – eli juuri sinä käyt sen keskustelun loppuun. Oleellisempapa kuin se, mitä nämä evankeliumin henkilöt vastasivat Jeesuksen haasteeseen, on se, mitä sinussa tapahtuu näiden Jeesuksen sanojen äärellä. Minkälaiseen ristiriitaan sinä joudut ja minkälaisen vastauksen elämäsi antaa.
Kysymys oli siis Jeesuksen kutsusta eli toisin sanoen myös kutsumuksesta. Oletko koskaan ajatellut omaa kutsumustasi? Mikä se oikeasti on? Onko sinulla ollut hetkiä elämän risteysasemalla, jolloin olet pysähtynyt ja miettinyt reittivalintoja – mikä on sinun suuntasi ja sinun tiesi? Kamppailet kutsumuksen tai elämäntehtäväsi äärellä? Teet valintoja ja sitoumuksia. Tai kysyt, millä tavalla usko näkyy elämässäni. Olenko vastannut Jeesuksen kutsuun myönteiseseti?
Kutsumus on sana, mikä pitää paljon sisällään. Lähtökohta sille on se, että Jumala kutsuu ihmistä. Jumala kutsuu meitä ainakin neljällä tavalla:
1) Hän kutsuu ihmisen olemaan. Hän antaa luovalla sanal-laan meille olemassaolon. Me emme vain synny maailmaan, vaan Jumala sanoo: Tule.
2) Hän kutsuu meidät yhteyteensä eli Jumalan lapseksi. Hän sanoo: Tässä on sinun paikkasi, minun lähelläni. Tämä tapahtuu ensimmäisen kerran, kun vastaanotamme kasteen. Jumalan lapsena me olemme Jumalan hoidossa. Hän antaa meille lahjojaan, hän ravitsee meitä hyvyydellään.
3) Jumala kutsuu meitä myös työtovereikseen. Tällöin puhutaan maallisesta kutsumuksestamme. Luomisen yhteydessä se sanoitettiin niin, että meidän tuli viljellä ja varjella luomakuntaa. Meillä on tehtäviä, vastuuta, ammatteja, joilla huolehdimme yleisestä hyvinvoinnista. Toteutamme luomisessa annettua tarkoitustamme.
4) Lopuksi on tuo evankeliumissa näkyvä Jeesuksen kutsu seuraajakseen eli Jumalan valtakunnan palvelukseen. Hän sanoo: Seuraa minua. Tässäkin kutsumukset ovat erilaisia. Seurakuntavirat ovat yksi kutsumuksen muoto: eli jollakin on kutsu kanttoriksi, diakoniksi, lähetyssihteeriksi, papiksi jne, mutta myös jokainen seurakuntalainen, kristitty, jonka usko näkyy elämässä ja teoissa, toteuttaa tätä kutsua arkisessa elämässään. Se ei ole vain luomiseen liittyvä tarkoitus, vaan tämä kutsumus huomioi sen, että maailma, jossa elämme, on särkynyt ja langennut maailma. Se kaipaa sovintoa ja rauhaa Jumalan kanssa. Sen tuo yksin Kristus. Sitä valoa meidät on kutsuttu levittämään. Seurakunta on kreikaksi ekkleesia – kutsuttujen joukko. Meillä kaikilla on tuo Jeesuksen kutsu.
Kutsumus ei kuitenkaan ole koskaan täysin yksinkertainen. Kutsumukseen liittyy läheisesti kaksi asiaa – koettelemus ja kiusaus. Ne ovat eri asioita, mutta liittyvät kutsumukseen. Koettelemus on Jumalan tapa kasvattaa meitä sitkeämmäksi vaikeuksien kautta. Kiusaus on kiusaajan yritys erottaa ihminen Jumalan yhteydestä – tehdä Jumalan työ meissä turhaksi.
Kutsumus vaatii kestävyyttä ja uskollisuutta, sillä aikaa myöden se tuntuu tylsältä, yksitoikkoiselta ja uuvuttavalta. Välillä sen merkitys tuntuu katoavan näköpiiristämme, mutta on jaksettava jatkaa. Esimerkiksi kaupan kassalla on jaksettava aina uudestaan hymyillä asiakkaille, vaikka he käyttäytyisivät tyhmästi sinua kohtaan. Siinä on tietysti kiusaus antaa samalla mitalla takaisin. Kiusaus ylipäätään tuntuu houkuttelevalta ja kivalta, mutta vie sinua väärän suuntaan – ei lähemmäs Jumalaa, vaan kauemmas. Kiusauksessa alkuperäisen kutsun ääni vääristyy.
Kun Jeesus puhui kutsumuksen vaikeuksista, hän viittasi koettelemuksiin. Ketuilla on luolansa, Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi. Jeesus ei ole sellainen rabbi, joka majoittaa oppilaat mukavasti kotiinsa. Hänellä ei ole kotia. He elävät vailla mukavuuksia. Kutsumuksen tie ei ole helppo. Satoa työn hedelmää ei korjata nopeasti. Tie on kivinen.
Kun Jeesuksen seuraamiselle esitettiin ehtoja isän hautaamisesta tai kotiväen hyvästelemisestä, siinä oli kysymys enemmänkin kiusauksesta. Esitettiin hurskaalta kuulostava selitys, mikä tuli näennäiseksi esteeksi kutsun noudattamiselle. Pojan tärkeä uskonnollinen velvollisuus oli huolehtia isänsä kunnialla hautaan. Kysymys oli myös neljännestä käskystä: vanhempien kunnioittamisesta. Jeesus oli siitä käskystä sanonut toisessa kohdassa, että mikään isien perinnäissääntö ei kumoa sitä käskyä, että lapsen on huolehdittava vanhemmistaan, kun he tulevat vanhoiksi. Sen käskyn yli voi käydä vain suurempi käsky: ensimmäinen. Minä olen Herra sinun Jumalasi. Mikään velvoite tai muu käsky ei saa tulla tämän edelle. Kun Jeesus kutsuu seuraansa. Silloin ollaan ensimmäisen käskyn alueella.
Tähän jumalanpalvelukseen osallistuu Helkkilän Hellman suvun väkeä. He kokoontuivat jo eilen Rauman jäähallilla. Suvun perustarina liittyy kauniisti päivän teemaan: kutsumukseen. Tarina on lyhyt ja kerron sen teille kaikille. Tarina sijoittuu Rauman Kulamaalle Hellmannin torppaan, kun Emanuel ja Elisabet eli Liisa ovat jo saaneet lapsensa 1830-1840 luvulla. Vanhemmat olivat uskovaisia ja kasvattivat lapsiaan Jumalan tuntemiseen. (Tämän Liisan esi-isä Antti Melcher oli lukkarina tuossa uhrikirkossa 1695-1731)
Liisa-emäntä astuu ulos tuvan ovesta. Sanko kädessä keinahdellen hän kulkee kohti kaivoa. Yhtäkkiä hänen korviinsa kantautuu jostakin viulun vingutusta. Aivan läheltä, omasta pihapiiristä… heinäparveltako se kuuluu? Omat pojatko ne siellä soittelevat! Tähän hän ei suostu. Tuollainen maallinen pelivärkki ei hänen poikiansa saa turmella! Luonteelleen uskollisena Liisa ratkaisee asian omalla tavallaan. Hän etsii tuon turhuuteen viekoittelevan soittimen käsiinsä – ja heittää sen palavaan uuniin. Viulu on poissa, mutta musiikki ei – poikien rakkaus musiikkiin säilyy.
Pojilla oli rakkaus musiikkiin. Jumala oli antanut heille lahjat ja kutsun lahjoja käyttämään. Mutta Liisa-äidin mielestä he olivat tulkinneet kutsumustaan väärin. Kutsumus oli kallistunut kiusauksen puolelle. Viulu oli hänelle maallinen pelivärkki, joka oli omiaan johtamaan pojat turmelukseen, maallisiin huvituksiin, pois Jeesuksen äänen ulottuvilta.
Vanhemman yksinvaltaa käyttäen Liisa heitti viulun tuliseen pesään, koska halusi suojella lapsiaan. Hänen vakaumuksensa mukaan siinä oli vastakkain maailmallisuus ja Jeesuksen seuraaminen. Viulu ja tanssimusiikki oli maailmallista. Se palveli synnillisiä himoja. Sitä vastaan oli taisteltava. Teolla oli ainakin sellainen seuraus, että musiikki kanavoitui soveliaampien soittimien pariin. Maallinen kutsumus ja taivaallinen kutsumus löivät kättä, kun pojista tuli myös kanttoreita ja urkureita.
Jokaisella meillä on oma kamppailumme. Mikä on sinun viulusi? näin voisi kysyä. Mikä on se asia, jossa aineellistuu kamppailusi Jumalan ja maailman välissä, kutsumuksen ja kiusauksen välissä? Mikä on se kiusaus, johon kompastut, joka saa sinut huomaamaan, että ilman Jumalan armoa et selviä? Se ei varmaankaan ole viulu vaan jotakin muuta.
Kun tänään teet näitä kysymyksiä itsellesi – on hyvä uudelleen herätellä rakkautta Jumalan puoleen, on hyvä huolestua omasta vaelluksesta ja on hyvä muistaa, että aikamme maan päällä on rajallinen. Sen näissä sukutapaamisissa on ainakin selvää, että me muistamme ihmisiä, jotka ovat eläneet ja kuolleet kauan sitten. Ei Liisa eikä Emanuel, ei hänen kuusi lastaan, ei heidän lapsenlapsistakaan ole kukaan elossa.
Mutta he kuulivat Jumalan kutsun, ja seurasivat sitä. Heidän uskoaan koeteltiin, he taistelivat kiusauksia vastaan – lankesivat ja nousivat ja lopulta perivät taivaan.
Heidän tavoin myös sinut on kutsuttu. Kutsuttu olemaan – sinut on luotu ikuisuutta varten – ei vain tämän elämän ajaksi.
Sinut on kutsuttu Jumalan lapseksi – koska Jumala haluaa pitää sinusta huolta.
Sinut on kutsuttu antamaan lahjasi yhteiseksi hyväksi, palvelemmme toisiamme.
Sinut on kutsuttu valoon, seuraamaan Jeesusta – jotta valo saisi laajentua ympärillesi.
Älä pelkää vastata Jumalan kutsuun myöntävästi – uudestaan ja uudestaan. Jumala joka on aloittanut hyvän työn sinussa, myös vie sen hyvään päätökseen. Et ole yksin.