3. sunnuntai ennen paastonaikaa, Matt. 19:27-30, Seppo Häkkinen

Seppo Häkkinen
Lemi

Koulun äidinkielen tunnilta painui mieleeni määritelmä: ”Tautologia on saman asian tarpeetonta toistamista.” Opettaja antoi palautetta ainekirjoituksistamme. Ilmeisesti minun aineessani oli liikaa saman asian toistoa, kun tuo määritelmä jäi muistiini vuosikymmeniksi: ”Tautologia on saman asian tarpeetonta toistamista.”

Evankeliumikirjassa on tämän päivän otsikkona ”Ansaitsematon armo”. Tämä sanapari on oikeastaan tautologia. Nimittäin sana ”armo” merkitsee, että sitä ei voi ansaita, se on siis ansaitsematon. Armo on sellaista Jumalan rakkautta, jonka saamme omaksemme ilman omaa ansiotamme. Rippikoulusta on tuttu armon muistisääntö, jossa alkukirjaimista muodostuu sana ARMO: Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.

Tämän pyhäpäivän teksteissä muistutetaan, että Jumalan armoa ei ansaita. Hänen hyvyytensä on sama kaikkia kohtaan. Siksi on yllättävää, että evankeliumiteksti alkaa Pietarin kysymyksellä Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Eikö tämä ole kaukana armosta? Eikö tässä ole pikemminkin kyse palkkiosta tai palkasta? Pietari perää palkkaa siitä, että ovat luopuneet kaikesta ja lähteneet seuraamaan Jeesusta.

Pietarin kysymys kuulostaa tutulta, suorastaan meidän aikamme ihmisen kysymykseltä. Aivan kuin Pietari pohtisi, onko Jeesuksen seuraamisessa mitään mieltä. Kannattaako sitä varten tehdä uhrauksia? Mitä siitä saa ja hyötyy? Tätä myös moni aikamme ihminen pohtii.

Juuri päivän evankeliumikatkelmaa ennen on Matteuksen evankeliumissa kerrottu rikkaasta nuorukaisesta. Hän kysyi Jeesukselta, mitä hänen tulisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Jeesus oli kehottanut häntä myymään kaiken omaisuutensa, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan sitten häntä. Tällainen ehdotus oli ollut nuorelle miehelle liian vaikea noudatettavaksi. Hän ei voinut luopua siitä, mitä omisti, vaan tuli murheelliseksi ja lähti pois.

Tämän kertomuksen jälkeen Pietari otti puheeksi omansa ja muiden Jeesusta seuranneiden aseman. ”Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta, mitä me saamme?” Hän näyttäytyy vastakohtana rikkaalle nuorukaiselle. Pietari vetoaa siihen, että hän ja muut Jeesusta seuranneet ovat jättäneet kaiken.

Nyt Jeesuksella olisi mahdollisuus nuhdella opetuslapsiaan siitä, kuinka huonosti he olivat ymmärtäneet armon. Jeesus ei kuitenkaan toimi niin. Hän ei aseta Pietarin kysymystä kyseenalaiseksi. Päinvastoin hän lupaa jokaiselle, joka on luopunut Kristuksen tähden omaisuudestaan tai läheisistään, satakertaisen palkan ja lisäksi iankaikkisen elämän. Mitä onkaan ajallinen hyvinvointi, onni ja elämän mielekkyys verrattuna ikuiseen elämään Jumalan yhteydessä? Elämän mielekkyys ja Jumalan lahjat paljastuvat tavalla, jota ei ennen osannut arvata. Se myös antaa esimakua siitä ikuisen elämän palkasta, jonka Jeesus lupaa. Sellainen palkka voi tulla vain Jumalan armosta, ei ihmisen omasta uhrautumisesta, sisälsi se miten paljon luopumista tahansa. Kaikki on lopulta yksin Jumalan lahjaa eikä palkkiota tai hyvitystä ihmisen omista ansioista.

Hyvät seurakuntalaiset. Heinjoelta on peräisin sanonta: ”Oorninki olla pittää, sano Lemin lukkar, ko kananpoikia piiskas.” Onkohan meiltä ”oorninki” eli järjestys kadoksissa tässä armon asiassa? Olemmeko mahtaneet ymmärtää armon oikein?

Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer on puhunut halvasta armosta ja kalliista armosta. Halvalla armolla hän tarkoitti armoa yleisenä periaatteena, jossa syntiä katsotaan läpi sormien. ”Halpa armo merkitsee synnin eikä syntisen vanhurskauttamista.” (Kutsu seuraamiseen, s 10). Halpa armo oli anteeksiantamuksen julistusta ilman kutsua parannukseen, elämän uudistumiseen ja Kristuksen seuraamiseen. ”Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta.” (Kutsu seuraamiseen, s 11). Bonhoefferin mielestä kirkon julistus on sortunut halvan armon julistamiseen. Se on merkinnyt luterilaisen kristillisyyden vääristymistä. Vaikka Bonhoefferin arviosta on kulunut vuosikymmeniä, se on edelleen ajankohtainen muistutus meidänkin kirkollemme erityisesti näin reformaation merkkivuotena. Kollegani Jari Jolkkonen on sanonut, että ”edellä kuvattu ’halvan armon ongelma’ on vakavin haaste useimmille länsimaisille luterilaisille kirkoille nykyaikana”. (Armon horisontit – huomisen luterilaisuus, s 44).

Bonhoefferin mukaan oikea armo on kallista armoa. Siitä on maksettu äärimmäisen kova hinta: Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema. Tästä Martti Luther opettaa Vähässä katekismuksessa toisen uskonkappaleen selityksessä. Kristus on lunastanut meidät ja ostanut meidät vapaiksi, ”ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan”. Armoa ei tule pitää halpana, sillä sen hintana on Jumalan oman rakkaan Pojan veri. Siksi armoa ei tule julistaa yleisenä periaatteena, joka vain peittää synnin. Armo ei ole välinpitämättömyyttä syntiä kohtaan, synnin hyväksymistä ja siunaamista. Armo ei ole synnin vaan syntisen vanhurskauttamista Jeesuksen Kristuksen korvaamattoman kalliin uhrin tähden. Kalliiseen armoon kuuluu aina parannuksen tekeminen ja Kristuksen seuraaminen. Koska Jumala ottaa synnin äärimmäisen tosissaan – niin tosissaan, että uhrasi oman poikansa syntien sovitukseksi – niin myös meidän tulee suhtautua syntiin vakavasti.

Oikea armo on siis kallista armoa. Sitä ihminen ei voi itse ansaita. Se on ilmaista ja lahjaa. Kukaan ihminen ei voi itse sovittaa syntejään eikä ostaa itseään omilla teoillaan vapaaksi. Kristuksen ristinpuussa maksaman kalliin hinnan takia me saamme syntimme anteeksi ilmaiseksi, ansaitsematta, yksin armosta. Tämä oli uskonpuhdistuksen suuri löytö. Ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Lemin kirkossa lemiläisen Antti Muukan maalaama alttaritaulu (1926) ristiinnaulitusta muistuttaa jatkuvasti tästä uskomme ytimestä.

Armo on kallista, sillä se maksoi Jeesukselle koko elämän. Armo on kallista, koska se maksaa meillekin koko elämän. Tänään Jeesus kutsuu meitä seuraajikseen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 16:24). Kallis armo vie ihmisen ristin ystäväksi. Usko on Kristuksen seuraamista, hänen avaamansa tien kulkemista. Kyse on kokonaisesta elämäntavasta, jossa tärkeintä ei ole, mitä minä saan, vaan miten minä voin palvella toisia. Tälle tielle Kristus kutsuu meitä tänään. Hän kutsuu meitä etsimään omaa paikkaamme, jossa voimme luottaa Jumalaan ja palvella lähimmäistämme.