Viime viikkoina on maassamme keskusteltu vilkkaasti palkoista. Se ei ole ihme, sillä työ, toimeentulo, palkkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jokaiselle tärkeitä. Ne koskevat kaikkien elämää, tavalla tai toisella. Nyt ne ovat erityisesti ajankohtaisia. Saamme jatkuvasti kuulla uutisia työpaikkojen vähentämisestä ja yt-neuvottelujen käynnistämisestä. Työmarkkinaosapuolet eivät löydä sopua koulutusvapaista, jotta päästäisiin neuvottelemaan tulevista työehtosopimuksista. Tasavallan presidentin pyyntö alentaa palkkiotaan kirvoitti keskustelun palkkojen alentamisesta.
Palkkaan liittyvän keskustelun taustalla on kyse oikeudenmukaisuudesta. Työssä ei kaivata armollisuutta vaan oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukainen palkka takaa toimeentulon. Se tekee mahdolliseksi rakentaa elämää välitöntä päivittäistä pärjäämistä pidemmälle. Kukaan ei voi elää suoraan kädestä suuhun, ainakaan täällä kylmässä Pohjolassa. Jokainen tarvitsee työstään riittävää palkkaa voidakseen elättää itsensä ja perheensä. Palkasta maksettavilla veroilla huolehditaan yhteiskunnan palveluista sekä niiden toimeentulosta, jotka eivät voi tai kykene elättämään itseään.
Jeesuksen vertaus viinitarhan työntekijöistä saa kuulijan pohtimaan oikeudenmukaisuutta. Viinitarhan isäntä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Mistä siinä oikein on kyse?
Viinitarhan isäntä lähti aikaisin aamulla ennen kuutta liikkeelle ja palkkasi ensimmäiset työntekijät tarhalleen. Palkaksi sovittiin denari päivältä. Se oli tyypillinen sen ajan maatyömiehen päiväpalkka. Neljällä denarilla sai lampaan, sadalla denarilla härän. Viinitarhan rypäleet olivat kypsiä, korjuuväkeä tarvittiin lisää. Niinpä isäntä lähti kello yhdeksän aikaan uudestaan liikkeelle, näki miehiä seisovan torilla joutilaina. ”Menkää tekin viinitarhaan, minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.” Miehet menivät. Nyt ei enää sovittu denarista, sillä edessä oleva työpäivä oli vajaa. Mutta vieläkään ei ollut väkeä riittävästi. Ehkä taivaalle oli noussut pilviä. Kypsät rypäleet piti poimia ennen sateen tuloa. Niinpä isäntä taas lähti liikkeelle ensin kello 12 ja sitten kello 15 aikaan ja palkkasi väkeä töihin. Vaikka päivä oli jo pitkälle kulunut ja työaikaa oli kaksitoistatuntisesta työpäivästä jäljellä enää tunti, isäntä kävi vielä kerran kello 17 torilla. Siellä vielä työttöminä seisoskelevat miehet hän palkkasi töihin.
Tähän asti Jeesuksen vertaus on selvää ja yksinkertaista. Kertomus on kuin suoraan jokapäiväisestä sen ajan elämästä. Mutta jatko onkin jo erilainen.
Työpäivä päättyi. Lain mukaan palkka piti maksaa vielä samana päivänä. Isäntä sanoi siksi tilanhoitajalleen: ”Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.” Näin tapahtui. Tunnin töissä olleet saivat kukin denarin. Luulenpa, että tuossa joukossa oli iloisia miehiä. Koko päivän palkka yhden tunnin työstä. ”Taitaa olla reilu mies tämä isäntä. Lienee tyytyväinen satoonsa, kun noin hyvän palkan maksaa.” Jotain tällaista ehkä miehet ajattelivat.
Sitten tulivat muut työmiehet. Ensinnä aamulla palkatut luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat kukin denarin. Denaristahan heidän kanssaan oli sovittu. Ehkä miehet eivät enää muistaneet sopimusta. He toimivat, kuten ihmiset niin usein tekevät: vertailivat. Omaa työmäärää verrattiin toisten työmäärään, omaa palkkaa toisen palkkaan. Miehet alkoivat kadehtia. Vertaus jatkuu: ”Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen’.”
Miesten napina tuntuu ymmärrettävältä. Onko oikein, että samasta työstä 12 tuntia rehkinyt saa saman palkan kuin tunnin työtä tehnyt? Onko tämä oikeudenmukaista? Eikö sen, joka oli työskennellyt koko päivän, pitäisi saada enemmän kuin sen, joka oli saapunut puutarhaan vasta tuntia ennen päivän päättymistä? Tämä sotii oikeustajuamme vastaan.
Jeesuksen vertausta viinitarhan työntekijöistä ei ole tarkoitettu alustukseksi oikeudenmukaisuuden ongelmista. Sitä ei ole tarkoitettu ohjeeksi työsopimusneuvotteluihin. Siitä ei ole ratkaisuksi palkkauksen suuruutta tai perusteita pohdittaessa.
Vertauksen äärellä on muistettava, miten se alkoi: ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään …”. Jeesuksen puhe ei kuvaa tätä ajallista maailmaa. Kyse on taivasten valtakunnasta. Sen palkanmaksu ja sen isäntä on erilainen. Hän sanoo napisevien työntekijöiden puuhamiehelle: ”Kai minä saan omallani tehdä mitä haluan?” Jumala on Jumala. Hän ei ole kenellekään tilivelvollinen. Jumala tekee mitä hän itse tahtoo. Se mitä Jumala tekee, on oikein, tekipä hän sitten mitä tahansa. Paavali kirjoittaakin: ”Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: ’Miksi teit minusta tällaisen?’ Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten?” (Room. 9:20-21)
Me nykyajan ihmiset mielellämme puhumme elämänhallinnasta ja elämän haltuun otosta. Kuvittelemme hallitsevamme elämää, maailmaa, maailmankaikkeutta. Ja sitten kun emme kykenekään hallitsemaan elämää, kun epäonnistumme, kun kaikki romahtaa, riitelemme Jumalalle ja syytämme häntä tekojemme seurauksista. Unohdamme, ettei Jumala ole meille eikä kenellekään tilivelvollinen. Jumalan salaisuuden ja pyhyyden edessä ei voi kuin nöyrtyä. On hyvä muistuttaa Pietarin kirjeen sanasta: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1 Piet. 5:6-7)
Vaikka me emme aina ymmärrä Jumalan tahtoa, se osoittautuu lopulta hyväksi tahdoksi. Viinitarhan isäntä kysyy: ”Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä ole hyvä?” Runoilija Pentti Saarikoski käänsi tämän kohdan Uuden testamentin käännöksessään osuvasti: ”Vai ottaako sinua päähän se, että minä olen hyväsydäminen?”
Tässä tulemme evankeliumin ytimeen. Taivaan valtakunnassa ei arviointiperusteena ole oikeudenmukaisuus, vaan Jumalan hyvyys. Armo on epäoikeudenmukaista, sillä Jumala lahjoittaa armon sellaisille, jotka eivät sitä ansaitse. Onneksi. Jos Jumala arvioisi meidät oikeudenmukaisesti, ei meillä olisi toivoa. Synnistä kun ei selviä Jumalan edessä selittelemällä, omaan hyvyyteensä vetoamalla tai vertaamalla muihin, että enhän minä nyt ole muita pahempi.
Tällainen on Jumalan valtakunta, sen arvomaailma ja isäntä. Vertaus viinitarhan isännästä kertoo meille Jumalasta suoremmin ja selvemmin kuin laajat dogmatiikat. Jumalan valtakunnan arvomaailma on sananmukaisesti armomaailma. Jumala on hyvä, ja erityisesti silloin, kun meistä tuntuu, ettemme ole tuota hyvyyttä ansainneet.
Taivaan valtakunta on erilainen kuin meidän ajallinen maailmamme, toisenlainen kuin meidän oikeudenmukaisuutemme, päinvastainen kuin meidän odotuksemme ansaitusta palkasta kaiken työn ja vaivan jälkeen. Jumalan valtakunnassa eletään armosta, tehdään työtä armosta, vietetään juhlaa armosta. Tämän valtakunnan jäseniä me olemme pyhän kasteemme vuoksi. Senkin perustana on armo. Tämän valtakunnan ruokapöytään saat tänään tulla. Siellä saat jo ”förskottia”, etumaksua, tulevasta palkanmaksusta. Ehtoollisella taivaan valtakunnan isäntä itse ruokkii sinua, antaa synnit anteeksi, synnyttää ja vahvistaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, lahjoittaa uutta voimaa ja rohkeutta elämääsi.
Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään kolme pappia työhön Jumalan valtakuntaan. Jeesuksen vertaus sisältää teille, Katja, Ville ja Riku, kaksi tärkeää asiaa.
Ensinnä on hyvä muistaa, että seurakunta on työpaikka muiden työpaikkojen joukossa. Työyhteisönä se toimii työn maailmaan kuuluvin säännöin. Siksi siellä toimitaan muun muassa oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan. Kirkon työssä saadaan palkkaa. Evankeliumin palveluksesta on oikeus myös saada elanto. Mutta pappisvirassa oleminen tähtää syvemmälle kuin palkan saamiseen. Työn päämäärä yltää pidemmälle kuin oman toimeentulon turvaamiseen. Tärkeintä ei ole omien tarpeideni täyttäminen, ei itseni tai omien näkemysteni toteuttaminen, ei sen tavoittelu, mitä itse haluaisin tehdä. Tärkeintä on palvella Jumalaa ja jakaa hänen rakkauttaan. Tällaiseen työhön teidät tänään vihitään palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla.
Toiseksi on tarpeen pitää mielessään, että pappisvirkaa ei hoideta omin voimin eikä oman viisauden varassa. Pappi elää siitä samasta evankeliumista, jota hän toisille julistaa. Armo kantaa myös pappia. Jeesuksen vertaus tuo vahvalla tavalla esille Jumalan hyvyyden. Tämä hyvyys koskee myös sinua, Katja, Ville ja Riku, kaikkina päivinä ja kaikissa tilanteissa. Siihen luottaen on turvallista käydä hoitamaan pappisvirkaa.