3. sunnuntai helluntaista, Luuk. 15:1-10, Martti Vaahtoranta

1.
Viime pyhänä kuulimme Jeesuksen vertauksen pidoista, jotka muuan mies valmisti ystävilleen ja kylänmiehilleen. Nämä eivät kuitenkaan viitsineet vaivautua paikalle. Niin isäntä täytti talonsa kaikenlaisella sekalaisella väellä, köyhillä, sairailla ja syntisillä kestiten arvovieraiden sijasta heitä. Hänen rakkautensa teki omasta mielestään arvottomista arvokkaita ja omasta mielestään arvokkaista arvottomia.
Vertauksen kertoessaan Jeesus itsekin istui arvokkaassa seurassa. Talon isäntä kuului fariseusten johtomiehiin. Fariseuksethan olivat niitä sen ajan juutalaisia, jotka olivat tarkkoja Jumalan kaikkien käskyjen noudattamisessa. Keksivätpä he niitä vielä lisääkin, siis aivan omia sääntöjä. Ne olivat ikään kuin ”ulkovarustus” siinä linnoituksessa, jonka keskuksessa olivat Jumalan omat käskyt. Kun ulkovarustuksia eli itse keksittyjä sääntöjä lujasti puolusti, ei ollut vaaraa menettää varsinaista linnoitusta vihollisen, synnin valtaan. Niin he ajattelivat, sillä he eivät ymmärtäneet, että ihmisen pahin vihollinen on hänen syntinen sydämensä.
Erityisen tarkkoja fariseukset olivat ruokaa koskevien puhtauslakien kanssa. Vain sellaista, mikä oli varmasti kosher, kuten nykypäivän juutalaiset sanovat, vain sillä tavoin puhdasta ruokaa saattoi syödä.
Tarkkoja fariseukset olivat myös ruoasta maksettujen kymmenysten kanssa, jotta sen saattoi hyvällä omallatunnolla nauttia. Niin olen ymmärtänyt.
Tällainen oli Jeesuksen pitoisäntä. Ja Jeesusta itseään fariseukset pitivät ilmeisesti ”omana miehenä”, ainakin aluksi. Eivät he Häntä muuten olisi juhliinsa kutsuneet. Jeesus näytti olevan viisas ja hurskas opettaja, joka kilvoitteli lain täyttämisessä ja joka ei syönyt saastaista eikä ruokaa, josta ei ollut suoritettu säädettyjä maksuja.
Sen tähden fariseukset olivatkin ihmeissään ja nyreissään ja suorastaan vihaisia, kun kävi ilmi, että Jeesus otti myös muita kutsuja vastaan. Häntä ei nähty ainoastaan fariseusten pidoissa, vaan myös kokonaan toisenlaisessa seurassa. Niinpä fariseukset ja kirjanoppineet puuskahtivat hämmentyneinä ja vihoissaan: ”Tämä ottaa syntisiä vastaan ja syö heidän kanssaan.”
Muistamme esimerkiksi tullimies Leevin, josta sittemmin tuli apostoli ja evankelista Matteus. Jeesus kutsui hänet suoraan työpaikalta mukaansa sillä seurauksella, että Leevi pani kotonaan pidot pystyyn kutsuen niihin paitsi Jeesuksen, myös ystäviään entisestä elämästään, noita paheksuttuja syntisiä, jotka tekivät töitä Rooman miehitysvallan piikkiin rikastuttaen siinä sivussa itseään ja vähät välittäen mistään puhtaussäännöistä. Tai muistamme Sakkeuksen, rikkaan ja vihatun miehen, jonka luo Jeesus itse kutsui itsensä – ja taas pyhä ja syntinen kohtasivat tavalla, joka ei mitenkään sopinut fariseusten maailmakuvaan.
2.
Sopiiko se meidän maailmankuvaamme? – Me elämme aikaa, joka on äärimmäisen huolestunut siitä, mitä se syö. Ennen sai olla iloinen, jos ylipäätään sai jotakin syödäkseen. Nykyisen hyvinvoinnin keskellä me sen sijaan huolestumme joskus ihan mahdottomasti siitä, että meillä on nyt niin paljon kaikenlaista syötävää tarjolla.
Erityisesti täällä Suomessa vallitsee paitsi lihavuuden pelko, myös pelko siitä, että ruoka, jota syömme, ei olekaan terveellistä. Pelätään, että se saastuttaa paitsi meidät, myös maapallon ilman tai on jotenkin muuten epäreilua ruokaa. Voisimme sanoa, että koemme aivan samalla tavalla kuin Jeesuksen ajan fariseukset, että tietyt ruoat eivät ole puhtaita. Niinpä jopa juhla-aterialla iloisen ja kiitollisen nauttimisen sijasta alamme huolestuneina pohtia hiilijalanjälkeämme tai energiamääriä ruoassa, joka katetaan eteemme.
Tällä tavalla me ulkoistamme ja kohdistamme ruokaan sen, mistä meidän pitäisi olla paljon enemmän huolissamme, nimittäin sydämemme puhtaudesta ja sielumme terveydestä. Niinpä Suomessa tuntuu joskus olevan suurempi synti syödä vähän epäterveellisesti kuin vaikkapa sulloa sielunsa täyteen tyhjänpäiväistä viihdettä, katsella pornoa netistä tai tehdä huorin toisen miehen tai naisen puolison kanssa. Epäterveellistä ja ”epäeettistä” syömistä sanotaan ”synniksi”, mutta aviorikosta ”salarakkaudeksi”.
Ei ole tietenkään väärin pitää huolta myös ruumiinsa ja koko maapallon terveydestä, ei myöskään siitä, että ruoka on ”reilusti” tuotettua. Ei tietenkään. Näitäkin asioita pitää ajatella. Kunhan nyt kuitenkin muistamme, että tämä ruumiimme joka tapauksessa kerran kuolee, eikä maakaan ole ikuinen. Mutta jos sielumme kuolee jo ennen ruumiin kuolemaa, ruumiimmekin joutuu helvettiin. Ja toisin päin: vaikka ruumiimme olisi kuinka raihnainen, se nousee kauniina ja terveenä uuteen elämään, jos sielumme jo nyt ja ruumiimme kuollessaan lepää Vapahtajan sydämellä.
Mutta tottahan ruumiistakin pitää kohtuudella huolehtia, ja ympäristön ja maailman tilasta. Se on yhtä vähän väärin kuin se, että ollaan tarkkoja verojen ja kaikenlaisten maksujen suorittamisessa. Siihenkin meidät kristityt on yhteiskunnan jäseninä kutsuttu.
Olisipa meissä enemmän niitä, jotka eivät riko seitsemättä käskyä huijaamalla kaupoissa, pimittämällä veroja tai tahallaan varastamalla tulevan sukupolven elämän edellytyksiä. Ja muitakin määräyksiä, kuten liikennesääntöjä, pitää noudattaa myös omantunnon tähden eikä vain sakkojen pelossa! Silti jotakin on vinossa, jos omatuntomme on tarkka jokaisen, pienimmänkin veron, maksun ja hiilidioksidigramman kanssa ja tuomitsee ankarasti ainakin toisen autoilijan vähäisen ylinopeuden, mutta vaikkapa syntymättömien lasten murhaaminen laillisen abortin nimissä tai ”eutanasia”, kuolevien aktiivinen tappaminen, eivät tunnu missään.
3.
Ei siis ole meistäkään kaukana se tilanne, josta Jeesus syyttää aikansa fariseuksia, kun Hän sanoo:
”Voi teitä kirjanoppineet ja Pharisealaiset, te ulkokullatut, jotka kymmenykset teette mintuista, tilleistä ja kuminoista ja jätätte pois ne raskaammat laista, tuomion, laupiuden ja uskon. Näitä piti tehtämän, ja toisia ei jätettämän. Te sokiat taluttajat! Te kuurnitsette hyttysen ja kamelin nielette.” (Matt. 23:23-24).
Ja nyt kuvittelemme yhdessä tilanteen, joka ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Siinä on kaksi osapuolta. Ensimmäinen niistä olemme me, kunnon luterilaiset, herätyshenkiset tunnustukselliset tai mitä me nyt sitten olemmekin, Jumalan perheväkeä joka tapauksessa.
Vietämme säntillistä ja kohtuullista elämää. Varomme ylilyöntejä ja omantuntomme tahriintumista varsinkin niissä asioissa, joilla on jotakin tekemistä rahan, ruoan ja juoman kanssa. Olemme tarkkoja myös seksuaalisuuteen liittyvien syntien välttämisessä. Ainakin toivon niin, toivon sitä sydämestäni.
Mutta kuinka käy, jos näyttämölle astuu toinen osapuoli? Meidän säntilliseen ja kunnolliseen seuraamme eksyy joku nykyajan ”publikaani”, joku sellainen, joka ei vielä erota oikeaa kättä vasemmasta, ei tiedä edes, kuinka kirkossa käyttäydytään eli mikä on sopivaa, mikä ei. Ainoa, minkä hän tietää, on, että hänellä on kyllä paljon rahaa ja omaisuutta, mutta sydämessä kipeä ja tyhjä paikka ja monta vaikeaa kysymystä, joihin kukaan ei osaa vastata – ei kukaan niistä hänen ystävistään, joiden kanssa hän käyttää varojaan kosteisiin illallisiin ja kalliisiin matkoihin, komeaan autoon ja hienoon veneeseen, taloon ja huvilaan ja mihin kaikkeen niitä nyt sitten voikin käyttää.
Tämän tyhjän ja kipeän sydämensä kanssa meidän aikamme publikaani tulee Pyhän Marian seurakunnan messuun. Jostakin hän on kuullut, että semmoinenkin seurakunta on olemassa ja että siellä saarnataan Jumalasta, joka voi täyttää tyhjän sydämen ja antaa päämäärättömälle elämälle suunnan. Ja jos todella näin käy, jos tämä ystävä löytää tiensä tänne ja jos Jumalan Sana saa koskettaa hänen sydäntään; jos hän saa nähdä lain peilistä oman tilansa Jumalan edessä ja ymmärtää olevansa kaikkien rahojensa ja omaisuutensa kanssa (ja vähän myös niistä johtuen) kadotettu syntinen, jota Jumala kuitenkin rakasti niin paljon, että antoi ainoan Poikansa tulla ihmiseksi häntä pelastamaan; jos tämä ystävä täällä meidän parissamme löytää Kristuksessa armollisen Jumalan ja siitä iloissaan kutsuu minut, pastorin, ja ehkä koko seurakunnan luksustaloonsa juhliin, joihin tulee myös hänen kavereitaan, niitä, joiden kanssa hän on siellä viettänyt aikaa tyhjän viihteen ja suoranaisen synnin parissa – kuinka silloin suhtaudumme?
Otammeko kutsun iloisina vastaan? Lähdemmekö uuden ystävämme juhliin syöden siellä hyvillä mielin niitä kalliita herkkuja, joita hän tarjoaa, ja iloiten yhdessä hänen kanssaan siitä, ettei Paimen ajatellut vain niitä, jotka jo olivat löytäneet Hänet, vaan lähti etsimään yhtä kadonnutta lammasta sieltä, minne tämä oli eksynyt. Emmekö yhdessä tämän löydetyn kanssa kiitä Jumalaa siitä, että Jeesus löydettyään hänet kantoi loukkaantuneen lampaan hoidettavaksi seurakuntaansa, omaan lammashuoneeseensa?
Vai käykö toisin? Torjummeko kiusaantuneina ja kauhistuneina kutsun peljästyen pelkkää ajastustakin pidoista tämän syntisen miehen kotona? Alammeko esimerkiksi ahdistuneina miettiä, tarjotaanko siellä ruoan kanssa viiniä tai peräti konjakkia kahvin kera? Tai alammeko surra, aikooko uusi ja outo ystävämme vähentää juhla-aterian kulut verotuksesta firmansa edustuskuluina ja ehkä tehdä meidätkin osallisiksi vilppiin verottajaa kohtaan?
Ja entäs se muu väki, joka juhliin tulee? Ties mitä minihamepimuja siellä joutuisi katselemaan! Ja mitä vakavat uskovat ystävämmekin mahtaisivat sanoa, jos näkisivät minun vaatimattoman autoni parkissa sen talon edessä ja ehkä minut menossa sinne, ”syntisen miehen huoneeseen”? Enkä edes tiedä, kuinka semmoisessa tilanteessa käyttäydytään! Olisin siellä yhtä outo kuin uusi ystävämme kirkossa.
4.
Suurin piirtein tällainen oli se tilanne ja tausta, jota vasten Jeesus saarnasi tämän päivän evankeliumin vertaukset. Hän oli se, joka ei hiukkaakaan pelännyt ottaa vastaan syntisten ja publikaanien ruokakutsuja eikä epäröinyt iloiten nauttia niistä. Niin pitää meidänkin iloita siitä, että Hyvä Paimen oli lähtenyt etsimään yhtä kadonnutta lammastaan ja löytänyt sen; iloita siitä, että Kirkkoäiti, joka oli menettänyt morsiuslahjastaan yhden, kalliin rahan eli kastetun jäsenensä, unohti hetkeksi niistä loput ja lähti Sanan lampun valossa etsimään hukkaan mennyttä lastaan roskien ja kuran joukosta. Ja löydettyään kadonneen lampaan paimen nosti sen harteilleen ja kantoi sen lammashuoneeseen ja pani saman tien pystyyn juhlat asian kunniaksi. Ja vaimo, joka löysi kadonneen rahan, kutsui seurakunnan kokoon iloitakseen yhdessä kadotetun sisaren tai veljen löytymisestä.
Iloitsemmeko me? Toivommeko me joukkoomme ihmisiä, jotka eivät edes tiedä, kuinka kirkossa käyttäydytään? Toivommeko messuumme ja kirkkokahveille ja raamattupiirimme ihmisiä, jotka eivät hallitse alkuunkaan kristillistä kielenkäyttöä? Toivommeko niitä, jotka tuovat mukanaan myös ystäviään ja kavereitaan, jotka tietävät vielä vähemmän meidän tavastamme elää ja puhua kuin he?
Vai pitäisikö heidän ensin muuttua samanlaisiksi kuin me, ennen kuin suostumme avaamaan heille kirkon oven? Pitäisikö heidän saada elämänsä samaan hienoon järjestykseen kuin meidän, ennen kuin voimme iloita heistä osana seurakuntaamme? Vai riittääkö siihen sittenkin pelkkä Jumalan armo ja anteeksiantamus? Riittääkö meille, että Jumala kutsuu Matteuksen suoraan tulliasemalta ja Sakkeuksen puusta Jeesuksen luo ilman sen kummempia mutkia antaen heille heidän suuret syntinsä anteeksi ja kutsuen heitä heti seuraansa?
5.
Jos se riittää Jeesukselle, sen pitäisi riittää meillekin. Meidän pitäisi jättää oma sisäinen fariseuksemme kotiin ja marisemaan siellä, kuinka epistä on, että Jumala rakastaa niitä, jotka eivät ole vielä meidän tavallamme oppineet olemaan kaikesta huolissaan ja pelkäämään kaikkea mahdollista. Meidän pitää jättää fariseus kotiin mököttämään ja lähteä iloisesti juhliin, jotka Jumalan armahtama veli tai sisar järjestää. Meidän pitää iloita lampaasta, joka löytyi, ja rahasta, joka on jälleen paikalla, jonka Jumala on sille tarkoittanut. Meidän pitää iloita yhdessä löytyneiden ja Löytäjän, Jumalan itsensä kanssa. Sillä niinhän Jeesus teki, ja Hän se on, Hän on se Jumala, joka tänäkin päivänä etsii kadonneita ja armahtaa syntisiä.
Sen marisevan fariseuksen voisimme oikeastaan lähettää vaikka Etelämantereelle viettämään talvea pingviinien seurassa. Me puolestamme voisimme oppia iloa ja uskon rohkeutta niiltä, jotka eivät yritä kaataa uutta evankeliumin viiniä lain vanhoihin leileihin. Me voisimme oppia, että syntiä kyllä pitää hurjasti pelätä, mutta mitään muuta ei. Ja senkin voisimme oppia, että Herra Jeesus on synnin ja kuoleman Voittaja, emme me. Voisimme oppia elämään pelkästään Hänen armostaan, että alkaisimme kasvaa rakkaudessa ja Jumalan lain oikeassa täyttämisessä Hänen tahtonsa mukaan eikä pelosta eikä pakon ajamina.
Mutta totta kai myös uuden ystävämme pitää oppia paljon. Eihän myöskään publikaani Matteuksen eikä publikaanien päämiehen, Sakkeuksen elämä jäänyt ennalleen, kun Jeesus astui sen keskukseen.
Sen tähden ei meidänkään päiviemme parannuksen tehnyt publikaani, joka on saanut syntinsä anteeksi ja iloitsee siitä, voi suinkaan jatkaa entistä elämäänsä kyseenalaisten bisnesten ja syntisten nautintojen parissa. Ja kaikkein vähiten hän itse toivoisi sitä sen jälkeen, kun Jumala on löytänyt hänet orjantappuroiden keskeltä haavoille lyötynä ja auttanut häntä. Kaikkein vähiten semmoinen veli tai sisar, joka on herännyt tyhjän elämänsä tarkoituksettomuuteen ja kadottavaan synnillisyyteen, haluaa pysyä siinä.
Senhän me näemme juuri Sakkeuksen tapauksessa. Jeesus valitse yökortteerikseen syntisen miehen talon fariseusten moitteettomien kotien sijasta. Sillä tavoin Hän armahtaa Sakkeusta. Jumalan ansaitsematon armo tulee Jeesuksessa itsessään syntisen miehen luo. Silloin hän, joka oli nyt tullut löydetyksi, haluaa pelkästä ilosta ja kiitollisuudesta, ilman pakkoa tai ansion toivoa, korvata aiheuttamansa vahingot ja sittenkin vielä antaa puolet omaisuudestaan köyhille. Ja varmasti Sakkeus halusi myös vastedes elää Jumalan tahdon tiellä. Ensimmäinen askel sillä tiellä olivat ne iloiset pidot, jotka hän asian kunniaksi järjesti Jeesukselle ja ystävilleen.
6.
Niin pitää olla meidänkin seurakunnassamme ja elämässämme. Ei meidän edes pidä toivoa, että niistäkin, jotka kääntyvät ja löytävät maailmasta tiensä Jumalan lammashuoneeseen, tulisi meidän kaltaisiamme – tai ainakaan minun kaltaisiani – ”luterilaisia fariseuksia”. Me toivomme kyllä, että he löytävät paikkansa seurakunnassa ja oppivat ymmärtämään kieltä, jota siinä puhutaan, mutta ei ehtona sille, että hyväksymme heidät joukkoomme, vaan sen tähden, että Jumala jo on hyväksynyt heidät ja antanut heille heidän syntinsä anteeksi ja tahtoo nyt kasvattaa heistä täyskasvuisia kristittyjä sanan ja sakramenttien tukevalla ja ravitsevalla ruoalla.
Tässä ei kuitenkaan ole vielä koko totuus. Loppujen lopuksi tilanne on meille vielä tässäkin kuvattua vakavampi – jos nimittäin pidämme itseämme samanlaisina uskon ja hyvän elämän spesialisteina ja ammattilaisina kuin Jeesuksen ajan fariseukset. Sillä Jumalan edessä emme ole hiukkaakaan parempia kuin oman aikamme Sakkeukset ja Matteukset, vaikka meillä olisi takanamme pitkä ura lapsesta asti uskovina tai nuorena heränneinä seurakunnan jäseninä.
Ei! Jumalalla on vain yhdenlaisia lapsia: vain yhden päivän vanhoja ja itsessään kokonaan syntisiä armon kerjäläisiä ja armon omistajia. Jos olemmekin saaneet edistyä Sanan salaisuuksien ymmärtämisessä ja Jumalan lain tiellä vaeltamisessa, se on kokonaan Hänen työtään meissä, ei meidän omaa ansiotamme. Pohjimmiltaan meistä jokainen on kadonnut lammas ja hopearaha, jotka Hyvän Paimenen pitää aina uudelleen etsiä louhikosta ja Kirkkoäidin tuoda huoneen tomuisesta nurkasta Jumalan puhtaaksi pestäväksi ja paikalleen asetettavaksi siihen Kasteen armoon, johon meidät kerran otettiin.
Me olemme siis loppujen lopuksi samalla viivalla kuin oman aikamme parannuksen tehneet publikaanit ja syntiset. Sen tähden saamme itse armahdettuina syntisinä sulkea heidät, yhtä lailla armahdetut syntiset, seurakuntamme syliin ja lähteä yhdessä heidän kanssaan vielä etsimään kadonneita sieltä, missä heitä vielä on, vain odottaen, että Jumala löytäisi heidät, armahtaisi heitä ja antaisi heidänkin elämälleen tarkoituksen. Siihen meitä johdattakoon kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Amen.