Saarna 30.6.2019 Toivakan kirkko
3. sunnuntai helluntaista 1. vsk Luuk. 14:16-24
virret: 196, 128:2-4, 151:1-6, 178:3-5, 452, 957, 331:3,6
Meitä on täällä Toivakan kirkossa varmasti useampiakin, jotka muistamme ulkoa katkelmia vanhasta vuoden 1938 raamatunkäännöksestä. Paljon siteerattu vanhan käännöksen kohta on päivän evankeliumin toiseksi viimeisestä jakeesta: ”Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi.” Kun on puhuttu diakoniatyöstä tai lähetys- ja evankelioimistyöstä, on tullut tavaksi sanoa, että seurakunta ja kirkko ei saa eristäytyä kansan parista kirkonmäelle, vaan on mentävä teille ja aitovierille ja kutsuttava ihmisiä.
Muutama viikko sitten kuuntelin radiosta yhteiskunnallista keskusteluohjelmaa, jossa joukko tutkijoita ja toimittajia keskusteli puolueiden tilanteista vaalien jälkeen. Erään puolueen veteraanivaikuttaja oli sanonut, että nyt on puolueväen mentävä teille ja aitovierille ja tehtävä selväksi, että puolueemme on ihmisen puolella. Nämä toimittajat ja tutkijat makustelivat sanaa ”aitovierille” ja ihmettelivät, ”miten joku on voinutkin keksiä tuollaisen sanan, onpa jännä.” Ei kukaan hoksannut, että vanhaa raamatullista kieltähän se on. Tässä vaiheessa huomasin, kuinka nykyiset yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat vieraantuneet perinteisestä Raamatun kielestä, jota poliitikotkin muutama vuosikymmen sitten käyttivät sujuvasti ja jonka ilmaukset olivat vanhahtavuudestaan huolimatta kuulijoille tuttuja. Itse asiassa vuoden 1938 raamatunkäännös oli jo syntyessään vanhahtava, koska sitä käännettäessä pidettiin johtavana periaatteena, että Raamatun kielen on oltava arkisesta kielenkäytöstä poikkeavaa ylevää juhlakieltä.
Mitä Jeesus tarkoitti kertoessaan illallispitoja kuvaavan vertauksen, jonka huipentumana on isännän käsky palvelijalle: Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.” Maanteiden varsilla ja kylien kujilla – tai vanhan käännöksen mukaan aitovierillä – saattoi tulla vastaan ihan ketä tahansa, jopa yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita rikollisia. Kaikkia koski kutsu tulla isännän pitoihin, koska ensin kutsutut olivat kieltäytyneet kuka minkäkin tekosyyn varjolla.
Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu kreikan kieltä käyttäneille varhaiskristillisille seurakunnille, jotka tunsivat Israelin kansan varhaiset vaiheet, mutta suuntautuivat jo tulevaisuuteen eivätkä välttämättä enää eläneet lopunajan ja Kristuksen maan päälle paluun eli paruusian välittömän odotuksen tunnelmissa, joita voimme aistia esimerkiksi Uuden testamentin vanhinta kirjaa, Paavalin ensimmäistä Tessalonikalaiskirjettä lukiessamme
Varhaisessa kristillisessä kirkossa oli aluksi kaksi selkeästi erottuvaa ryhmää: Jerusalemiin keskittyneet juutalaistaustaiset ja eri puolilla Palestiinaa asuneet kreikkalaistaustaiset kristityt. Juutalaiskristityt katsoivat menneisyyteen ja Israelin kansan uljaaseen historiaan ja olivat vahvasti tietoisia kuulumisesta Jumalan valittuun kansaan, jonka keskelle Jumala antoi Poikansa ja maailman Vapahtajan syntyä. Jeesuksen he näkivät ennen muuta Vanhan testamentin lakia noudattaneena hyvänä juutalaisena, ja siksi he pitivät myös esimerkiksi juutalaisia ruokasäännöksiä kunniassa, karttoivat sianlihaa eivätkä käyttäneet verta ruoanvalmistukseen, koska Vanha testamentti kielsi nämä. Osa juutalaistaustaisista kristityistä puhui äidinkielenään kreikkaa, ja heillä oli käytössään Vanhan testamentin kreikankielinen käännös, kaikkien aikojen ensimmäinen raamatunkäännös.
Kreikkalaistaustaiset kristityt taas olivat ennen kristityiksi kääntymistään saaneet vaikutteita myös antiikin kreikan kulttuurista ja uskonnoista, ja heille juutalaiset ruoka- ja sapattisäännökset olivat vieraita. He näkivät Israelin kansan historian ja Vanhan testamentin perustana Jeesuksen aloittamalle uudelle ajalle. Vähitellen tästä joukosta tuli lähetystyötä tekevän varhaisen kirkon ydinjoukko. Rooman keisarin sotajoukkojen toimittama Jerusalemin ja temppelin hävitys vuonna 77 sinetöi konservatiivisen juutalaiskristillisen joukon tappion.
Kreikkalaistaustaiset kristityt, joihin evankelista Luukaskin kuului, näkivät Israelin kansan historian murheellisena tapahtumasarjana ja lukivat evankeliumeihin kirjatuista Jeesuksen puheista nämä vaiheet. Israelin kansa oli se joukko, jolle Jeesuksen vertauksen isäntä osoitti illalliskutsunsa. Tapa oli, että juhliin kutsuttiin kahteen kertaan. Ensimmäinen kutsu kertoi, milloin juhla järjestetään ja että sinut kutsutaan. Tapoihin kuului, että kutsuttu ei itse aktiivisesti mennyt paikalle eikä hän itse asiassa tiennytkään tarkasti juhlan alkamisaikaa. Elettiin toki oloissa, joissa aikaa ei laskettu kellontarkasti, kuten nykyisin. Siksi esitettiin toinenkin kutsu: kun ruoka ja kattaukset olivat valmiina, palvelijat menivät hakemaan kutsuttuja juhlaan. Selvää tietysti oli, että kaikki tämä tapahtui tiiviisti asutetussa kylässä, jossa välimatkat olivat lyhyet.
Toisen kutsun jälkeen alkoivat estelyt. Kutsutut olivat olleet kyllä imarreltuja saadessaan illalliskutsun, mutta kun heitä haettiin juhlaan, heillä oli olevinaan parempaa tekemistä. Piti mennä katsomaan vasta hankittua peltoa, millaista viljelysmaata se olisi. Piti koetella maataloustyöjuhdiksi hankittujen härkien voimaa ja tottelevaisuutta, ja vielä piti hoitaa parisuhdetta, vaikka tuoreen vaimon olisi hyvin voinut tuoda juhliin mukana.
Evankelista Luukas ja hänen ensimmäiset lukijansa näkivät näissä estelijöissä Israelin kansan, joka torjui Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen antaman kutsun Jumalan valtakuntaan. Juhliin oli kutsuttu valittua eliittiväkeä, joilla oli varaa ostaa pelto tai kymmenenkin härkää yhdellä kertaa. Suuri osa tuon ajan viljelijöistä eli käytännöllisesti katsoen velkavankeudessa. Kutsu ei kelvannut valituille vieraille eikä Jeesuksen kutsu ollut kelvannut Jumalan valitulle kansalle, joka usein näki köyhyyden, sairauden ja vammaisuuden olevan merkki Jumalan epäsuosiosta.
Luukkaan evankeliumi esittää Jeesuksen uuden ajan julistajana siinäkin suhteessa, että Jumalan valtakuntaan kutsutaan nyt niitä, jotka menneen ajan uskonnollisen eliitin silmissä olivat hylkiöitä. Martti Lutherin tiedetään sanoneen, että kirkon aarre ovat köyhät. Vaikka Lutherin ajan seurakunnat eivät vielä toteuttaneet nykyaikaista diakoniatyötä, ne vähäosaisten avustamiseksi perustivat yhdessä kaupunkien raatien kanssa köyhäinkassoja, joita kartutettiin jumalanpalvelusten kolehtituotoilla.
Mutta köhistä, raajarikkoisista, sokeista ja rammoista israelilaistakaan isännän talo ei tullut täyteen. Siksi palvelijat lähetettiin vielä maanteille ja kylien kujille – tai aitovierille – kutsutaan kaikkia mahdollisia vastaantulevia riippumatta heidän kansallisista ja uskonnollisista taustoistaan. Näkymä laajeni diakoniatyöstä lähetystyöhön.
Tämän päivän evankeliumi ei kuitenkaan ole meille pelkkä selvitys kirkon diakonia- ja lähetystehtävästä. Evankeliumi on meille kutsu Jumalan yhteyteen. Jokainen meistä on varmasti ainakin joskus tuntenut itsensä alamittaiseksi nykyisessä vaatimuksia asettavassa elämänmenossa. Kirkkomme nuorisotyössä toistetaan usein iskulauseita ”sinä riität”, ”sinä kelpaat”. Seurakunta ja kirkko, jonka alttarilla Kristus palvelee meitä ruumiinsa ja verensä sakramentilla, on turvapaikka elämänsä rikkinäisyyttä murehtivalle nuorelle, keski-ikäiselle ja vanhalle. Tästä pöydästä Kristus lähettää meidät palvelemaan lähimmäisiämme lähellä ja kaukana.