3. paastonajan sunnuntai (Oculi), Joh. 8: 46-59, Martti Vaahtoranta

1.
„Ennen oli kaikki paremmin.“ Vai mitä? Ai eikö sittenkään?
Maailma muuttuu. Joskus muutos on nopeaa, joskus hitaampaa. Nopeat muutokset huomaamme helpommin kuin hitaat. Mutta hitaatkin muutokset ovat muutoksia.
Me nostalgiset konservatiivit tietysti ajattelemme, että kaikki muutos on aina muutosta huonompaan päin. Huokailemme nykymaailman ja nykynuorison kelvottomuutta ja ajattelemme sitä kaikin puolin hyvää ja kunnollista aikaa, kun olimme itse lapsia. Tai sitten suuntaamme kaihoisan katseemme jonnekin vielä paljon, paljon kauemmas ajassa taaksepäin.
Olemme kuitenkin väärässä. Ei ennen kaikki ollut paremmin. Moni asia oli myös minun lapsuudessani paljon huonommin kuin nyt, saati sitten sata, kaksisataa tai kolmesataa vuotta sitten, jostakin keskiajasta puhumattakaan.
Eipä meistä moni taitaisi kauan viihtyä edes ilman sähköä, vesijohtoa ja viemäröintiä. Ja lähimenneisyyteen siirtyäkseni: minun lasteni ei ole enää tarvinnut ajatella, että „kohta puhkeaa uusi sota, ja isä joutuu jälleen rintamalle.“ Vasta, kun isä vakuutti, että nyt hän olisi jo nostoväkeä, rauhoituin – ainakin hiukan. Mutta Kolmas maailmansota ja totaalinen ydintuho olivat silti jotakin, mikä hyvin todellisella tavalla uhkasi ja varjosti minun lapsuuttani.
2.
Ajattelen usein ja puhunkin siitä, kuinka suuri ihme on ollut vuosikymmeniä jatkunut rauhan ja hyvinvoinnin aika Suomessa ja Euroopassa. Ajattelen sitä erityisesti nyt, kun se jälleen näyttää horjuvan. Ajattelen, kuinka kevytmielisesti ja vikoillenkin kuljemme sellaisten Jumalan valtavien lahjojen ohi kuten „rauha“ ja „jokapäiväinen leipä“.
Olisi varmasti kaiken – joskus oikeutetunkin – marisemisen ja valittamisen sijasta hyvä istua alas ja miettiä, kuinka paljon meillä on aihetta kiittää rauhasta ja hyvinvoinnista, joista olemme kauan nauttineet ja nautimme yhä jopa näinä epävarmoina aikoina. Olisi hyvä ajatella, mitä kaikkea me, maailman etuoikeutetut, saamme yhteiskunnan tuella hyväksemme myös silloin, kun saavutetuista ja annetuista eduista on ehkä pakko alkaa tinkiä.
Me nuoremmat ja jo tämmöiset varttuneet keski-ikäiset olemme saaneet käydä koulumme, hankkia ammatin tai opiskella pitkälle vain vähin kustannuksin tai lähes ilmaiseksi. Vanhemmat meistä ovat nauttineet eläkettä, joskus pientä, joskus mukavan kokoista jopa vuosikymmenien ajan. Lapset on hoidettu neuvoloissa ja lastenlääkärillä, ja vanhuksille on tarjottu monenlaista apua sitten, kun ei enää ole pystytty asumaan omillaan.
Ajatelkaa sitäkin, mihin kaikkeen pystyy moderni lääketiede! Se on hurjasti kehittynyt vielä minunkin lapsuudestani, vaikka se jo silloin ainakin kerran pelasti vasta alkaneen elämäni. Kuinka ihmeellistä on, että vaikka leikkausjonot tai lääkärinajan odottaminen voivatkin tuntua sietämättömän pitkiltä, ainakin periaatteessa köyhimmillekin ja myös aina vain vanhemmille tehdään operaatioita, joihin ei vielä muutama vuosikymmen sitten edes pystytty ja joihin monella kohtuullisestikaan ansaitsevalla meistä ei olisi varaa, ei ainakaan monesta muusta asiasta luopumatta.
3.
Voisin jatkaa luettelemalla monia muita asioita, jotka ovat meillä käsittämättömän paljon paremmin kuin vaikkapa 1800-luvun alun suomalaisilla ja paremmin myös kuin minun lapsuudessani. Mutta kaikki ei ole silti paremmin, eikä kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Edistyksellä on myös toinen, pimeä puolensa.
Näyttää nimittäin siltä, että meidän korkea elintasomme ja kaikinpuolinen hyvinvointimme syö joiltakin osin kaikille ihmisille yhteisestä, rajallisesta kupista ja valtaosan siitä ruoasta, jonka pitäisi riittää kaikille ihmisille ja vielä tulevillekin sukupolville. Se on paha asia.
Silti, ei vain yhtä paha, vaan vieläkin pahempi asia on, että kun „syömme ja tulemme ravituiksi“ siinä maassa ja maailmassa, jonka Jumala on meille antanut, unohdamme maallisten lahjojen Antajan ja samalla Hänen käskynsä ja opetuksensa siitä, kuinka meidän pitäisi niitä käyttää. Ensin kadotamme näkyvistä Jumalan. Sitten käännymme väärien jumalien puoleen ja oikeaa Jumalaa vastaan lopulta Häntä pilkaten ja vihaten. Eikä siinä lähimmäisellekään aina hyvin käy.
4.
Näin huonosti on meille suomalaisille ja suurelle osalle eurooppalaisista käynyt. Siinä mielessä „ennen oli“ todellakin „paremmin“. Vai olenko sittenkin parantumaton nostalgikko?
Sillä näen, että jotakin ratkaisevaa, jokin ratkaiseva muutos huonompaan suuntaan on tapahtunut sitten minun lapsuuteni. Muutos on ollut iso, vaikka se on tapahtunut vähitellen.
Sillä ainakin minusta näyttää siltä, että kun olin lapsi, silloin vielä suuri tai ehkä suurin osa suomalaisista – ja varmasti myös ruotsalaisista, saksalaisista tai englantilaisista – kunnioitti jollakin tasolla sitä Jumalaa, joka on ilmoittanut suuret tekonsa ja tahtonsa Raamatussa. Myös Raamattua kunnioitettiin ja joskus myös luettiin.
Sen tähden vielä tuohon aikaan oli jossakin mielessä nykyistä helpompi saarnata lakia ja evankeliumia. Oli kristillisen kulttuurin „maaperä“, johon kylvää Sana. Maata oli myös jo ennalta muokattu. Oli käsitys Jumalasta, joka lopulta asettaa meidät vastuuseen elämästä, jonka saimme Häneltä lahjaksi. Oli käsitys synnistä ja tuomiosta. Silloin myös syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksen sanomalla oli paikkansa.
Ja vaikka tästä julistuksesta ei olisi omassa elämässä niin kovasti paljon välitetty, niin kuin silloinkin oli valitettavasti enemmän sääntö kuin poikkeus, periaatteessa sitä silti kunnioitettiin. Jumalan Kymmentä käskyä pidettiin oikeana ja kaikkia ihmisiä sitovana lakina. Tunnustettiin, että Raamattu ja Kirkko opettivat oikein hyvästä ja pahasta. Kysymys ei ollut niinkään Raamatun kyseenalaistamisesta kuin siitä, kuinka vakavasti Raamatun käskyt ja ohjeet otettiin, ja siitä, oltiinko rehellisiä, kun uskottiin, että oltiin itse varsin kunnollisia ihmisiä ja elettiin suhteellisen oikein ja että se kyllä riitti tähän hätään ja varmaan riittäisi myös Viimeisellä tuomiolla.
Ja edelleen: niitä, joille tämä „suhteellinen hyvä“ ei riittänyt ja joita, erotuksena „tavallisista kirkon jäsenistä“, nimitettiin „uskovaisiksi“, saatettiin silloinkin pilkata. Silti taustalla oli kohtalaisen kattava yhteinen vakaumus siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, ja myös siitä, että oikeastaan olisi hyvä, jos elettäisiin tai ainakin yritettäisiin elää Jumalan tahdon mukaisesti. „Uskovaisia“ saatettiin – ehkä joskus heidän omasta syystäänkin – nimittään „tekopyhiksi“. Itse pyhyyttä, Jumalan tahdon mukaista elämää rakkaudessa lähimmäiseen, ei sen sijaan pidetty pahana, vaan tavoiteltavana tai ainakin kunnioitettavana asiana.
5.
Ja juuri tässä asiassa on tapahtunut ja yhä tapahtumassa suuri muutos kulttuurissamme niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Enää ei Raamattua kunnioiteta Jumalan sanana eikä Hänen ilmoitettu tahtonsa ole päämäärä, jota kohti kaikkien olisi hyvä ponnistella. Enää ei ajatella, niin kuin esimerkiksi Saksan perustuslaki edellyttää, että Jumala on viimeinen ja lopullinen instanssi, jolle myös poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja lopulta meidän kaikkien on tehtävä tili. Enää ei Kirkon opetusta pidetä oikeana eikä hyödyllisenä yksilön ja yhteiskunnan kannalta – eikä enää edes se yhteisö, joka sanoo itseään „kirkoksi“, välttämättä usko siihen, mitä sen pitäisi opettaa.
Yhä voimakkaammiksi käyvät sen sijaan äänet, jotka eivät vain kyseenalaista Jumalaa ja kaikkea jumalallista eivätkä vain alentuvasti hymyillen puhu Raamatusta „muinaisten Lähi-Idän paimentolaisten satukirjana“. Yhä voimakkaammiksi käyvät äänet, jotka eivät enää vain naureskele „uskoville“.
Sillä ääni on muuttunut kellossa. Nyt tulilinjalla ovat ylipäätään kristityt, heidän kirkkonsa ja Raamattunsa. Naureskelu on vaihtunut moraaliseksi närkästykseksi ja suoranaiseksi tuomitsemiseksi. Nyt meitä, Raamattua ja Jumalaakin pidetään vaarallisina ja suorastaan pahoina! Uskonto yleensä ja kristillinen usko erikseen ovat sekä yksilölle että yhteiskunnalle vahingollisia ilmiöitä ja uhka, jolta on suojeltava ainakin lapsia ja ala-ikäisiä. Niin saatetaan ajatella ja uskoa.
Tietysti ympärillämme on aina enemmän myös ihmisiä, jotka suhtautuvat kyllä hyväntahtoisen sallivasti kirkkoon ja kristittyihin, mutta joilla ei ole enää minkäänlaista suhdetta Jumalaan tai Jumalan sanaan tai edes kristilliseen kulttuuriin. Entisessä kristillisessä Euroopassa on jo niitä, jotka menevät kirkkoon kuin museoon ja kysyvät ristillä riippuvasta Kristuksesta: „Kuka tuo on?“
Vielä paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka kyllä tunnistavat Ristiinnaulitun Jeesukseksi, josta Raamattu kertoo, mutta pitävät kuvaa Hänestä osoituksena kristinuskon ja myös kristittyjen Jumalan pohjimmaisesta julmuudesta. Yhä enemmän on niitä, jotka eivät pidä meitä kristittyjä vain tekopyhinä hurskastelijoina, vaan vaarana, josta pitäisi tavalla tai toisella päästä eroon tai joka ainakin pitäisi jotenkin „eristää“, jottei haitallinen „uskonto“ saisi saastuttaa ympäristöään. Meidän opetuksiamme vaikkapa seksuaalisuudesta, syntymättömien lasten oikeuksista tai kaukaisen lähimmäisen auttamisesta pidetään vanhanaikaisina, väärinä ja suorastaan pahoina. Niiden asioiden, jotka ovat meille hyviä ja Jumalan tahto, katsotaan olevan vaara niin kasvavalle nuorisolle kuin yhteiskunnallekin.
6.
Tällä kaikella on liittymäkohta päivän evankeliumiin. Siinä näemme Jeesuksen väittelyssä oman aikansa mielipidejohtajien kanssa. Jeesus on juuri päässyt kysymästä, missä kohden Hänet voidaan osoittaa syylliseksi mihinkään tai millä tavoin Häntä voidaan pitää valehtelijana. Ja heti siihen, heti sen päälle Hänen vastustajansa sanovat: „Emmekö me oikein sano, että sinä olet samarialainen, ja sinulla on perkele?”
Ajatelkaa: Jumalan oman valitun kansan parhaat miehet sanovat näin Jumalan Pojalle ja lopulta Jumalalle itselleen! Heidän edessään seisoo täydellinen, persoonallinen Hyvyys, Rakkaus ja Totuus, jonka kautta maailma on luotu. Häntä nämä miehet sanovat halveksituksi samarialaiseksi, jossa asuu Perkele, itse Paha.
7.
Täydellisesti Pyhää sanotaan täydellisesti Pahaksi. Abrahamin lapset kieltävät isänsä kieltämällä ja jopa kiroten Hänet, jonka Abraham jo uskossa ennalta näki ja iloitsi näkemästään. Jumalan kansan merkkimiehet ovat valmiit kivittämään Hänen Poikansa, jonka Isää he sanovat Jumalakseen. He tahtovat tappaa Jeesuksen, kun Hän sanoo kaksi sanaa ”egoo eimi, minä olen.”
Sillä se tarkoittaa, että ”olen ollut jo ennen Abrahamia; että minä olen niin kuin Isäni on, Hän, josta minä olen ja joka tällä Nimellä ilmoitti itsensä Moosekselle”. Jeesuksen vastustajat kuulevat aivan oikein Hänen sanovan, että Hän on Jumala niin kuin Hänen Taivaallinen Isänsäkin. Jumalan valitun kansan edustajille Hänen itseilmoituksensa on kuitenkin Jumalan pilkkaa, josta Jeesus heidän mielestään ansaitsee kuoleman.
Täydellisesti Pyhä ja Synnitön saa kuulla olevansa kuolemanrangaistuksen ansaitseva syntinen ja jopa täydellisesti paha. Elämän Antaja halutaan surmata. Hänet, jota kukaan ei lopulta kuitenkaan voi osoittaa syypääksi yhteenkään syntiin, naulitaan syntiseksi tehtynä ristille.
8.
Rakkaat veljet ja sisaret! Meidän pitää olla hyvin varovaisia, kun haluamme soveltaa Jeesuksen, meidän Herramme ja Vapahtajamme kärsimyksiä ja kohtaloa omaan elämäämme kristittyinä. Hän on „Jumala ja mies“, me vain ihmisiä. Hän on pyhä, me pahoja. Hän on kaikkivaltias, me äärimmäisen heikkoja.
Silti meistä tulee Kasteen ja uskon kautta osallisia Hänestä. Me, pahat, saamme syntimme anteeksi. Hänen vanhurskautensa luetaan uskon kautta meidän hyväksemme, niin kuin meidän syntimme luettiin Hänen, ainoan Pyhän syyksi, kun Hänet naulittiin ristille. Uskon kautta meistä tulee kuitenkin myös Hänen hengellisen ruumiinsa jäseniä. Ja jos olemme jäseniä siinä Ruumiissa, jonka orjantappurakruunulla koristettu Pää kallistuu kuolemaan, kun Jeesus on huokaissut „se on täytetty“, silloin mekin paitsi elämme Kristuksen kautta, myös kannamme Hänen kuolemaansa ruumiissamme. Onhan meidät Kasteessa haudattu Hänen kuolemaansa, jotta uskossa myös eläisimme Hänessä, Kuoleman Voittajassa, jotta Hän eläisi meissä.
9.
Ja kun elämme Kristuksessa ja kun seuraamme Häntä Jumalan totuudesta ja rakkaudesta todistaen ja sanoin ja teoin lähimmäisiämme rakastaen, ruuumiiseemme ilmestyy jotakin Hänen haavoistaan. Kun tunnustaudumme kaikkine heikkouksinemme Häneen meidän syntiemme Sovittajana ja kuolevan ruumiimmekin Pelastajana, koemme sielussamme ilon ohella jotakin Hänen kärsimyksistään.
Sen tähden meille ei tapahdu mitään outoa, jos meitä pilkataan ja syytetään ja tuomitaan sen hyvän tähden, mistä olemme itse päässeet Kristuksessa osallisiksi ja mistä tahdomme kertoa myös toisille. Meille ei tapahdu mitään ennalta odottamatonta, jos meitä sanotaan „pahoiksi“, kun olemme Hyvän asialla. Meidän pitäisi olla iloisia, jos meitä vihataan sen tähden, että haluamme elää Jumalalle kunniaksi ja Hänen kuvakseen luodun lähimmmäisemme parhaaksi!
Lisäksi olemme aina paitsi Herrassa vanhurskaita ja pyhiä, yhä myös syntisiä ja oikeasti pahoja. Kun meitä syytetään, meistä puhutaan pahaa ja meitä vainotaan, voimme aina ajatella, että osaksi se osuu juuri siihen, mitä minunkin pitäisi itsessäni vihata ja pelätä. Me emme ole pelkästään pyhiä, niin kuin Herramme.
Mutta koska olemme uskossa vanhurskaita ja Hänen omiaan ja suorastaan Hänen ruumiinsa jäseniä, saamme ottaa vihan ja vainon myös osoituksena siitä, että olemme oikealla tiellä ja matkalla Golgatan kautta tyhjälle haudalle, taivaaseenastumisen vuorelle ja vihdoin perille kirkkauteen. Meidän ei tarvitse maksaa vihaa vihalla, vaan saamme rukoilla niiden puolesta, jotka vihaavat meissä Kristusta itseään.
Ja sitä ristiä, jonka Herra Jeesus laksee harteillemme, me kannamme iloiten. Me uskomme ja tunnustamme, ettei meidän tarvitse enää hyvittää eikä sovittaa mitään Jumalan edessä. Jeesus on tehnyt kaiken puolestamme valmiiksi.
Todistajikseen ja tunnustajikseen Hän on kuitenkin meidät, sovitetut syntiset, kutsunut. Hän kutsuu tänäänkin meitä seuraamaan itseään omaa ristiämme omassa kutsumuksessamme kantaen. Se on meidän sovelias ikeemme ja kevyt kuormamme. Kivunkin keskellä Herra itse kantaa sitä kanssamme ja meidän puolestamme. Amen.