3. sunnuntai ennen paastonaikaa, Lk. 17: 7 – 10, Esko Väyrynen

”Usein ajatellaan, että Jumalan tahto tapahtuu, kun ihminen antautuu Jumalan käytettäväksi. Meitä neuvotaan ja kehotetaan hyviin tekoihin, milloin minkinlaisiin, jotta Jumala saisi hänelle kuuluvan kunnian. Raamatun kehotukset ja käskyt tulkitaan ihmisille annetuiksi neuvoiksi, joitten perusteella jopa laaditaan ohjelmia kristillisen elämäntavan toteuttamiseksi.”
Hyvät kuulijat! Näin kirjoittaa arkkipiispa Martti Simojoki ja jatkaa: ”Oikea kristillinen elämä ei kuitenkaan ole sitä, että ihminen tekee hyvää ja kaunista, vaan sitä, että Jumala armahtaa, sitä että Jumala kuulee niiden rukouksen, jotka ovat kaikkensa menettäneet. Kun tämä tapahtuu, kun Jumalan armosta päästään elämään omasta kurjuudesta huolimatta, alkaa elämä kristityn vapaudesta.”
Hyvä kirkkovieras! Jos sinä olet niitä mitättömiä, joiden elämä on pelkkää syntiä ja saastaa, niin ettei sitä voi edes tarjota Jumalan käytettäväksi. Jos me annamme ystävälle jonkun lahjan, niin yritämme löytää sellaisen, josta hänelle olisi jotakin iloa. Kun ajattelemme omaa elämäämme ojennettavaksi ikäänkuin lahjaksi Jumalalle, niin silloin kaikki on käännetty ylösalaisin. Elämä ensinnäkin on Jumalan omaisuutta, koska Jumala on elämän antaja. Meidän osuutemme on ainoastaan turmella, ellei peräti tuhota, Jumalan antama elämä synnillä. Martti Simojokea hieman mukaillen antamisen sijasta me voimme puhua antautumisesta. Me huomaamme, että vakaan ja totisen kilvoituksen, sanan harjoituksen ja rukouksen jälkeenkin teemme syntiä, loukkaamme läheisiä ihmisiä. Emme pääse totisesta yrityksestä huolimatta irti synnistä. Ainoaksi toivoksemme jää Jumalan armo. Jumala ei hylkää meitä kurjuudestamme huolimatta. Tämän päivän evankeliumin sana sopii meille: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita.”
Jumalan armon omalle kohdalleen todeksi kokeminen on varmasti hyvin henkilökohtaista. Martti Luther löysi sen Raamatun sanasta: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” Siihen saakka hän sanoo yrittäneensä hartaudenharjoituksia niin vilpittömästi, että jos joku joskus niillä olisi pelastunut, niin se olisi ollut juuri hän. Jumalan armon sai kokea todeksi omalla tavallaan se perhe, jonka isä jahkaili ihmeellistä toipumistaan lääkärienkin hämmästykseksi vaikeasta leikkauksesta. Lapset kirkkaalla äänellään julistivat: mehän rukoilimme sinun puolestasi. Kuinka sykähdyttävä kokemus sen täytyykään olla tavallisen syntisen sydämelle. Jopa hurskas Aabraham hämmästyi, että hän, joka on tomua ja tuhkaa, rohkenee puhua Elämän Herralle.
Meidän oikeustajumme, siis ihmisjärjen, mukaan Jeesuksen opetus tuntuu kohtuuttomalta. Opetuslapselta, siis Jeesuksen seuraajalta, vaaditaan mahdottomia. Kaiken käsketyn tehtyämme saamme sanoa: olemme ansiottomia palvelijoita. Nykyisenä ankarien vaatimusten ja tiukkojen tulopoliittisten neuvottelujen aikana tämä ei päde. Meille näytetään päivittäin, miten mikin etujärjestö on taas antanut lakkovaroituksen, ellei vaatimuksiin suostuta. Ja kaiken huipuksi seurakunnan työntekijät ovat samassa kierteessä.
Mutta entä tämä ns. sopimusmenettelyn kääntöpuoli. Meillä on ehkä vain aavistus perheväkivallan määrästä ja yleisyydestä. Eräitä merkkejä siitä antavat avioerojen, alkoholin kulutuksen ja lastensuojelutapausten luvut. Onko niin, että tulopoliittinen sopimusmenettely opettaa meidät esittämään omat vaatimuksemme myydessämme työpanostamme oikeutetun uhkavaatimuksen asteelle. Käykö niin, että me siirrämme sitten tämän vaatimusmielialan kaikkein läheisimpään ihmissuhteeseen, omaan perhepiiriin. Meidät on opetettu sanomaan työnantajalle, mikä on kohtuus. Mutta unohdammeko oman perheen parissa, mikä on kohtuus. Me emme ehkä huomaa sitä tuskaa ja hätää, mikä täyttää kotona lasten ja puolison sydämen. Heille meillä ei ole lupa mennä sanomaan: olette tehneet vain sen, minkä olitte velvolliset tekemään.
Sen sijaan me joudumme kysymään itseltämme: olemmeko me tehneet kaiken sen, minkä Jeesuksen opetuslapsina olemme velvolliset tekemään. Jos me uskomme rukouksen voimaan, niin me joudumme ahdistumaan siitä, että itsekkyyden tähden olemme unohtaneet vastuumme lähimmisistä: rukoilla kärsivien ja ahdistettujen puolesta. Rukouksen kuulluksi tulemisen kokemus alkaa siitä, että epätoivoinen ja hätääntynyt ihminen kohtaa henkilön, joka pysähtyy hänen kohdalleen.
Kaikkensa menettänyt ihminen tarvitsee Jumalan armahtamaa lähimmäistä. Silloin epäonnistunut kilvoittelija saa kokea Jumalan anteeksiannon todellisuutta. Palvelija ei ole hyödytön, vaikka hänelle ei kuulukaan mitään erityistä kiitosta. Kiitos kuuluu Elämän Herralle.