3. sunnuntai ennen paastonaikaa, Mt. 20: 1 -16, Esko Väyrynen

Tämän päivän ongelmaan, tulopoliittiseen kysymykseen, odottaisi löytyvän päivän evankeliumista ratkaisun. Kertoohan Jeesus viinitarhan omistajasta ja tämän tekemistä työsopimuksista ja palkanmaksuista.
Samapalkkaisuutta ajavat tuskin voivat hyväksyä sellaista samapalkkaisuutta, että yhden tunnin työskentelystä maksetaan sama palkka, mikä oli sovittu 12-tuntisen työpäivän palkaksi. Tässä ei ole kyse urakkapalkasta eli siitä, että viimeksi tulleet olisivat ehtineet suorittaa saman työmäärän kuin aamuvarhaisesta raataneet.
Tasa-arvoa tai työajan lyhentämistä odottavat taitavat pettyä päivän evankeliumin edessä yhtä lailla. Koko päivän raataneet joutuvat riiston kohteiksi samapalkkaisuudella. Työajan lyhentämisen hyväksyminen olisi merkinnyt aamuvarhaisella uurastamisensa aloittaneille roimia ylityökorvauksia.
Työnantajan mielivallekaan teksti ei näytä antavan hyväksymistä. Isäntähän maksoi tinkimättä ensiksi tulleille sen, mist oli sovittu.
Ainoa seikka, missä Jeesuksen vertaus näyttää vaivattomasti pitävän yhtä käytännön kanssa tänä päivänäkin: työmiehen suhtautuminen palkkaansa. Työmies ei näytä osaavan tehdä sellaista työehtosopimusta, että hän olisi siihen tyytyväinen. Vaikka sopimuskausi olisi yksi ainoa päivä.
Jos evankeliumin anti tämän päivän työmarkkinatilanteeseen on noin vaatimaton, niin sillä täytyy olla joku muu sanoma. Vähäpätöisen sanoman vuoksi mikään kertomus ei elä vuosituhansia.
Sanoman avain löytyy Jeesuksen vertauksen ensimmäisistä sanoista. ”Taivasten valtakunta” on viittaus viimeiseen tuomioon. Jeesus tahtoo opettaa kuulijoilleen sen ”valtakunnanoikeuden” menettelytapoja, josta kenelläkään ei ole vielä kokemuksia, mutta johon kerran jokainen vääjäämättä joutuu.
Jeesuksen ajan Jumalaa pelkäävillä oli hyvin tarkat luettelot tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, joiden noudattaminen takasi pääsyn iankaikkiseen elämään. Tällaisten luetteloiden olemassaolosta oli luonnollisesti seurauksena, että ne ihmiset, jotka pystyivät niitä noudattamaan, olivat muita parempia.
Itseänsä muita parempana pitäminen ei liene aivan harvinaista meidänkään päivinä. Varmaankin meistä monet ovat jonakin kesäpäivänä yrittäneet mennä istumaan jonkun puiston penkille, mutta joutuneet perääntymään, koska puistot ovat tulleet päihteitten käyttäjien oleskelupaikoiksi. Inhimillisesti ajatellen päihteitten orjiksi joutuneet ovat vajonneet pois ihmisen arvosta.
Joskus kysytään seurakunnan työntekijältä, joka yrittää toimia evankeliumin palvelijana alkoholin orjuuttamien ihmisparkojen parissa, kuinka jaksaa tehdä niin toivotonta ja turhaa työtä. Kun vuosi sitten tänä samana sunnuntaina menin toimittamaan juuri noille kavereille tarkoitettua jumalanpalvelusta Annankadulle ensi kertaa, minua hieman jännitti, mahtaako siellä olla yhtään kuulijaa. Saliin astuessani ja huomatessani sen täyttyneen miehistä jännitykseni aiheeksi tuli hajuaistini kurissa pitäminen. Tietämäni mukaan se on sikäli ainutlaatuinen jumalanpalvelus, että siihen osallistuu säännöllisesti toistasataa miestä ja pari naista.
Lisäksi siihen jumalanpalvelukseen ei soiteta kirkonkelloja. Siellä ei ole koulutettua kirkkomuusikkoa säestäjänä tai esilaulajana. Saarnastuolikin puuttuu ja alttarikin on tilapäisrakennelman näköinen. Tällä en tarkoita sitä, että Helsingin seurakunnissa ajateltaisiin, että se joukko ei ansaitsekaan jumalanpalvelukselleen sen komeampia puitteita. Minulle henkilökohtaisesti on ollut ihmetyksen aihe karut puitteet ja yksinkertaiset muodot omaavan jumalanpalveluksen miehiltä saama suosio. Sitä ei selitä viittaamalla siihen, että siellä ei koota kolehtia ja että lopuksi tarjotaan kaikille osanottajille pullakahvit. Sitä sanotaankin pullakirkoksi.
Tuota taustaa vasten Jeesuksen vertaus viinitarhan työmiehistä puhuu siitä, että taivasten valtakunnan perivätkin juuri ne meidän mielestämme arvottomat. Ne, joille me nyrpistämme nenäämme, jos satumme heidän kanssaan samaan rappukäytävään ja joiden vuoksi me mieluummin kadulla siirrymme vastakkaiselle jalkakäytävälle. Ne, jotka ovat itse tuhonneet elämänsä viinalla ja jotka ryyppäävät jokaisen meiltä puijaamansa markan.
Kuulijani. Nuo miehet ovat vain minun kohdaltani esimerkki siitä, mikä on nostattamassa minun itsetuntoani. Sinun tapauksesta en ryhdy käymään arvausleikkiä. Mutta mikäli sinullakin joskus herää tunne, että olet tehnyt jotakin Jumalalle kelpaavaa tai arvokasta, niin silloin Jeesuksen vertaus viinitarhan työmiesten palkanmaksusta on varoittava esimerkki meille molemmille. Viimeiset tulevat ensimäisiksi eli taivasten valtakunta on valmistettu myös meidän halveksimillemme. Heidätkin liitetään Aabrahamin perillisiin. Meidän silmämme on nurja, jos kuvittelemme joutuvamme kärsimään vääryyttä siinä, että olemme yrittäneet kilvoitella paljon kauemmin. Meidän taivasosuutemme ei ole siitä riippuvainen, keitä muita sinne tulee.
Meidän vaaramme on armottomuus. Unohdamme, että itsekin olemme niitä viime hetkessä työhön tulleita ja kumminkin saamme täyden palkan eli Herra armahtaa meidät. Unohtaessamme kuvittelemme todella ansainneemme eli tehneemme täyden päivätyön. Tämän harhakuvitelman vallassa rupeamme vaatimaan kanssaihmisiltämme hurskauden osoituksia eli tekoja. Näin me unohtaessamme armahduksen omalla kohdallamme jäämme toiselta tiukkaamaan pelastukseen oikeuttavia tekoja. Armottomuus koituu tällöin tuomioksemme, koska armoton palvelija heitetään kadotukseen.
Meillä, jotka todella olemme omilla teoillamme ansainneet kadotuksen, mutta joille Jumala on lahjoittanut pelastuksen, ei ole oikeutta arvostella tai halveksia. Kristus itse tunnustautui kurjimmankin veljeksi tulemalla ihmiseksi, jottei tämäkään hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.