Kuulimme evankeliumin katkelman, jossa on oikeastaan kaksi pääkohtaa. Jeesuksen vastauksen tärkein sisältö on siinä, että iankaikkinen elämä taivaassa, Jumalan luona, on monin verroin suurempaa ja parempaa kuin mikään tässä maailmassa koettava hyvä. Sitä ennen tulee kuitenkin toinen pääkohta, joka näkyy opetuslapsi Pietarin kysymyksessä: Mitä me saamme? Tuo kysymys kertoo, millaisia me ihmiset olemme. Jumalankin edessä meillä on halu ansaita tai käydä kauppaa.
Ihminen on luonnostaan hyvin uskonnollinen. Maailmassa on tuhansia uskontoja, jotka ovat ihmisen itsensä kehittelemiä ja rakentelemia. Silloin niissä aina kysytään, mitä minun pitää tehdä tai antaa, mistä minun pitää luopua, saadakseni tai tavoittaakseni ihmisen lopullisen päämäärän. Ajattelevalle ihmiselle tämän tosiasian pitäisi ilman muuta vakuuttaa syntiinlankeemuksen todellisuutta. Onhan se todiste siitä, että meitä kaikkia ihmisiä yhdistää perimmäinen kaipuu yhteyteen, josta luonnostaan ollaan erillään. Meitä yhdistää myös halu hoitaa itse yhteyden rakentaminen. Siinä on heijastuma syntiinlankeemuksen ytimestä: halusta asettua itse Jumalan paikalle ja ottaa vastuu koko todellisuudesta. Meissä on syvällä sydämessä ajatus siitä, että ellen anna, en voi saada. Mikään ei ole tämän mukaan ilmaista.
Myös kristillisen kirkon historiassa on usein eksytty samanlaiseen ajatteluun. On ihannoitu sellaista kristillisyyttä, jossa paetaan normaalista elämästä esimerkiksi luostariin. On ajateltu, että luopuminen omistamisesta tai avioliitosta merkitsee aidompaa hengellisyyttä. Sen jälkeen on ajateltu, että tavallista paremmin elävät kristityt ovat ansainneet niin paljon Jumalan hyvyyttä, että siitä riittää lahjoitettavaksi tavallisillekin kristityille. Tällainen ajattelu ja usko ei ole Raamatun opettamaa eikä Jeesuksen opettamaa. Ei Jeesus näin opeta edes tämän päivän evankeliumissamme, vaikka hän sanookin: ”…jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” Jeesus ei sano näitä sanoja niille, jotka etsivät tietä Jumalan luo, vaan hän sanoo sanat seuraajilleen, omille opetuslapsilleen. Jeesuksen opetuslapseksi tullaan siten, että tunnustetaan se mikä on totta: Minä olen syntinen ihminen. Minä olen rikkonut Jumalan tahdon kaikessa; olen rikkonut Jumalaa vastaan, en ole elänyt omaa elämääni, niin kuin Jumala tahtoo, olen rikkonut lähimmäistäni vastaan, enkä kykene tästä muuttumaan miksikään. Syntinsä tunnustavalle Jeesus sanoo: Poikani, (tyttäreni) sinun syntisi annetaan anteeksi (Mark.2:5). Antaessaan meille syntisille anteeksiantamuksen, Jeesus ei kysy mitä me olemme saaneet aikaan. Hän tietää, että meidän aikaansaannoksemme ovat aina viemässä meitä pois Jumalan luota. Antaessaan anteeksi Jeesus antaa meille kaiken sen, mitä tässä elämässä tarvitaan ja lisäksi lupauksen iankaikkisesta elämästä taivaassa, Jumalan luona. Meidän ei tarvitse hankkia mitään lisää siihen, minkä saamme häneltä lahjaksi ja ilmaiseksi.
Jokaisessa pienen lapsen kastehetkessä keskitytään tämän sunnuntain teemaan, ansaitsemattomaan armoon. Niin kutsutussa lasten evankeliumissa, joka silloin aina luetaan, Jeesus asettaa lapsen esikuvaksi. Hän ei kuitenkaan väitä lasta siten esikuvalliseksi, että tämä viattomuudessaan olisi ansainnut olla Jumalan valtakunnassa. Esikuvallisuus on siinä, miten lapsi tulee Jumalan valtakunnan yhteyteen. Esikuvallisuus on siinä, miten lapsi ottaa lahjan vastaan. Hän ei yritä millään tavalla ansaita saamaansa lahjaa. Hän ei kysy, millä minä tämän maksan. Itse asiassahan Pietari sanoi jotain sellaista kysymyksessään Jeesukselle. Viesti vain oli asetettu toisin päin. Tämän kaiken me olemme sinun vuoksesi tehneet, mitä me siitä saamme?
Kun Jeesus puhuu luopumisesta eri elämän asioista, hän vain kuvaa sitä, millaista kristityn elämä voi olla. Elämä ihmisten maailmassa ei toteuta Jumalan tahtoa. Kristitty on kuitenkin kutsuttu seuraamaan Jumalan tahtoa; ei siksi, että sillä ansaittaisiin mitään, vaan siksi, että uskomme ja luotamme sen olevan kaikkein paras asia omalle elämällemme ja kaikkien ihmisten elämälle. Maailman ja kristityn tavoitteet ovat erilaiset, ja siksi joskus on luovuttava elämään kuuluvista asioista, niin että Jumalan tahto voisi tapahtua. Jeesus haluaa rohkaista meitä ja sanoo, että hänen tähtensä jostain asiasta luopuminen ei ole ollenkaan mikään menetys. Sen sijaan näkyvien asioiden ja rikkauden tavoittelu vie ihmisen ennen pitkää hukkaan. ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:26) Näin Jeesus kysyy ja jättää vastaamatta. Me tiedämme vastauksen: Kaikista maailman aarteista ei ole mitään hyötyä, jos meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa. Se, mikä ihmisen silmissä näyttää suurelta ja arvokkaalta, on todellisuudessa arvotonta.
Vaikka Pietarin kysymys ei siis ollut esikuvaksi kelpaava, Jeesus ei kuitenkaan kieltäytynyt vastaamasta siihen. Hänen vastauksensa jopa liittää tämän päivän aiheen siihen aihepiiriin, joka hyvin harvinaisella tavalla oli esillä viime sunnuntaina. Silloinhan pääsiäisen myöhäisestä ajankohdasta johtuen ikään kuin lainattiin aihetta läheltä kirkkovuoden loppua ja puhuttiin erityisesti lähestyvästä lopusta ja siihen liittyvästä ahdingosta tai ahdistuksesta. Loppu ei Jumalan suunnitelmissa ole tyhjiin raukeamista vaan uuden luomisen aikaa. Pietarille vastatessaan Jeesus lupasi palkan, joka maksetaan uuden maailman syntyessä. Apostoleille se palkka oli – ja siis tulee olemaan – erityinen. Heille luvattiin eräänlainen ruhtinaan valta tulevassa maailmassa. Edelleen Jeesus lupasi kaikille, siis myös meille, jotka ovat luopuneet jostakin hänen nimensä tähden satakertaisesti kaikkea ja ikuisen elämän. Pääpaino ei ole luopumisessa, vaan siinä, että tässä elämässä kaikkein tärkeimmäksi tulee Herra Jeesus Kristus. Tässä asiassa ei yksinkertaisesti voi laskelmoida. Ei ole mahdollista väittää Jeesuksen Kristuksen olevan oman elämänsä herra, ja tehdä se tietoisesti tulevan palkan toivossa. Silloinhan elämän keskipiste todellisuudessa on palkan odotus.
Apostolit saivat oppia Jeesuksen seurassa yhden asian, joka kuuluu myös meille. Jeesuksen lupaama taivaallinen palkka on yhtä vähän ansaittavissa kuin osallisuus Jumalan valtakunnasta jo täällä ajallisessa elämässäkin. Ratkaiseva tekijä on valinta. Apostoleille heidän ruhtinaallinen palkkansa oli luvassa siksi, että heidät oli siihen tehtävään valittu. Viimeisenä yhteisenä iltanaan apostolien kanssa Jeesus muistutti: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.” (Joh.15:16). Jatkuvasti Jeesus joutui muistuttamaan kaikkein läheisimpiäänkin tästä jumalallisesta valinnasta. Lause: ”…monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä” kuuluu tähän opetukseen. Ehkä se on myös henkilökohtainen muistutus juuri Pietarille, joka ilmeisesti itsekin piti itseään opetuslapsijoukon johtohahmona.
Jumala on valinnut meidät yhteyteensä Jeesuksessa Kristuksessa. Tuo valinta on sinetöity silloin, kun meidät pyhän kasteen kautta on otettu Jumalan valtakunnan kansalaisiksi ja taivaan perillisiksi. Silloin meille siis on lahjoitettu jo kaikki tarvittava tässä ajassa ja tulevassa iankaikkisuudessa. Meiltä ei kysytä ansioita tai saavutuksia, vaan pelkästään sitä, kelpaako meille kantaa Kristuksen nimeä tässä ja nyt. Jos emme häntä kiellä, silloin saamme olla siinä ihmeellisessä joukossa, jolle Herran apostoli kirjoittaa yhden Raamatun kauneimmista luonnehdinnoista: ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita…” (Kol.3:12). Tuossa määrittelyssä kaikki tulee ylhäältä. Siihen ei kyllä jää mitään ansaitsemisen paikkaa.
Kristuksessa valittuina meillä ei pitäisi myöskään olla mitään syytä kieltäytyä hänen kutsustaan, minne hän milloinkin meitä kutsuu. Tänään, tässä jumalanpalveluksessa Jeesus Kristus kutsuu meitä ehtoollispöytään, juhla-aterialle. Ehtoollinen on aina myös ennakkoaavistus siitä juhlasta, jota uudesti luodussa maailmassa vietetään. Nyt se on meille valinnan vahvistusta, syntien anteeksiantamuksen ja uskon vahvistumisen paikka. Ehkäpä se jollekulle on tänään kuolleen ja unohtuneen uskon syntymisen ja uudistumisen paikka. Sitä suurempi syy on tulla. Ehtoollinen on yhtä aikaa ajallisen ja iankaikkisen palkan maksua jo nyt. Siksi siinäkin pätee sama tärkeä periaate: ehtoollispöytää ei voi, ei tarvitse eikä edes saa yrittää ansaita. Meidän Herramme Jeesus Kristus siellä jakaa sitä palkkaa, jonka ainoastaan hän on kyennyt ansaitsemaan.